Myrskyluodon Maija

Anni Blomqvist: Myrskyluoto
Suom. Björn-Christer Lindgren ja Liisa Ryömä
Gummerus 2010, 748s.

 

Jotenkin olen onnistunut elämään yli 44 vuotta niin, etten ole aikaisemmin lukenut (tai edes katsonut!) Myrskyluodon Maijaa. Tarinastakaan en tiennyt oikein muuta kuin että Maija nai Jannen ja nuoripari muuttaa syrjäiselle Myrskyluodolle asumaan. Osasin päätellä, että rankkaa on elämä, mutta Maija on sitkeä. 

Nyt kuuntelin sen äänikirjana, vieläpä hyvin tiiviiseen tahtiin. Postauksen kuvana se painos, joka mulla on seissyt omassa hyllyssä lukemattomana yli 10 vuotta.

Rakastin tätä. Alusta loppuun upea tarina. Tämä on yhtä aikaa niin tavallinen ja arkinen ja sitten kuitenkin kaikkea muuta. Kaikkein ihaninta oli Maijan ja Jannen välinen rakkaus. Sitä oli! Janne ei ollut ankea, kylmäkiskoinen tai muutenkaan inhottava, vaan kiltti ja välittävä. Myrskyluoto ei ole helppo paikka asua, mutta silti siitä tulee koti Maijan ja Jannen tasaisesti kasvavalle perheelle ja heidän eläimilleenkin. 

Blomqvistin kerronta on paikoin jopa pelkistettyä, mutta tarina on silti hurjan väkevä, eikä enempää sanoja tarvitakaan. Itkin. Kunhan tulee sopiva hetki, kuuntelen Myrskyluodon Maija -kappaleen ja uskon että se kuulostaa nyt paljon paremmalta kuin ikinä aikaisemmin.

Poika ullakolla, poika kellarissa

Salla Simukka: Poika ullakolla, poika kellarissa
Tammi 2024, 192s.
Kuvitus: JP Ahonen

 

Poika ullakolla, poika kellarissa pääsi yllättämään minut ihan jo sillä, että ei tämä ollutkaan sarjakuva. En tajua, miksi olin niin varma, että tämä ylipäätään olisi sarjakuvaromaani, mutta eipä ole ensimmäinen kerta, kun olen uskottavasti kuvitellut omiani. :D (Ja siis onhan se selvää, että mun aivoni on kulkeneet suoraan JP Ahosesta sarjakuvaan, joten ei tää nyt niiiin kaukaa haettua ehkä ollut kuitenkaan.)

Mun lukeminen on ollu viime aikoina ihan onnetonta ja tätäkin luin alkuun muutaman sivun kerrallaan, kun aina nukahdin. Sitten aloitin alusta, yhdessä kuopuksen kanssa, ja johan pysyi lukuvire yllä, kun oli innokas tsemppari hommassa mukana.

Alexiksen perhe muuttaa uuteen taloon. Alexis saa itse valita oman huoneensa ja valinta onkin helppo, kun hän löytää kaltevakattoisen ullakkohuoneen. Siellä on juuri sopivasti tilaa kaikelle tarpeelliselle ja valoakin riittämiin.  Myös Maxin perhe on muuttopuuhissa. Maxin sisarukset ovat jo varailleet omat huoneensa, mutta Max löytää itselleen mahtavan huoneen kellarikerroksesta. Siellä hän saa olla edes välillä omassa rauhassaan!

Pian muuttojen jälkeen molemmat pojat havaitsevat kodeissaan kummallisia juttuja. Alexis kuulee selvästi töminää jostakin alakerran lattian alta, vaikka talossa ei edes ole kellaria. Max taas seuraa kummissaan musiikkia, joka kuuluu aivan talon ylimmästä kerroksesta - tai oikeammin senkin yläpuolelta.

Lukija saa kummastella yhdessä Alexiksen ja Maxin kanssa heidän kotiensa kummallisuuksia ja kun selviää, että pojat asuvat samassa talossa mutta eri todellisuuksissa, alkaakin kiehtova seikkailu.

Tarina on rakennettu taidolla. Vaikka tarinassa onkin jännittäviä kohtia, niitä tasapainottavat hauskat ja arkisetkin hetket. Kirja sopiikin hyvin jo alakoululaisten luettavaksi. Kirjan runsas kuvitus monine yksityiskohtineen tekee lukemisesta vielä vauhdikkaampaa: tulee halu nähdä seuraava ja sitä seuraava kuva ja niin edelleen. Myös kirjan suurehko fontti ja ilmava taitto kannustavat lasta lukemaan.

Minulle Poika ullakolla, poika kellarissa toi mieleen kirjan Tom ja keskiyön puutarha, jossa vanhan talon kaappikellon lyödessä tietyn määrän lyöntejä (ehkä 13? joku väärä määrä kuitenkin), Tom pääsi seikkailemaan menneeseen aikaan. Jos mielleyhtymä on jonkun mielestä vääränlainen, niin voin puolustautua sillä, että mulle tulee Rauli Badding Somerjoesta aina mieleen mokkasiinit ja siinä on varmasti vielä vähemmän aitoja yhtymäkohtia kuin näillä kirjoilla.

Valaanluuteatteri

 

Joanna Quinn: Valaanluuteatteri
WSOY 2024, 560s.
Suom. Irmeli Ruuska

Valaanluuteatteria on kuvattu upeaksi lukuromaaniksi. Minua viehätti jo kirjan nimi sekä kansikuva: valaan kylkiluiden suojaan pystytetty teatteri! 

Cristabelin isä tuo kotiin uuden morsiamensa. Rosalind on miestään nuorempi ja kaikki alkavat odottaa, että Rosalind synnyttäisi kartanoon perijän. Cristabelkin alkaa odottaa pikkuveljeä. Tähän asti hän on ollut ainoa lapsi, joten pikkusisarus olisi jo siksikin tervetullut. Cristabel rakastaa tarinoita. Kun läheiselle rannalle huuhtoutuu kuollut valas, Cristabel julistaa sen omakseen. Omistajuus ei kuitenkaan ole noin vain otettavissa, mutta monien mutkien kautta valaan luut päätyvät kuin päätyvätkin Cristabelin perheelle. Valaan kylkiluut puhdistetaan huolellisesti ja niistä tehdään osa kesäteatterin rakennetta.

Rakastin kirjan alkuosaa, kun Cristabel on lapsi ja touhuaa puolisisarensa ja serkkunsa kanssa. Yhtäkkiä kirja harppookin eteenpäin ja pian ollaankin jo toisen maailmansodan tuoksinnassa. Cristabel on nuori aikuinen, joka hakeutuu peitetehtäviin mantereelle.

Valaanluuteatteri on kuin onkin sellainen kirja, jota kutsun lukuromaaniksi. Siinä tapahtuu vaikka mitä ja aikaa kuluu vuosikymmeniä. Etenkin Cristabelin hahmoon kiintyy, eikä kirjan haluaisi loppuvan. Ehkä en vain ollut juuri nyt natsituulella, kun toisen maailmansodan kuohunnat eivät oikein olisi jaksaneet kiinnostaa.

Rakkautta ja muita vedätyksiä

Philip Ellis: Rakkautta ja muita vedätyksiä
Tammi 2024, 359s.
Suom. Laura Liimatainen

 

Rakkautta ja muita vedätyksiä päätyi lukulistalle kansikuvan takia. Vaikka kyseessä on kevään uutuuskirja, kansikuva on kuin suoraan jostain ysärin alusta - eikä ollenkaan hyvällä tavalla. 

Olipa hauskaa, että tämän luin kansi-inhotuksesta huolimatta, sillä sisältö on hyvin viihdyttävää!

Cat on jälleen yksissä häissä juhlimassa ennen-läheisen-ystävän tuoretta avioliittoa. Catilla ei ole parisuhteen alkuakaan eikä oikein töitäkään. Asuntokin pitäisi löytää, kun nykyiset kämppikset aikovat muuttaa omakotitaloon. Cat tasoittaa rahapulaansa varastelemalla taitavasti lompakoita esim. baareissa. Erään kerran baarimikko selvästi huomaa Catin touhut, mutta ei jostain syystä ilmoita asiasta portsarille tai kellekään muullekaan. Jakella on hyvin näppärät sormet itselläänkin ja kun Cat saa jälleen hääkutsun, Jake ryhtyy Catin valepoikaystäväksi. Tulevalla morsiamella on nimittäin hillittömän iso timanttisormus, joka ratkaisisi monta ongelmaa sekä Catin että Jaken elämässä.

Tavallaan Rakkautta ja muita vedätyksiä ei tarjoa mitään uutta: on alusta asti selvää, ketkä tässä rakastuvat ja päätyvät yhteen. Mutta tämä pikkurikolliskuvio on virkistävä ja kerrottu sympaattisesti. Ei rikollisuutta sinänsä hyväksytä tai kaunistella, mutta tokihan pahiksetkin voivat olla kirjan päähenkilöitä.

Jos sulla on lomaa jäljellä tälle keväälle, niin tässä oivallista lomalukemista! Jos ei ole, sopii tämä silti iltojen iloksi.

Minne katosit, Monday?

Tiffany D. Jackson: Minne katosit, Monday?
Karisto 2023, 368s.
Suom. Susanna Sjöman

Minne katosit, Monday? jätti jälkeensä paljon kysymyksiä. Odotin tältä paljon, mutta kirja meinasi jäädä kesken. Syihin palaan myöhemmin.

Claudia ja Monday ovat olleet parhaat ystävät aina. He ovat olleet tiiviisti yhdessä paitsi koulussa, myös vapaa-ajalla. Monday on ollut Claudian perheelle kuin toinen tytär. Syyslukukauden alkaessa Monday ei tule kouluun. Claudia on ihmeissään, sillä hän ei ole kuullut Mondaysta kesälläkään. Claudia ei saa Mondayhin yhteyttä, vaikka kuinka yrittää. Outoa on myös se, ettei kukaan muu tunnu kummastelevan Mondayn poissaoloa. Claudia on huolissaan, kummissaan ja hädissään ystävänsä vuoksi ja mitä pitempään epätietoisuutta kestää, sitä vaikeampi Claudian on keskittyä mihinkään. 

Aloitin kirjan lukemisen innolla. Into kuitenkin lopahti noin 50 sivun jälkeen, kun en kerta kaikkiaan hahmottanut mitä tapahtuu ja milloin. Kirjassa on lyhyehköjä lukuja, jotka on nimetty siten, että niiden pitäisi olla sijoitettavissa aikajanalle. On Aiemmin, Jälkeen, Yksi vuosi ennen aiempaa ja eri kuukausia. Vielä kirjan loputtuakin aikajana oli kuitenkin minulle enimmäkseen mysteeri. En myöskään osannut hahmottaa Claudian ikää tai sitä, mille vuosikymmenelle tapahtumat sijoittuvat. Claudia huomaa Monday kadonneen 9-luokan syksyllä. Sen ikäiseksi Claudia vaikuttaa kuitenkin hyvin lapsekkaalta. Hänellä ei myöskään ole kännykkää (mille kyllä lopussa annetaan selitys) ja hän ja Monday ovat kirjoitelleet toisilleen kirjeitä. Claudia ei myöskään etsi tietoa netistä.

No, kirja oli pitkään kesken, kunnes päätin kuunnella sen loppuun. Hyvä niin, koska tämä on haasteista huolimatta hyvä kirja. Tai no hyvä ja hyvä. Tämä on aiheiltaan ahdistava, surullinen, raaka, julma ja kauhea. Itse asiassa ihmettelenkin, miksi tämä on kirjastoissa luokiteltu pääsääntöisesti nuorten/nuorten aikuisten kirjaksi. Toki sopii sinnekin, mutta aivan yhtä hyvin tämä sopisi aikuistenosastollekin. Tekstin rakenne on tosiaan työläs, joten suosittelisin tätä ensisijaisesti paljon lukeville, jotka eivät säikähdä kerronnan monikerroksisuutta.

Mermeduusa

Thomas Taylor: Mermeduusa
WSOY 2024, 374s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

 

Olen vinkannut Thomas Taylorin Aaveranta-kirjoja aina kun siihen on ollut mahdollisuus. Ja jos ei ole ollut mahdollisuutta, olen monesti ottanut sarjan puheeksi ihan muuten vain.

Mermeduusa on sarjan viides ja viimeinen osa. En tiennyt sitä etukäteen, koska en lukenut kannen yläreunan tekstiä. Postauksen kuvasta poiketen painetun kirjan kannessa, tuolla yläreunassa, lukee "Aaverannan viimeinen mysteeri". Mutta onneksi en tiennyt, koska olisin surrut asiaa koko lukemisen ajan.

Aaverantaan saapuu turistikauden ulkopuolella podcast-porukka. He aikovat selvittää Aaverantaan liittyviä mysteereitä ja kertoa kuulijoilleen, mitä tarujen (ja erinäisten tapahtumien ja äänien) taustalla oikeasti on. Ihan hyvä idea muuten, mutta kuten tiedämme, Aaverannassa todella tapahtuu kummia juttuja... Viime aikaiset tapahtumat ovat olleet huolestuttavia. Kamera Luna lakkaa toimimasta, Erwin-kissa ei ole puhunut viikkoihin ja Merenapinakin hajoaa. Ulkona kuuluu hyytävää ääntä ja Sebastian Ankerias palaa jälleen kaupunkiin. Herbert Sitrus ja Orvokki joutuvat jälleen kerran keskelle pelottavaa seikkailua.

Rakastin tässä kirjassa (ja koko sarjassa!) kaikkea, paitsi sitä, että tämä loppui. Thomas Taylorin luoma erikoinen merenrantakaupunki persoonallisine asukkaineen on kerta kaikkiaan kiehtova. Kaupungin menneisyydessä on valtavasti aineksia legendoille ja seikkailuille, eikä nykyhetkikään mitään tylsää ole. Teksti on ihanan luontevasti soljuvaa, mistä kiitos kuuluu tietysti myös kääntäjälle. Olisin halunnut viipyä Aaverannassa paljon pidempään, mutta olen iloinen siitä, miten tyylikkään lopun sarja saa. Moni kysymys saa vastauksen, mutta mitään puuduttavaa aukiselittämistä ei tarvitse pelätä. 

Aaveranta-sarja sopii valtavan hyvin seikkailumielisille lukijoille. Olen lukenut nämä yhdessä kuopuksen kanssa, joka oli sarjan ensimmäisen osan ilmestyessä 6-vuotias. Kirjat ovat jännittäviä, mutta eivät raakoja.

Kasvatti

Claire Keegan: Kasvatti
Tammi 2024, 81s.
Suom. Kristiina Rikman

 

On alkukesä, kun isä lähtee viemään tytärtään sijaisperheeseen. Äiti on viimeisillään raskaana ja lapsia on jo valmiiksi niin monta, ettei ruoka tahdo riittää kaikille. Tyttö ei tiedä, kauanko hän Kinsellan pariskunnan luona tulee olemaan. Hän on kuullut vanhempien puhuvan, että he saavat pitää tytön niin pitkään kuin haluavat. Sijaisperheessä ei ole muita lapsia, eikä tytön tarvitse kaiken aikaa osallistua kodin askareisiin. Hänestä pidetään huolta ja hän saa viimeinkin olla ensisijaisesti lapsi. 

Kasvatti on alle satasivuinen pienoisromaani, joka jättää jälkeensä ristiriitaisen olon. Olisiko tytön kannalta parempi, jos hän jäisi lopullisesti sijaiskotiin? Toisaalta oma perhe ja sisarukset ovat rakkaita hänelle... 

Keeganin tarina on tiivis, eikä oikeastaan mitään asiaa avata yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Tämä on hieno pieni kirja, mutta olisi kiinnostavaa, jos tästä olisi olemassa joku pidennetty versio. Vähän kuin olisi syönyt todella hyvää ruokaa, mutta niin pienen annoksen, että on edelleen nälkä ja tekee mieli ajaa ravintolasta mäkin kautta kotiin.