maanantai 24. heinäkuuta 2017

Unelmien huivit

Pirjo Iivonen: Unelmien huivit
Moreeni 2017, 144s.

Tämän kesän sää kun on ollut tällainen viileän- ja kosteanpuoleinen, ei ole ollut lainkaan vaikeaa löytää tilaisuutta istua sohvalla ja kilisyttää puikkoja. Samalla olen voinut kuunnella äänikirjoja - tai odottaa omaa Overwatch-pelivuoroa.

Pirjo Iivosen Unelmien huivit on todella mainio kirja. Tästä löytyy ohjeet seitsemääntoista huiviin, yhteen boleroon ja kahteen keeppiin. Monesti käsityökirjojen ongelmaksi muodostuu se, että kirjassa on ehkä pari kiinnostavaa mallia. Iivosen huivikirjan kanssa tätä ongelmaa ei kuitenkaan synny. Tietysti puhun vain omasta puolestani, mutta jos 65 prosenttia ohjeista on sellaisia, jotka haluaisin toteuttaa, niin silloin on kyseessä ehdottomasti laatuteos.

Olen saanut valmiiksi kaksi hartiahuivia, joista molemmista tuli juuri sellaisia kuin pitikin. Tai no melkein. Ekaan huiviin käytin vähän liian pieniä puikkoja ja huivi jäi pikkuisen pieneksi, mutta kyllä sitä voi käyttää silti. Ensimmäiseksi toteutin Myrskytuulen ja toiseksi Leijan. Ohjeet olivat näissä selkeät ja vaativinta oli oikealla rivillä pysytteleminen. Lankana on Myrskytuulessa Novitan Venla (puikot 4 mm) ja Leijassa joku satunnainen kaapista löytynyt mistä lie minulle kulkeutunut sopivan vahvuinen lanka (puikot 5 mm).

Myrskytuuli

Leija

 Yritin tehdä myös Kehrän, jonka ohjeissakin todetaan mallin vaativan paljon keskittymistä. Kuvittelin olevani keskittynyt ja tarkkaavainen, mutta silti jo muutaman rivin jälkeen olin onnistunut sössimään silmukkamäärät. Ehkä yritän vielä myöhemmin uudelleen.

Pidän siitä, että Unelmien huivit -kirjan alussa on yhdelle sivulle koottu pikkukuvat kaikista kirjan malleista. Lisäksi olen iloinen, että alun työohjeissa Iivonen ohjeistaa myös huivien pingottamisessa: ensimmäistä kertaa pingottamisella oli vaikutusta lopputulokseen, sillä en ole aiemmin tajunnut liottaa huiveja tarpeeksi pitkään. Enkä myöskään ollut tajunnut, että tilaa vaativan huivin voi pingottaa esimerkiksi mattoon.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

A Face in the Crowd

Stephen King & Stewart O'Nan:
A Face in the Crowd
Simon & Schuster 2012, 1h 19min.
Lukija: Craig Wasson


A Face in the Crowd on Stephen Kingin ja Stewart O'Nanin yhteistyössä kirjoittama novellinmittainen tarina, jonka kuuntelin äänikirjana.

Dean Evers on jo vanha mies, leski. Paremman tekemisen puutteessa Dean katsoo televisiosta baseball-ottelua, kun hänen huomionsa kiinnittyy tutun näköiseen mieheen. Aivan kuin katsomossa olisi hänen lapsuusvuosiensa hammaslääkäri, tismalleen saman näköisena kuin silloin vuosia sitten! Myös seuraavan ottelun katsomosta Dean tunnistaa kasvot, joiden ei mitenkään pitäisi olla mahdollista olla siellä.

Olipa hassua kuunnella näin lyhyt kirja. Tuntui, että tarina pääsi vasta kunnolla vauhtiin, kun olikin jo loppuratkaisun vuoro. Tarina on ihan hyvä, sellainen keskitason juttu, joka ei ehkä jätä kauhean pitkiä muistijälkiä. Lukija on ammattitaitoinen ja tarinan jännite kasvaa ja kehittyy tasaisesti. Odotin ehkä jotain pelottavampaa (ja pitempää), mutta kyllä A Face in the Crowd oli aivan kelpo juttu tällaisenaankin.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava 2017, 252s.

Valomerkin päähenkilö, Anita, on 50-vuotias kirjailija, jonka elämässä ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Ei Anitan parisuhdekaan mikään huono ole tai suhde ainoaan lapseen. Ystäviäkin on, sellaisia oikeita, läheisiä. Silti ajatus oletettavasti jäljellä olevista vuosikymmenistä elossa ei ole Anitalle mikään lohtu tai ilon aihe. Päin vastoin, ajatus siitä, ettei täältä ehkä pääse pois pitkiin aikoihin, tuntuu raskaalta. Anita sairastaa masennusta ja lääkityksestä huolimatta ahdistus ja kuolemankaipuu ottaa toisinaan vallan.

"- Vaikka mä tekisin mitä, mulla on kurja olo, sanoin kerran Sakelle. - Ja samaan kurjuuteen mä vedän teidät.
- Kuule, älä liiottele omaa merkitystäs, Sakke vastasi. - Meillä ei ole Ellan kanssa mitään hätää."

Anna-Leena Härkönen käsittelee uusimmassa kirjassaan masennusta tervetulleen reippaalla otteella. Anita ei ole sellainen henkilö, jollaisiksi kaikki masentuneet helposti leimataan: yksinäisiksi, vetäytyviksi, ja jollain kierolla tapaa saamattomiksi. Liian usein kuulee puhuttavan siihen tyyliin, kuin masennus olisi oma valinta. Että kävely luonnossa tai positiivinen ajattelutapa kyllä parantavat kun vain vähän viitsii ottaa itseään niskasta kiinni. Anita on päämäärätietoinen ja topakka, mutta masennuksella on hänestä silti luja ote. Niin luja, että Anita tiedustelee ystäviltään, olisiko joku valmis avustamaan häntä itsemurhassa jos sellainen tarve tulisi.

"Kun mä sain sun veistin niin mä järkytyin niin paljon että mun oli pakko tilata pizza."

Härkösen teksti on jälleen kerran jouhevaa ja tummalla huumorilla maustettua. Jollakin taiturimaisella konstilla Härkönen on onnistunut kirjoittamaan näinkin synkästä aiheesta hauskan ja viihdyttävän kirjan. Valomerkki on tarpeellinen muistutus siitä, ettei masennus näy aina päälle päin.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Guy Delisle: Hostage

Guy Delisle: Hostage
(Senfuir: Récit d'un otage by Dargaud, 2016)
Jonathan Cape 2017, 432s.
Käännös: Helge Dascher


Aivan sattumalta kirjaston uutuuksista silmiini osui tämä Guy Delislen tuorein sarjakuva-albumi Hostage. Delislen aiempi tuotanto koostuu sarjakuvamuotoisista matkapäiväkirjoista ja humoristisista sarjakuvista vanhemmuudesta. Hostage poikkeaa näistä muun muassa siten, että tällä kertaa tarina ei perustu Delislen omiin kokemuksiin.

Heinäkuun toinen päivä, vuosi 1997. Christophe André oli työskennellyt Lääkärit ilman rajoja -järjestön palveluksessa Nazranissa Ingušiassa kaksi kuukautta, kun hänet kaapattiin keskellä yötä Tšetšeniaan. Palkkapäivä oli juuri tulossa ja raha-asioista vastaava André kuvitteli aluksi, että kyseessä oli "vain" ryöstö. Edessä oli kuitenkin pitkä vankeus käsiraudoilla lämpöpatteriin kytkettynä.

Delisle kertoo tarinan vain Andrén näkökulmasta. Lukija (joka ei tässä tapauksessa tiennyt Andrén tapauksesta yhtään mitään) on yhtä epätietoinen asioiden etenemisestä kulloisenkin vankilan virkaa tekevän huoneen ulkopuolella. Päivät ovat pitkiä, yöt melkein pitempiä. André oli siinä mielessä onnekas, että häntä ei pahoinpidelty tai muuten kohdeltu kaltoin. Ei tosin erityisen hyvinkään, mutta paljon huonommatkin olot olisivat voineet olla.

Delislen piirrostyyli on tässä albumissa hivenen realistisempi kuin aiemmissa albumeissa ja luonnollisesti myös huumori puuttuu. Kokonaisuus on vahva ja yllättävän koukuttava. En usko, että jaksaisin kiinnostua tästä samasta tarinasta elokuvana, mutta sarjakuva toimii todella hyvin.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Lyhyesti


Ahndongshik: Lindbergh 4
Sangatsu Manga 2017, 202s.
Suom. Juha Mylläri
Lindbergh-sarjan neljännessä osassa tarina etenee noin sentin. Lentokilpailun loppupuolella Shark hyökkää kuningattaren saattueen kimppuun ja koko homma päättyy sekasortoon. Sharkin joukkoineen on etsittävä uusi lymypaikka, eikä ristiriitatilanteilta vältytä.

Tämäkin osa on täynnä rytinää ja dramaattisia lähikuvia silmistä ja hikipisaroista. Taistelut ovat yhtä kaaosta ja sellaista viivojen paljoutta, että tapahtumat hukkuvat tehosteiden alle. En siis edelleenkään ole toteutukseen järin ihastunut, mutta jatkan sarjan loppuun asti, sillä haluan tietää onko se pohjimmainen idea kuitenkin toimiva.




Ahndongshik: Lindbergh 5
Sangatsu Manga 2017, 192s.
Suom. Juha Mylläri

...ja sama meno jatkuu viidennessä osassa: sekavasti toteutettuja taisteluita, vihjauksia siitä kuinka menneisyydessä on tapahtunut sitä ja tätä merkittävää, hikoilemista ja huudahtelua.











Ahndongshik: Lindbergh 6
Sangatsu Manga 2017, 208s.
Suom. Juha Mylläri

Haluaisin sanoa, että kuudennessa osassa on jo enemmän sisältöä, mutta ei tässä kyllä ole. Edelleen taistellaan ja vaikka aikaa edellisen osan lopusta on kulunut jo muutamia vuosia, hahmot ovat harmillisen kypsymättömiä.

Koen, että sitä varsinaista juonta - ja siten sisältöä - vain vilautellaan kaiken tämän rytinän keskellä. Turhauttavaa.








Manuele Fior: 5000 km per second
Fantagraphies Books 2016, 143s.
Translation: Jamie Richards

Manuele Fiorin 5000 km per second on sykäyksittäin etenevä tarina Luciasta ja Pierosta. Ehkä tämä on rakkaustarina, vaikka ei perinteisiä reittejä kuljekaan. Lukijalle näytetään vain välähdyksiä sieltä täältä ja ne suuret aukot on täytettävä itse, mikäli niin haluaa ylipäätään tehdä.

En hirveästi ihastunut tarinaan, vaikka siinä hetkensä olikin. Kuvitus on kiinnostava ja väritys toteutettu harvinaisen hienosti.











Karoliina Korhonen: Finnish Nightmares 2
Atena 2017, 96s.

Karoliina Korhosen luoma Matti, tuo helposti kiusaantuva ja pienistä asioista ahdistuva suomalaisen perikuva, jatkaa häkeltymisiään uudessa kirjassa.

Luin tämänkin englanniksi ihan siitä syystä, että mielestäni vitsi on hauskempi nimenomaan ikään kuin ulkopuolelta tarkasteltuna.

Tässä kirjasessa Mattia ahdistaa liian äänekäs tai jopa omalle tontille änkeävä mökkinaapuri ja sateinen kesäloma. Niin kiva kuin onkin tavata tuttavia vaikkapa kaupassa, niin se ilahtuneen juttutuokion jälkeinen piilottelu hyllyjen välissä kieltämättä on vähän tuskaista.

Viihdyin tämän kirjan parissa ihan hyvin ne muutamat minuutit, jotka sen lukemiseen kului. Voi kuulostaa oudolta, mutta minusta tässä oli pikkuisen liikaa selittelyä: mitä lyhyempi vitsi, sen paremmat naurut. Tosin voi olla, että näin sään kannalta ankeana kesänä ei hirveästi jaksa nauraa sille, miten jonkun fiktiivisen Matin kesäloma on muka pilalla sateen takia. Että hah hah, kesä on mielen- eikä lämpötila, hohoho!, vaikka oikeasti alkaa jo olla epätoivoinen, kun vielä ei ole ollut ensimmäistäkään hellepäivää.




Jesse Andrews: Me and Earl and the Dying Girl
Listening Library 2015, 6h 9min.
Lukijat: Thomas Mann, RJ Cyler
Jesse Andrewsin nuortenkirja Me and Earl and the Dying Girl päätyi kuunneltavaksi ilman mitään ennakkosuunnittelua. Tarkoitus oli kuunnella jo pitkään kesken ollut äänikirja loppuun, mutta se olikin menossa ja minun piti valita pikaisesti jotakin muuta kuunneltavaa palapelin tekemisen oheen.

Tämä oli oikein mainio tarina teineistä ja siitä kuinka kaksi elokuvia omaksi ilokseen tekevää poikaa ikään kuin ajautuvat tekemään videota akuuttiin leukemiaan kuolevalle tytölle.

Tarinan asetelma on sellainen, että kirjailijalla olisi ollut otollinen tilaisuus ympätä tekstin sekaan opetus jos toinenkin, rakkausjutuista nyt puhumattakaan. Mutta Andrewspa pitääkin homman kutkuttavan realistisena: ei kaikilla kuolemansairailla ole suuria ajatuksia elämästä ja sen ainutlaatuisuudesta, eikä se rakastuminenkaan ole pakollista. Myöskään koko koululle esitetty kotivideokyhäelmä ei välttämättä saa aikaan ponnekkaita, seisaaltaan esitettyjä taputuksia ja tee videon tekijöistä kaikkien kavereita.

Aivan mainio kirja ja loistavat lukijat, joita on enemmän kuin nuo kaksi joiden nimet onnistuin löytämään.


Carrie Brownstein: Hunger Makes Me a Modern Girl
Penguin Audio 2015, 7h 4min
Lukija: Carrie Brownstein
Earlin tarinan sijaan tarkoitukseni oli kuunnella tämä Carrie Brownsteinin Hunger Makes Me a Modern Girl, joka sekin oli aika summassa tehty kirjavalinta. Brownstein ei ollut minulle entuudesta tuttu ja kirjan nimen ja kansikuvan perusteella luulin kyseessä olevan jonkun sortin stand-up -koomikon elämäkerta, jossa sivutaan jollain tapaa nykyajan kauneusihanteita ja laihduttamisjuttuja.

Väärin luultu.

Brownstein on (ilmeisesti ihan tunnetun) Sleater-Kinney -bändin laulaja-kitaristi ja luonnollisesti tämä kirja onkin sellainen elämäkerta/bändihistoriikki. Luulatavasti kirja tarjoaa mielenkiintoista tietoa bändistä vähänkään kiinnostuneille. Näin ummikon näkökulmasta kokonaisuus oli hetkittäin ihan kiinnostava, etenkin Brownsteinin kertoessa lapsuudestaan ja varhaisnuoruudestaan, mutta kyllä tämän kuunteluun käytetty seitsentuntinen tuntui harvinaisen pitkältä.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Nainen joka käveli auringossa

Alexander McCall Smith: Nainen joka käveli auringossa
(The woman who walked in sunshine, 2015)
Otava 2017, 335s.
Suom. Outi Järvinen

Olen tainnut jo useammankin Mma Ramotswe -kirjan kohdalla todeta, että tämä sarja on täydellistä hyvänmielenlukemista. Näissä kirjoissa ei viipoteta kilpaa kellon kanssa yhtään minnekään, ei täytetä kalentereita liian monilla tapaamisilla tai vouhkata pakollisista töistä tai harrastuksista. Näiden kirjojen ihmiset suhtautuvat elämään kovin rauhallisesti, siten että lukijakin vaipuu nautinnolliseen raukeuteen.

Nainen joka käveli auringossa on sarjan kuudestoista osa. Ehkä tämä toimii ihan hyvin itsenäisenäkin teoksena, mutta kun keskeiset henkilöt ovat entuudestaan tuttuja, saa tarinasta luonnollisesti vähän enemmän irti. Naisten etisvätoimisto nro 1:n toinen työntekijä, Mma Makutsi on päättänyt, että etsivätoimiston perustajan, Mma Ramotswen, täytyy jäädä lomalle. Mma Ramotswelta ei kysytä mielipidettä, vaan lukuisten vihjailujen (niin suorien, ettei oikein edes voi puhua vihjailusta) ja hienoisen painostuksen alla Mma Ramotswe aloittaa loman. Mutta mitä tehdä lomalla, jota ei ole kaivannut? Kuinka pysyä erillään etsivätoimiston työkuvioista, jos loman ajaksi apulaiseksi palkattu herra Polopetsi tulee varta vasten pyytämään mma Ramotswelta apua?

Pidin tästäkin kirjasta, vaikka puolivälissä hetken ehdin jo tuskastua asioiden äärimmäisen hitaaseen kehitykseen. Mma Makutsi ei ole suosikkihenkilöni, minkä tämäkin kirja jälleen todisti. Etsivähommat sinänsä ovat aika tavalla sivuseikka, sillä tärkeintä tuntuu olevan Mma Ramotswen ja Mma Makutsin välinen... niin, mikä oikeastaan? Ei oikein voi puhua jännitteestä, mutta jotain määrittelemättömän haastavaa näiden rouvien välillä kuitenkin on.

Suosittelen raukean lukemisen kaipuuseen. Parasta tämä sarja on kuumana ja kiireettömänä kesäpäivänä nautittuna.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Tulevaisuuden arabi 3

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3
Lapsuus Lähi-idässä (1985-1987)
(L'arabe du futur 2. Une jeunesse au Moyen-Orient (1985-1987), 2016)
WSOY 2017, 150s.
Suom. Saara Pääkkönen


Riad Sattoufin omaelämäkerrallinen sarjakuvasarja Tulevaisuuden arabi on edennyt kolmanteen osaansa. Toisin kuin ensimmäisen osan ilmestyessä luulin, kyseessä ei ole trilogia vaan jatkoa on luvassa vielä kahden osan verran ja hyvä niin: Sattoufin perheen elämä on jälleen uuden, odottamattoman käänteen edessä.

Vuonna 1985 Riad oli 7-vuotias koululainen, joka asui perheineen vaatimattomassa asunnossa Syyriassa, Tirma'lan kylässä. Isä on opettajana yliopistolla ja äiti kotona lasten kanssa. Äiti ei ole onnellinen Syyriassa, eikä hän peittele asiaa mieheltään. Mies kyllä huomaa vaimonsa ahdingon, mutta ei anna asian vaikuttaa omiin - välillä varsin spontaaneihin - päätöksiinsä.

Tarinaa kerrotaan Riadin näkökulmasta, joten kovin syvällisiä pohdintoja kahden eri kulttuurin välissä kasvamisesta ei ainakaan tässä vaiheessa ole luvassa. Riadin isä on edelleen mielestäni hyvin vastenmielinen ihminen, enkä edelleenkään lakkaa ihmettelemästä, mikä Riadin vanhempia yhdistää.

Laadukasta ja hyvin piirrettyä sarjakuvaa on helppo suositella.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Laukku täynnä maagisia olentoja: Koe Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan taika

Mark Salisbury: Laukku täynnä maagisia olentoja:
Koe Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan taika
Harper Collins Nordic 2016, 159s.
Suom. Virpi Kuusela


Vitkuttelin tämän elokuvakirjan lukemista, koska en halunnut tietää elokuvasta liikaa etukäteen. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuva on upeasti toteutettu ei-ihan-koko-perheen-elokuva, jolle tämä hyvin pitkäniminen kirja tekee oikeutta.

Elokuvan juonta en halua lähteä avaamaan, mutta mainittakoon sen verran, että pääosassa on Lisko Scamander, jonka kirjoittamaa tietokirjaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on käytetty Tylypahkassa oppikirjana jo iät ja ajat.

Kuten Harry Potter-elokuvista tehdyissä kirjoissa, myös tässä on runsaalla kädellä valokuvia paitsi elokuvista, myös kulisseista ja etenkin rekvisiitasta. Tekstiä on säästeliäästi, eikä se varsinaisesti anna paljoa lisätietoa. Tosin kirjaan on jäänyt kuvaus kohtauksesta, jota elokuvassa ei nähdä: Jacobin Mildred-kihlattu on syystä tai toisesta päätetty jättää leikkauspöydälle.

Erityisesti minä jaksan ihastella kaikkea sitä oheismateriaalia, jota tähän kirjaan on liitetty: on sauvalupahakemus, etsintäkuulutuksia, karttoja ja henkilöllisyystodistus sekä paljon muuta. Jos minulla olisi oma huone, laittaisin kaikki julisteet seinille ihailtaviksi.

Tämä on oivaa selailtavaa ja tutkittavaa kaikille velhomaailman ystäville.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Matkalla kotiin

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
(Homegoing, 2016)
Otava 2017, 373s.
Suom. Sari Karhulahti

Upea kansi, vielä upeampi sisältö.

Ghanalaisamerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisteos, Matkalla kotiin, on (haluaisin sanoa taas "upea", mutta sanotaan nyt vaikka että) järisyttävän huikea kirja. Inhoan niitä "Jos luet vain yhden kirjan" -mainoslauseita, mutta tämän kirjan yhteydessä sellainenkin suositus olisi ihan perusteltua.

1700-luvun loppupuolen Afrikassa, Kultarannikolla, kaksi toistensa olemassaolosta tietämätöntä sisarpuolta melkein kohtaavat. Jo varhaisessa vaiheessa heidän elämänsä ovat lähteneet kulkemaan eri suuntiin ja kun toisesta tulee valkoisen miehen vaimo, toinen rahdataan orjaksi Amerikkaan.

Novellinomaisissa luvuissa Gyasi kertoo molempien naisten sukuhaarojen tarinan. Sukupolvet seuraavat toistaan, mutta ketju ei ole joka kohdasta luja vaan paikoin murentunut rikki. Molemmin puolin valtamerta kohdataan vastoinkäymisiä, mutta myös rakkautta ja onnea.

Matkalla kotiin on lähes täydellinen kirja. Ainoan miinuksen annan viimeisestä luvusta, jossa tapahtuu sellaista, mitä en juonipaljastuksia välttääkseni tässä kerro. Gyasin kerronta ja Sari Karhulahden suomennos toimivat hengästyttävän hyvin. Rakastan näitä kirjoja, jotka saavat aikaan fyysisiä reaktioita: kuristavaa tunnetta rintakehässä, kurttuuntuvia kulmia, hykerryttävää iloa ja leveitä hymyjä. Järisyttävä kirja.