sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Lyhyesti

Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton
Penguin Books 2016, 4h 12min
Lukija: Kimberly Farr

Klikkasin Elizabeth Stroutin My Name is Lucy Bartonin kuunneltavakseni Storytelistä siksi, että tämä kansi näytti minusta syystä tai toisesta kiehtovalta.

Lucy Barton makaa sairaalassa huonossa kunnossa. Yhtäkkiä hänen huoneeseensa ilmestyy äiti, jota Lucy ei ole nähnyt vuosiin. Vähitellen Lucy kertaa mielessään etenkin lapsuuttaan, joka ei ollut helppo, sekä syitä siihen, miksi hän ei ole ollut missään tekemisissä perheensä kanssa enää aikoihin.

Tämä kirja oli yllättävän lyhyt. Olisin mielelläni kuullut enemmänkin Lucyn lapsuudesta ja myöhemmästäkin elämästä, sillä tämä himpun verran päälle neljä tuntia tuntui vain pinnan raapaisulta. Tarina on kuitenkin kiehtova ja se jätti jälkeensä sellaisen tunteen, että tähän haluan palata vielä uudestaan.



Lalli, surma järven jäällä
Kuvitus: Venla Poskela
Käsikirjoitus: Jukka Rantala
Lasten Keskus 2017, 38s.

Lallin tarinasta muistan kuulleeni kaksi versiota, jotka kerrataan tässä Venla Poskelan piirtämässä ja Jukka Rantalan käsikirjoittamassa sarjakuvassa. Kolme koululaista jutustelee keskenään Lallista ja pohtii syitä sille, miksi tarinasta kerrotaan kahta erilaista versiota. Nykypäivään sijoittuvat osuudet ovat värillisiä ja Lallista kertovat mustavalkoisia, mikä toimii oikein hyvin.

Kirjan takakannessa sanotaan, että tämä sarjakuva "johdattaa lukijan pohtimaan historiatiedon alkuperää ja tulkinnallisuutta" ja mielestäni albumi tekee sen onnistuneesti. En muuten muista aikaisemmin kuulleeni mitään Lallin myöhemmistä vaiheista, joten tämä ohuen ohut sarjakuva onnistui myös opettamaan jotakin uutta.

Piirrosjälki on vähän hailakkaa, mutta ilmeikästä ja persoonallista.



Evan Dahm: Riisipoika - Ensimmäinen kirja
(Rice Boy: The First Book, 2006)
Taikapaja 2007, 92s.
Suom. Mikael Hed

Riisipojan ensimmäisen (ja ilmeisesti ainoan suomennetun) osan lainasin kirjastosta jo aikaa sitten, koska kansi näytti sympaattiselta. Itse tarina ei nyt sitten oikein innostanut, enkä muista enää edes muiden hahmojen nimiä. Tässä oli kyse jostain vanhasta ennustuksesta ja sen kenties lähitulevaisuudessa tapahtuvasta toteutumisesta.

Piirrostyyli on sinänsä sievää, mutta hahmoista puuttuu joustavuus ja ilmeet. Jotenkin kankeaa, oudosti rumaa ja söpöä yhtä aikaan ja väritkin hyppivät silmille.




Giant Days volume 6
Käsikirjoitus: John Allison
Kuvitus: Max Sarin
Boom! Box 2017

Onneksi pääsin lukemaan mieluistakin sarjakuvaa. Giant Days sarjan kuudes kokoelma-albumi on vallan mainio. Daisy, Susan ja Esther opiskelevat toista vuottaan yliopistossa, mutta opiskelusta ei näillä sivuilla juurikaan puhuta. Tyttöjen asuntoon murtaudutaan ja he päättävät yrittää itse hankkia varastetun omaisuutensa takaisin. Susan sairastaa ihan hirvittävän flunssan ja hänen isänsä saapuu hoivaamaan lastaan.

Tykkäsin taas ihan hirveästi koko albumista. Luin kerralla loppuun ja harmittelin vain sitä että Ediä ja McGrawta näkyi aivan liian vähän.



Tuija Takala: Onnen asioita
Avain  2017, 91s.

Luen runoja aivan liian harvoin, mutta onneksi sentään edes joskus. Tuija Takalan Onnen asioita on selkokielinen runokirja, joka ilahdutti ja kosketti suuresti.

Liikutuin lukiessani tätä seuraavaa runoa, joka voisi hyvin kertoa omasta isästä. (Paitsi että isän kainalossa katsottiin telkkaria, ei niinkään luettu satuja.)

Muistan illat isän kainalossa.
Isällä oli kirja kädessä.

Sen sanat saattoivat satuun.

Ei mikään eikä kukaan vie muistoa,

jossa on turvassa.

Kirjan loppupuolella on matkarunoja. Sieltä tunnistin monia ajatuksia, vaikka en itse matkustelekaan. Silti olen monesti pohtinut samoja asioita kuin Takala runossaan: sokeutuuko oman elinympäristön kauniille asioille, kun ne näkee joka päivä?

Minä tulen kaukaa
ja näen lähelle.
Katson jokaisen kiven muurista.
Katson jokaisen pylvään palatsista.
Katson jokaisen kulman kadusta.

Jos kuljen täällä joka päivä,
kävelenkö vain ohi?
Huomaanko ihmeelliset asiat, 
jos ne ovat vieressä joka päivä?


lauantai 9. joulukuuta 2017

Siivoojan käsikirja

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
(A Manual for Cleaning Women: Selected Stories)
Aula & Co 2017, 292s.
Suom. Kristiina Drews

Lucia Berlinin novellit ovat aivan omaa luokkaansa. Näissä tarinoissa, jotka ovat sotkuinen sekoitus Berlinin omia kokemuksia ja keksittyjä käänteitä, on mainio asenne. Tarinat eivät useinkaan ole iloisia, vaan näissä vilisee rankkoja ja inhottavia asioita. On alkoholismia, katkaisuhoitoja ja epämääräinen aborttiklinikka, on hammaslääkäri-isoisä joka haluaa lapsenlapsensa repivän kaikki hampaat isoisän suusta ja aviomies, joka häipyy kun vaimo alkaa odottaa toista lasta. Silti, kaikista ankeuksista huolimatta, päällimmäiseksi näistä novelleista jää mieleen sisukkuus ja elämänhalu.

"Yhtenä aamuna pesulassa rouva antoi minulle avaimen, ja minä otin sen vastaan. Rouva sanoi, että jos häntä ei jonain torstaina näy, se tarkoittaa että hän on kuollut, ja voisinko minä käydä etsimässä ruumiin. Karmeaa pyytää toiselta sellaista - ja sitä paitsi minun piti torstaisin pestä pyykit."

Luin ensin novellit ja vasta sitten alkusanat, johdannon ja lopun elämäkertaosuuden. Oli samaan aikaan kiehtovaa ja kamalaa huomata, mikä kaikki novelleissa kumpusi Berlinin omista kokemuksista. Berlin oli itsekin alkoholisti, mutta myös arvostettu kirjallisuuden opettaja. Hän oli neljän lapsen yksinhuoltaja ja teki muun muassa sairaanhoitajan töitä elättääkseen perheensä.

Pidin Berlinin novelleista aivan valtavasti. Siivoojan käsikirjassa novelleja on 25 ja olisin helposti voinut lukea vielä tuplasti sen verran. Tai enemmänkin. Toivon hartaasti, että Berlinin tuotantoa suomennetaan lisää. Pian.

torstai 7. joulukuuta 2017

Uncommon type

Tom Hanks: Uncommon Type
Some Stories
Random House Audiobooks 2017, 10h 1min
Lukija: Tom Hanks


Yläasteella väittelin kiivaasti ystäväni kanssa siitä kumpi on parempi näyttelijä, Tom Hanks vai Tom Cruise. Kumpikin pysyi järkähtämättömästi omassa näkemyksessään, minä Hanksin ja ystävä Cruisen kannattajana.

Tom Hanksin novellikokoelma Uncommon Type osui tielleni aivan odottamatta. Heti kun sain edellisen äänikirjan loppuun, siirryin ihan innoissani Hanksin lukemien tarinoiden pariin. En osannut odottaa oikein mitään, mutta yhtään ei tarvinnut pettyä.

Hanksin tarinoissa on luontevuutta, tunnelmaa, yllätyksiä ja miellyttävää vanhanaikaisuutta. 17 novellia ovat keskenään erilaisia, vaikka sama kaveriporukka toimii ainakin kolmen novellin henkilökaartina. Hanks on kokenut ääninäyttelijä ja sen kyllä kuulee. Hänellä on miellyttävä ääni ja taito saada jokaiselle hahmolle omanlaisensa ääni sortumatta ylilyönteihin.

Useita novelleja yhdistää kirjoituskone, sellainen vanha mekaaninen. Tavallaan tällainen yhdistävä elementti voisi helposti tuntua päälleliimatulta, mutta onneksi sellaista ongelmaa ei näiden novellien kanssa synny.

Parhaiten mieleen jäi kokoelman päättävä novelli, jonka nimeä en muista enkä nopealla googlettamisella löytänyt, joka on kuin elokuvakäsikirjoitus. Lukijoita on useita Hanksin toimiessa kertojana ja onpa mukana äänitehosteita ja musiikkiakin. Tarinassa törkeän rikas, omaperäinen liikemies lähtee assistenttinsa kanssa tutustumaan pieneen ja syrjäiseen motelliin.

Uncommon type on ilahduttavan laadukas novellikokoelma. Jos olenkin tipahtanut elokuvamaailman tapahtumista ihan pihalle, voin ilolla liputtaa edelleen Hanksin puolesta.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Benjamin Hawk - Myrsky nousee

Juha-Pekka Koskinen: Benjamin Hawk - Myrsky nousee
Karisto 2017, 192s.

Jes! Benjamin Hawk - Merirosvon oppipoika sai kuin saikin jatkoa!!

Edellisen osan jälkeen Benjamin on palannut Portsmouthiin isoisänsä, äitinsä ja siskonsa luo. Ja setänsä, vaikka häntä Benjamin ei kyllä olekaan kaivannut. Kaupunkiin saapuu merirosvoja jahtaava mies, joka kailottaa suureen ääneen hirttävänsä kaikki merirosvot. Ilmapiiri alkaa muuttua niin uhkaavaksi että isoisä katsoo parhaimmaksi huuhdella kaupungin pölyt kasvoiltaan ja kaikeksi onneksi hän ottaa Benjaminin mukaan pakoreissulleen.

Tässäkin osassa seilataan Karibianmerellä aarteen perässä. Moni vanha tuttu on mukana tässä uudessa seikkailussa ja ehkäpä Benjaminin isänkin olinpaikkaan saadaan selvyyttä!

Aloitimme tämän lukemisen heti tuoreeltaan, mutta lukeminen on venynyt monesta syystä. Syksy ei ole koskaan ollut minulle hyvää aikaa, eikä energiaa ole tahtonut riittää yhteisiin lukuhetkiin edes lapsilla. Hyvin kirja kuitenkin etenee ja pitää otteessaan, hitaallakin lukutahdilla. Ja tietysti loppua kohti lukutahtikin kiihtyi, kun kaikki halusivat tietää miten seikkailu päättyy.

Pidän todella paljon Koskisen tavasta kertoa tarinaa lukijoita aliarvioimatta. Kielenkäyttö on värikästä ja ajoittain rumaakin, mikä merirosvoille hyvin sopii.

Näitä Benjamin Hawk -kirjoja on todella helppo suositella vauhdikasta ja jännittävää lukemista kaipaaville 3-6 -luokkalaisille. Ja tietysti myös meille vanhemmillekin. :)

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Paper Girls vol. 1-3

Brian K. Vaughan: Paper Girls 1-3
Piirrokset: Cliff Chiang
Image Comics 2016-2017

Kaipasin kipeästi jotakin vauhdikasta, laadukasta ja yllättävää sarjakuvalukemista. Sagan perusteella päättelin, että tämä Brian K. Vaughanin käsikirjoittama Paper Girls olisi varmaankin juuri sellaista luettavaa.

Ensimmäisessä osassa eletään vuotta 1988. Neljä tyttöä pyöräilee aamuyön tunteina jakamassa sanomalehtiä, kun jotakin outoa alkaa tapahtua. Ensin kolme epämääräistä rääsyihin kietoutunutta miehentapaista ryöstää toisen tyttöjen radiopuhelimista. Tytöt lähtevät jäljittämään ryöstäjiä ja päätyvät rakenteilla olevan talon kellariin, jossa suuren kankaan alla nököttää ihmeellinen kone. Pian välähtää outo valo, taivas muuttuu vaaleanpunaiseksi ja tähdet oudoiksi. Tyttöjä lukuun ottamatta kaikki muut ihmiset tuntuvat kadonneen jäljettömiin. Alkaa hämmentävä, vauhdikas ja pelottava seikkailu, joka ei albumeiden lisääntyessä juurikaan selkene.

Tytöt joutuvat ajasta ja paikasta toiseen, aina uusien haasteiden ja uhkien eteen. Välillä nelikko pysyy kasassa, välillä tapahtuu väistämätöntä hajaannusta.

Sarja jatkuu edelleen ja vähän näiden kolmen albumin perusteella veikkaan, että ainakaan lähiaikoina sarja ei tule loppumaan. Vaughan pyörittelee tyttöjä sellaisella vauhdilla odottamattomasta käänteestä toiseen, että ei tätä tarinaa aivan kokoelma-albumissa tai kahdessa saada tyylikkäästi pääteltyä.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Asterix: Kilpa-ajo halki Italian

Jean-Yves Ferri: Asterix: Kilpa-ajo halki Italian
Piirrokset: Didier Conrad
Egmont 2017, 48s.
Suom. Mirka Ulanto


Kaikki tiet vievät Roomaan, mutta syystä tai toisesta tiet ovat viime aikoina muuttuneet todella huonokuntoisiksi. Teiden kunnosta vastaavaa senaattori Lactus Bifidusta syytetään senaatissa teiden ylläpitoon tarkoitettujen varojen käyttämisestä orgioihin. Lactus Bifidus keksii hätäpäissään Italian halki kulkevat kilpa-ajot, joiden tarkoituksena on todistaa Rooman teiden parhaus. Kilpailuun osallistuu ajajia monelta suunnalta, mutta luonnollisesti huomio keskittyy Rooman ja erään pienen gallialaiskylän edustajiin. Naamiolla kasvonsa peittävä Coronavirus menestyy kisassa ilmiömäisesti, mutta sisulla (ja taikajuomalla) Asterix ja Obelix sinnittelevät mukana kärkikamppailussa.

Didier Conradin piirrokset vetävät hyvin vertoja alkuperäiselle kuvitukselle. Jean-Yves Ferrin käsikirjoitus on ihan kelpo, mutta vähän on tarinassa turhaa kiireen tuntua ja hätäisyyttä. Etenkin albumin viimeisen ruudun juhlapöytään olisin kaivannut edes jonkinlaista nasevaa heittoa lopun napakoittamiseksi.

Kilpa-ajo halki Italian ei tarinana nouse parhaimpien Asterix-seikkailuiden joukkoon, mutta jo pelkästään kuvituksen ansiosta albumi on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Peter Pan

Régis Loisel: Peter Pan
Soaring Penguin Press 2013, 334s.
Käännös: Nicolas Rossert & Paul Rafferty, Nora Golberg ja Cheryl Anderson

Ranskalaisen Régis Loiselin Peter Pan -sarjakuva on paras koskaan lukemani versio Peter Panista. Loiselin versio kuvaa Peterin taustoja ennen Mikä-Mikä-Maata ja valaisee myös muun muassa sitä, miksi Kapteeni Koukulla on koukku käden tilalla ja miksi Peteristä on muodostunut hänelle pakkomielle. Tämän kuuden albumin yhteisniteen lukemalla saa tietää myös sen, mistä Peter Pan sai nimensä.

Olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä osaa suomeksi joskus aiemmin ja nyt siis pääsin lopultakin lukemaan sarjan kokonaisuudessaan. Kiitokset pikkusiskolle, joka luotti siihen, että en tällä kertaa onnistuisi irrottamaan sivuja hänen kirjastaan ja suostui lainaamaan tämän minulle.

Loiselin kuvaama 1800-luvun lopun Lontoo on todella karu ja rujo. Peter kertoo ystävilleen tarinoita rakastavasta äidistä, vaikka kotona odottaa juoppo, raivokas ja rakkaudeton äidinkuvatus. Helinä-keiju näyttäytyy aluksi onnenkantamoisena, sillä hänen avullaan Peter pääsee pois ankeilta kaduilta seikkailuihin ja saa paljon uusia ystäviä. Loppujen lopuksi kirjan ilkein pahis ei kuitenkaan ole kukaan merirosvoista vaan juuri se pieni ja sievä Helinä-keiju, joka on niin häijy julmuri, että Peterin äitikin uhkaa jäädä toiseksi.

Loiselin Peter Pan on kamala. Tässä ei vietetä viatonta ikuista lapsuutta, vaan kahlataan todella karuissa vesissä. Piirrosjälkikin on sellaista, että mitään söpöä on aika turha etsiä. Syystä tai toisesta Loisel on halunnut ympätä tarinaan mukaan myös Viiltäjä Jackin. Tavallaan ilmankin Viiltäjä Jackia olisi pärjätty vallan mainiosti, mutta toisaalta pidin tavasta, jolla Loisel antaa ymmärtää, kuka noiden murhien takana oli.

Tämä versio Peter Panista ei sovi missään nimessä lapsille, mutta näin aikuiselle kirja on kyllä todella huimaava kokemus.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Augustus

John Williams: Augustus
(Augustus, 1971)
Bazar 2017, 429s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Rakastin John Williamsin Stoneria ja ihastuin myös hänen toiseen romaaniinsa Butcher's Crossingiin. Oli selvää, että haluan lukea tuoreeltaan myös Williamsin viimeiseksi jääneen teoksen, Augustuksen, heti sen ilmestyttyä.

Aloitin kyllä Augustuksen heti kun sen sain, mutta kovasta yrityksestä huolimatta en meinannut millään päästä tarinaan sisään. Lopulta luovutin. Näin puolisen vuotta myöhemmin sisuunnuin ja päätin, että nyt tämä on luettava vaikka väkisin. Tällä kertaa osasin valmistautua hitaaseen alkuun, mutta yllättävän äkkiä juoni pääsikin jo kunnolla vauhtiin.

Augustuksesta tuli Rooman ensimmäinen keisari 33-vuotiaana. Tämä kirja on eräänlainen kirjemuotoinen elämäkerta miehestä, joka kylmän viileästi raivasi tiensä Rooman hallitsijaksi. Ääneen pääsevät Augustuksen läheiset, vihamiehet, sukulaiset ja monet muut aikalaiset, harvemmin mies itse.

Tekstit eivät ole kronologisessa järjestyksessä ja Augustuksella tuntuu olevan niin monta nimeä, etten aina ollut varma, puhutaanko hänestä vai jostakusta muusta. Vauhtiin päästyäni tuntui kuin olisin lukenut aitoja asiakirjoja ja tavallaan niin teinkin, sillä Augustus perustuu vahvasti todellisiin tapahtumiin, henkilöihin ja asiakirjoihin.

Augustus on hieno romaani, joka tahmeasta alustaan huolimatta lunasti sille asettamani korkeat odotukset.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Joe Speedboat

Tommy Wieringa: Joe Speedboat
(Joe Speedboat, 2005)
Avain 2008, 304s.
Suom. Titia Schuurman

Lokakuun lopulla Kirsi kertoi kirjanurkassaan unohdetuista kirjoista kustantamoiden näkökulmasta. Kiinnostuin Kirsin bloggauksen perusteella hollantilaisen Tommy Wieringan kirjasta Joe Speedboat. Olisin ostanut kirjan omaksi, mutta tätäpä onkin ihan turha etsiä nettikirjakaupoista, joten käännyin kirjaston puoleen.

Joe Speedboat saapuu Lomarkin kylään ryminällä. Perheen muuttoauto karauttaa suoraan erään talon olohuoneeseen ja samassa rytäkässä Joen isä kuolee. Pian Joen saapumisen jälkeen ennen niin rauhallisessa kylässä alkaa tapahtua erilaisia räjähdyksiä. Tarinaa kertoo pyörätuolista käsin Fransje, joka pääsee viimein palaamaan kouluun vakavan onnettomuuden ja pitkän sairaalajakson jälkeen. Fransje, Joe, Engel ja Christof muodostavat hyvin rosoisen kaveriporukan. Joe on porukalle eräänlainen pomo, tai ainakin hän saa ne hulluimmat ideat. Hänen ideansa lentokoneen rakentaminenkin on.

Kirjan aikana aikuistuvista pojista lukijalle läheisimmiksi tulevat selkeästi Joe ja Fransje. Engelin ja Christofin merkitys vähenee vuosien edetessä. Joe on sellainen heppu, ettei hänestä ota selvää kukaan, tuskin edes hän itse. Hänellä riittää toinen toistaan omalaatuisempia ideoita ja virtaa toteuttaa ne kaikki.

Tämä kirja kyllä todellakin ansaitsisi nousta unohduksen alhosta. Wieringan kertomus Titia Schuurmanin taitavana käännöksenä on kerta kaikkiaan virkistävä kokemus kaikessa päättömyydessään. Joe Speedboat ei ole mikään hupsu hyvänmielenkirja, vaikka huumoriakin tästä kirjasta löytyy. Jokin tässä kaikessa sekalaisuudessa muistuttaa (varhaisesta) John Irvingistä. Moottoripyörien sijaan tässä ajetaan lentokoneella ja tuunatulla kaivurilla, eikä tässä kirjassa näy karhujakaan, mutta omalaatuisia henkilöitä, erikoisia kuolinsyitä ja vimmaista nuoruutta kyllä.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Himmelin harmonia

Eija Koski: Himmelin harmonia
Maahenki 2017,87s.

Tänäkin syksynä olen tiiraillut teiden varsia sillä silmällä, että löytyisiköhän jostakin himmeliin sopivaa heinää. Näin kaupungissa on ihan turha haaveilla aidosta oljesta, mutta onneksi on olemassa muitakin himmeleihin sopivia heiniä. Ja onhan sitä materiaalia taas kertynyt.

Eija Kosken uusimmassa himmeli-kirjassa, Himmelin harmonia, esitellään jälleen hienoja ja persoonallisia himmelimalleja. Kirjan alun tekstiosiot puheineen himmelin pyhyydestä, materiaalin pyhyydestä ja himmelin pyhästä levollisuudesta eivät oikein olleet minun makuuni. Luonnollisesti pidän himmeleitä arvossa, mutta en osaa ajatella niitä mitenkään pyhinä. Minä näen himmelit ihanina ja upeina taidonnäytteinä. Uudet, persoonalliset ideat ihastuttavat, mutta mitään harrasta en himmeleihin liitä.



Tämän kirjan malleista olen toteuttanut himmeli-korvakorut. Tosin en tehnyt niistä neliöön pohjautuvia, vaan viisikulmioon pohjautuvat, sillä se on perusmuodoista eniten mieleeni.

Pidän näistä ihan valtavasti, sillä ne sopivat yhtä hyvin arkikäyttöön kuin juhliinkin, eivätkä paina käytännössä lainkaan. Liotin näitä ohjeen mukaisesti liima-vesi-seoksessa yön yli, minkä pitäisi kovettaa olki (tai tässä tapauksessa heinä) huomattavasti tavallista lujemmaksi.



Ihastuin ensinäkemältä tuohon kannessa näkyvään Asanoha-malliin. Minusta se sopisi mustista pilleistä tehtynä täydellisesti koristamaan makuuhuoneen valkoista seinää, mutta toistaiseksi en ole saanut miestä innostumaan ajatuksesta. Ehkä vain teen Asanohan ja näytän, miten hyvältä se näyttäisi.



Tällä hetkellä teen Äiti maa -himmeliä. Se koostuu neljästä eri kerroksesta, jotka on yhdistetty toisiinsa kulmista.Valmiina on vasta kaksi ylintä kerrosta, mutta tästä tulee varmasti todella näyttävä.

Himmelin harmonian malleista löytyy muutamia melko helppoja, mutta enimmäkseen kirjan ohjeet sopivat perusasiat jo osaaville.



sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Velhon morsian 1-5

Kore Yamazaki: Velhon morsian
(Mahoutsukai no Yome, 2014-2016)
Punainen jättiläinen, 2017
Suom. Antti Valkama

15-vuotias japanilaistyttö kaupataan erikoisessa huutokaupassa viidellä miljoonalla. Tyttö on sleigh peggy, ihminen joka näkee keijuja ja haltijoita. Tietämättään hänellä on myös erikoisia voimia. Tytön ostaa Elias, pääkallopäinen olio, joka on jotakin velhon ja ihmisen väliltä. Hän antaa tytölle nimen Chise ja ottaa tämän oppilaakseen, josta on myöhemmin tuleva hänen vaimonsa.

Näissä sarjan viidessä ensimmäisessä osassa Chise opettelee käsittelemään omia voimiaan sekä ymmärtämään kaikkia niitä lukuisia uusia hahmoja keijuista hirvittäviin pahiksiin. Chiselle magian käsitteleminen ei kuitenkaan ole helppoa, sillä hänen on vaikea säädellä sen määrää. Mitä niihin kaikkiin erikoisiin olentoihin tulee, myös Elias on Chiselle pitkälti iso kysymysmerkki.

Sarjan piirrosjälki on miellyttävää, joskin ajoittain mangalle tyypillisesti turhankin söpöä ja välillä makuuni liian pornoa. Jälkimmäisestä esimerkkinä olkoon Leannan sith, eräänlainen vampyyri, joka imee uhristaan verta ja antaa vastalahjaksi miehelle lahjakkuutta jossain asiassa. Leannan sithillä on hillittömät rinnat pikkuriikkisissä rintsikoissa ja jalassa niin minimaaliset pikkuhousut, että luultavasti ne pysyvät paikoillaan vain jonkin taian avulla.

Tapahtumat sijoittuvat pääosin Englantiin, vaikka toki välillä sujahdetaan aivan toisenlaisiin maailmoihin.Ehkä silti juuri tämä englantilais-japanilainen yhdistelmä tekee tarinasta tunnetasolla jähmeän. Vaikka Elias ja Chise tuntevat kuuluvansa yhteen, en minä kokenut näiden kahden väliltä löytyvän oikein minkäänlaisia tunteita. Kumpikaan ei liikoja puhu tai kysele, vaan pohtii asioita itsekseen.

Parasta tässä sarjassa on monet pienet tarinat varsinaisen tarinan sisällä. Erityisesti pidin, julmuudestaan huolimatta, tarinasta nuorukaisesta joka yritti ilkeän  kiertävän taikurin ohjeilla pelastaa sairaalloisen vaimonsa.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Selvät sävelet, Jeeves

P.G. Wodehouse: Selvät sävelet, Jeeves
Jeeves tarinoita 6
Teos 2017, 445s.
Suom. Kaisa Sivenius

Tämä blogiteksti voisi alkaa sellaisella ihastuneella huokauksella, josta heti kuulisi, että voi miten oli ihanaa tavata jälleen vanhoja tuttuja.

P.G. Wodehousen Jeeves-tarinat ovat aina yhtä ilahduttavia ja niillä on minuun piristävä vaikutus. Lukiessa näen tietenkin Jeevesin Stephen Fryna ja Bertie Woosterin Hugh Lauriena ja nautin suuresti tästä päänsisäisestä televisio-ohjelmasta.

Selvät sävelet, Jeeves on kuudes Jeeves-tarinoita sarjan kirja. Kahdeksassa novellissa ja yhdessä pienoisromaanissa Bertie onnistuu järjestämään itsensä pulaan jos toiseenkin ja yhtä monta kertaa järkähtämätön Jeeves pelastaa nuoren herrasmiehen pulasta. Useasti ongelmia aiheuttaa nuori nainen, joka syystä tai toisesta haluaa naimisiin Bertien kanssa. Yleensä syynä ei ole tunteiden palo, vaan esimerkiksi se, ettei se mieluisin vaihtoehto kenties olekaan suostuvainen neitokaisen määräiltäväksi.

Kaisa Siveniuksen suomennosta on ilo lukea. Tarinat kulkevat sujuvasti, eikä näitä oikein hymyilemättä voi lukea. Vallan mainio kirja, suosittelen!

torstai 23. marraskuuta 2017

Suuri lapaskirja

Jorid Linvik: Suuri lapaskirja
45 hauskaa ohjetta
Sitruuna kustannus 2017, 215s.
Suom. Kaija Koirikivi


Jorid Linvikin Suuri Lapaskirja on upea sisarteos Suurelle sukkakirjalle. Kirjan 45 mallia esitellään sekä sanallisesti että kuvallisesti ja ohjeita on helppo seurata, kunhan saa kirjan pysymään auki. (Pyykkipojista on tähän ongelmaan hyvä apu: rivi pyykkipoikia kiinni sivun laitaan ja jo vain pysyvät kannet auki.)

Lapaskirjan malleista löytyy kirjoneulelapasia yhtä lailla lapsille ja aikuisille. Kokotaulukot ovat selkeitä, joten oikean kokoisten lapasten valmistaminen on helppoa, kunhan muistaa tarkistaa oman neulontakäsialansa.


Ensimmäiseksi päätin neuloa lapaset kummitytölle. Tässä kohtaa voin kertoa, että en tehnyt mallitilkkua ja lapasista tuli hurjan paljon isommat kuin mitä kuvittelin. Kummityttö täyttää pian vuoden, mutta luulen että nämä lapaset ovat sopiva lahja vasta kolmen vuoden kuluttua... Kuten hailakasta kuvasta näette, tein myös sen virheen, että en valinnut lankoja, joiden värien välillä olisi riittävästi kontrastia. Pikkuketut  ja kämmenpuolen käpäläkuvio ovat kyllä olemassa, mutta turhan haaleina. No, virheistä oppii.

Ehkä parasta Linvikin malleissa on se, että näissä ei  pääse syntymään pitkiä langanjuoksuja. Langan sitominen työn taakse on ainakin oman kokemukseni mukaan aika hidasta, joten on mainiota kun sellaista ei tarvitse tehdä kuin hyvin harvoin.

Suuri lapaskirja on oiva valinta kirjoneuleista pitävän himoneulojan pukinkonttiin.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Äärimmäisen onnen ministeriö

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
(The Ministry of Utmost Happiness, 2017)
Otava 2017, 477s.
Suom. Hanna Tarkka

Arundhati Royn ensimmäinen kirja, Joutavuuksien jumala, teki minuun suuren vaikutuksen kaksi vuosikymmentä sitten. En muista kirjan sisällöstä juuri mitään, mutta edelleen jo kirjan ajattelemisesta tulee sellainen jännä "että tällaisiakin kirjoja on!" -tunne. Harmittelin silloin tällöin sitä, ettei Roylta ilmestynyt lisää kirjoja ja kylläpäs olikin huima yllätys, kun sellainen aivan yhtäkkiä ilmestyikin.

Äärimmäisen onnen ministeriö on siis Arundhati Royn toinen kirja. Se on huumaavan täynnä ihmisiä ja ihmissuhteita, Intiaa, uskontoja, kasteja, taisteluja, konflikteja, uskoa parempaan ja vaikka mitä muuta.

Lukuisista henkilöistä keskeisin on Anjum, Aftab-nimiseksi pojaksi syntynyt mutta sittemmin Haaveiden talon asukkaaksi liittynyt hijra, jonka ympärille muiden kirjan henkilöiden tarinat tavalla tai toisella kietoutuvat. Hijrat ovat kolmannen sukupuolen edustajia, jotka muodostavat oman alakastin.

Royn kerronta on poukkoilevaa, kiertelevää ja kaartelevaa, laveaa ja runsasta. Kronologiasta voi vain haaveilla ja välillä täytyi pinnistellä ihan tosissaan, että pysyi kärryillä siitä mihin kohtaa aikajanaa tapahtumat sijoittuvat. Äärimmäisen onnen ministeriö pitää sisällään niin monta aihetta aina muunsukupuolisista Kashmirin alueen itsenäisyyshaaveisiin ja kaikkeen siltä väliltä, että ihan pakahduttaa. Jälkikäteen ei voi kuin ihmetellä, että kaikki se runsaus ihan todella mahtuu yksien kansien väliin.

Kirjan kaksi viimeistä lukua kuuntelin äänikirjana automatkalla. Valitsin englanninkielisen version, silläArundhati Roy lukee kirjan itse, mikä tuo kuuntelukokemukseen lisää hienouspisteitä. Toki kielen vaihtaminen kesken kirjan vaati hieman sopeutumista, mutta nopeasti palaset loksahtelivat paikoilleen. Royn lausumana urdun ja/tai hindin kieliset runot heräsivät eloon aivan erilailla kuin itse luettuina.

Kaikessa paljoudessaan ja kiemuraisuudessaan Äärimmäisen onnen ministeriö on hivenen tavallista enemmän keskittymistä vaativaa luettavaa, mutta ehdottomasti pienen vaivannäön arvoinen.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Giant Days vol. 1-5

Giant Days volumes 1-5
Käsikirjoitus: John Allison
Kuvitus: Lissa Treiman & Max Sarin
Boom! Box 2016-2017


Yhden Lumberjanes-sarjakuvan lopusta löytyi  Giant Days -sarjan ensimmäinen luku. Luin näytteestä vain ensimmäisen sivun ja pidin sekä piirrostyylistä että hahmoista niin paljon, että tilasin ensimmäisen albumin omaksi. Sen luettuani tilasin neljä seuraavaa ja voin todeta, että oli kyllä hyvä hankinta.

Daisy, Susan ja Esther ovat ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoita, jotka ovat sattumalta päätyneet kämppiksiksi opiskelija-asuntolassa. Mikään muu näitä tyttöjä ei yhdistäkään, mutta silti heistä on muodostunut tiivis ja persoonallinen kolmikko.

Daisy on isoäitinsä kasvattama suloisen viaton kiltti tyttö. Lääketiedettä opiskeleva Susan on ärhäkkä tapaus, jolta ei mielipiteitä tai kykyä niiden ilmaisemiseen puutu. Esther taas on vaatteita rakastava goottityttö, jolle opiskelu on täysin toissijainen asia.

Tykkäsin näistä sarjakuvista valtavasti. Lissa Tremainen (ensimmäisessä albumissa) ja Max Sarinin kuvitus (kaikissa muissa) on luontevaa ja ilmeikästä. Mitään yhtenäistä juonikuviota sarjassa ei ole, vaan pääasiassa seurataan erilaisia sattumuksia opiskelijatyttöjen elämässä. Näiden viiden ensimmäisen albumin aikana vierähtää se ensimmäinen yliopistovuosi ja käväistään kesäfestareilla. Sieltä muuten silmiin osui hauska pieni yksityiskohta! Selkeästi festarijoukossa on mukana suomalaisia ainakin yhden kynnysmaton verran!



Sarja jatkuu edelleen, mistä olen hyvin iloinen. Hymyilyttää ajatuskin siitä, että jossain vaiheessa pääsen lukemaan lisää Giant Dayseja.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Hylkäämisen päivät

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
WSOY 2017, 235s.
Suom. Taru Nyström


Elena Ferranten Hylkäämisen päivät on raju kirja. Lukiessa en voinut olla vertailematta tätä Martina Haagin kirjaan Olin niin varma meistä, sillä molemmissa lähtöasetelma on sama: aivan tavallisena arkipäivänä aviomies ilmoittaa haluavansa erota. Kummassakin kirjassa miehellä on jo uusi suhde, mutta ei alkeellisintakaan aikomusta tai halua käydä eroa läpi vaimon kanssa.

Ferranten kirjassa Olga menee aivan pois tolaltaan. Arki ei pysy hallussa ja Olga on kaikin puolin hukassa. Edes lasten takia Olga ei pysty teeskentelemään, että kaikki olisi kunnossa. Mies ei ole jättänyt yhteystietojaan, eikä alkuun tunnu edes muistavan lastensa olemassaoloa.

Hylkäämisen päivät on hurja. Se on ruma ja rietas kertomus naisesta, jonka mieli hajoaa. Tunnetasolla tämä oli ristiriitainen lukukokemus: toisaalta tällaiset tunnemylläkät eivät voi jättää kylmäksi, toisaalta taas Olgan kykenemättömyys hakea tai pyytää edes alkeellista apua turhautti ja samalla etäännytti. Koko kirjassa ei tainnut olla yhtäkään hahmoa, josta olisin pitänyt. Edes perheen koira ei hellyttänyt.

Napoli-sarjaan verrattuna Hylkäämisen päivistä puuttuu lämpö, minkä toki selittää osittain jo aihepiiri. Taidokas kirja, vaikka jättikin jälkeensä lievän vastenmielisyyden tunteen.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Riskitön kokeilu

Irmeli Westermarck: Riskitön kokeilu
Stresa 2017, 110s.


Irmeli Westermarckin novellikokoelma Riskitön kokeilu on monipuolinen kokonaisuus. Kokoelman 17 novellissa liikutaan sekä kaukomailla että kotinurkissa. Napakoissa tarinoissa kurkistetaan muun muassa juuttuvaan hissiin, lähimarketin roskikseen, yökerhoon ja urheiluhallin pukuhuoneeseen.

Melko tasalaatuisesta kokoelmasta suosikikseni nousi Turnaus, jolle annan novellihaasteen konfliktipeukun. Oskua on koko pienen ikänsä kannustettu (ja painostettu) harrastusten pariin.
Salibandy on isälle paljon tärkeämpi juttu kuin Oskulle itselleen, mutta asiasta ei oikeastaan voi keskustella.

"Osku ihailee ja kadehtii Villeä, jonka kotona on rento meininki. Siellä saa chillailla tai pelata pleikkaa vaikka koko yön. Oskun vitutus kasvaa, kun hän miettii turnausta. Ainakin kaksi ottelua olisi pakko pelata, mutta jos päästään finaaliin, tulisi vähintään kuusi. Koko päivä menisi hallilla, eikä kavereita ehtisi tavata yhtään."

Oskun isä on niin hirveä, että Turnausta lukiessa teki mieli hakea Osku meille asumaan.

Westermarckin novelleissa viehätyin siihen, kuinka arkisista asioista saattaa hetkessä kasvaa vähän isompi tarina. Tai päin vastoin: joku merkittävältä tuntuva seikka onkin lopulta ihan mitätön.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Pika-arvioita

Chabouté: The Park Bench
Faber & Faber 2017, 328s.

The Park Bench on ranskalaisen Chaboutén upea mustavalkoinen sarjakuvakertomus eräästä puistonpenkistä. Penkki nököttää suuren puun juurella ja näyttelee ihmisten elämässä pientä tai suurta roolia. Se näkee rakastuneita pariskuntia, kodittomia, lapsia, vanhuksia ja eläimiä.

Minua hieman huvitti takakannen teksti, jossa Chaboutén kerrotaan debytoivan englanniksi tällä kirjalla sillä tässä ei puhuta lainkaan. Kansitekstiä ja yhtä I <3 U -kaiverrusta lukuunottamatta tarina pohjautuu täysin kuvitukseen.

Suosittelen.




Philip Reeve: Emily ja huvipuisto
(Jinks & O'Hare Funfair Repair, 2016)
Aurinko Kustannus 2017, 211s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Luin Emily ja huvipuisto -kirjan kahdestaan kuopuksen kanssa. Tykkäsimme molemmat sekä tarinasta että runsaasta kuvituksesta.

Emily asuu Huvipuisto Kuun löytötavaratoimiston yläkerrassa. Hän on reipasotteinen tyttö, joka haaveilee pääsevänsä Suikeron ja Karvatin Huvipuistohuoltoon avustajaksi. Huvipuisto on hurjan suosittu ja laitteiden huoltamisessa riittää tekemistä. Tänään huvipuistossa tuntuu olevan tavallista huomattavasti enemmän haasteita laitteiden kanssa ja tietysti juuri tänään Huvipuisto Kuuhun ilmaantuu myös nyrpeä huvipuistotarkastaja!

Tarina on kaikin puolin vauhdikas ja kiva, ei ollenkaan liian jännittävä eikä kyllä tylsäkään. Sarah McIntyren kuvitus ansaitsee erityismaininnan, sillä pitkälti kuvituksen ansiosta lapsi jaksaa helposti kuunnella pitkähköäkin satua.



Veera Salmi: Puluboin ja Ponin komerokirja
Otava 2017, 1h 42min.
Lukija: Jani Karvinen

Veera Salmen Puluboin ja Ponin komerokirja tuli kuunneltua, kun ajoimme syyslomalle mummulaan. Jos olisin ollut fiksu, olisin pakannut matkaan pienen kaiuttimen, sillä puhelimen oma kaiutin on vähän turhan voimaton kovaäänistä autoa vastaan.

Pinnistellen ääni kuitenkin riitti niin, että jokainen kuuli kuinka Ponin joulusta on tulossa kamalin ikinä. Isä ja äiti ovat lähteneet lemmenlomalle, Miisu on muuttamassa pois, ope antaa haastavan kotitehtävän loman ajaksi ja mummi haluaa viedä Ponin ja Madeleinen jouluaatoksi kodittomien joulujuhlaan. Puluboi ja Poni tekevät itselleen pakopaikan mummin vinttikomeroon, mutta jossakin lähettyvillä tuntuu majailevan myös tonttu, jolle Puluboi on pahasti allerginen.

 Komerokirja oli menestys. Lapset viihtyivät melkein koko matkat tappelematta ja kyllä minäkin tästä tarinasta pidin. Jälleen Salmi käsittelee vakavia asioita, kuten kodittomuutta, mutta ei tämä silti saarnaamiselta tuntunut.

Lukijalle erityiskehut heittäytymisestä Puluboin rooliin!



Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
(Adulthood Is a Myth, 2016)
Sammakko 2017, 109s.
Suom. Aura Nurmi

Sarah Andersenin sarjakuvat ovat tulleet tutuiksi netin kautta. Andersenilla on sympaattinen piirrostyyli ja näiden sarjakuvien juttuihin on helppo samaistua.

Nopeasti lukaistava albumi on hauska, vaikka osa jutuista tuntuukin käännettynä menettäneen osan viehättävyydestään. (Käännöksessä itsessään ei tosin ole mitään vikaa.)




Pertti Jarla: Fingerporin koko kuva 4
Arktinen Banaani 2016, 128s.

Albumillinen Fingerpori-strippejä viihdyttää takuuvarmasti.
Hihittelin tyytyväisenä sekä vanhoille tutuille että aiemmin lukemattomille jutuille.
Mainio kirja.



Alkuteos: Mamoru Hosoda
Sarjakuva: Renji Asai
Sangatsu Manga 2017, 194s.
Suom. Janne Mökkönen

Poika ja peto on animaatioelokuvaan perustuva sarjakuvasarja. Tässä ensimmäisessä osassa äitinsä kuoleman jälkeen kotoaan karannut Kyuta kiinnittää kadulla huomiota erikoiseen parivaljakkoon. Seurattuaan kaapuihin puettuja hahmoja aikansa Kyuta tajuaa joutuneensa rinnakkaismaailmaan, jossa ihmisiä ei oteta lämpimästi vastaan. Kyutasta tulee Kumametsu-pedon oppilas ja näistä kahdesta kehittyykin varsin värikäs pari.

Tykkäsin tästä sarjan ensimmäisestä osasta, joka pohjustaa tarinaa juuri sopivasti. Kumametsu ei ole mitenkään perinteinen sankarihahmo, joten häneltä voi odottaa mitä tahansa. Piirrostyyli on siistiä ja hahmot selkeästi omannäköisiään. Puhekuplissa on käytetty ilahduttavan selkeää fonttia, eikä puhekupliin ole tungettu liikaa tavaraa, vaan kuvat saavat puhua omasta puolestaan.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Depressiopäiväkirjat

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017, 157s.

Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat on suoraa, rehellistä ja kaunistelematonta puhetta masennuksesta. Saastamoinen kertoo oman tarinansa siitä, kuinka mieli sairastuu ja miten älyttömän hankalaa siihen on saada apua.

Tämä kirja kannattaa lukea jos olet itse joskus ollut masentunut, joku läheisesi on/on ollut masentunut tai et tunne ketään masennusta sairastavaa/sairastanutta.

"Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi se iski silloin, kun se iski. Ihmisen mieli suojelee ihmistä itseltään kuin suo suojelee marjojaan. Antaa odottaa, että kaikki on suojaisaa ja hyvin. Minulla oli parisuhde, työpaikka ja kaikki hienosti - ja silloin mieleni päätti kertoa, että WELL ACTUALLY, muistatko vielä NÄMÄ ASIAT."

Saastamoinen kuvaa oivallisesti masentuneen mielen vääristyneitä ajatuskulkuja, jotka kuitenkin sairastuneelle itselleen ovat täysin loogisia ja perusteltuja. Kirja on toimiva yhdistelmä räävitöntä avautumista ja asiallista tietoa.

Erityisesti haluan kiittää Saastamoista siitä, kuinka hän ruotii Beck's Depression Inventory -kaavakkeen, jota käytetään yleisesti mittaamaan henkilön mahdollisen masennuksen vaikeusastetta. Tässä 21-kohtaisessa lomakkeessa vastaajan tulee valita aina neljästä vaihtoehdosta se, joka kuvaa parhaiten omaa tilannetta. Vaihtoehdot ovat kuitenkin sellaisia, että jopa masentuneena tajuaa niiden älyttömyyden. Aikanaan neuvolantädille yritin selittää, etten tunnista itseäni vaihtoehdoista, jotka ovat yltiöpositiivinen, Ihaa, Ihaampi ja Ihaain. (Ehkä siksi masennukseni oli testin mukaan vaikeasti määriteltävä.)

Siinä vaiheessa, kun masentunut viimein hakee apua, sitä voi joutua odottamaan kauan. Jonot ovat pitkät, mutta jotenkin pitäisi vain jaksaa sinnitellä. Masennusta ymmärtämättömät kanssaihmiset jakavat hyödyttömiä neuvoja, kuinka pitäisi vain ajatella positiivisesti ja ottaa itseään niskasta kiinni. Ei masentunut sellaiseen kykene.

Depressiopäiväkirjat on sellainen kirja, josta riittäisi keskusteltavaa. Ylipäätään masennuksesta pitäisi pystyä puhumaan nykyistä avoimemmin ja ilman leimaamista.
Tämä on loistava ja tarpeellinen.

torstai 9. marraskuuta 2017

your name. 01

Alkuteos: Makoto Shinkai
Sarjakuva: Ranmaru Kotone
Sangatsu Manga 2017, 176s.
Suom. Janne Mökkönen

Alunperin animaatioelokuvana ilmestynyt your name. taipuu hienosti myös sarjakuvan muotoon.

Trilogian ensimmäinen osa, your name. 01, saa tarinan hyvään vauhtiin. Mitsuha on nuori maalaistyttö ja täysin kyllästynyt kotikyläänsä. Ystävilleen hän toteaa, että seuraavassa elämässään hän olisi mieluiten jossain suurkaupungissa elävä poika. Kuinka ollakaan, eräänä aamuna Mitsuha herää tokiolaispoikana ja Taki, samainen nuorukainen Tokiosta, herää Mitsuhana. Luonnollisesti tilanne on kummallekin hämmentävä ja outo, pelottavakin. Seuraavana aamuna kumpikin on jälleen oma itsensä. Mitsuha ja Taki vaihtavat kehojaan moneen kertaan ja vähitellen he löytävät keinon kommunikoida keskenään ja tavallaan sopeutuvat tilanteeseen.

En ole nähnyt your name. -elokuvaa, joten en vielä tiedä, mihin suuntaan tarina tästä etenee. Takakannen mukaan tarina on luokiteltu draamaksi, joten lienee parasta varautua siihen, ettei luvassa ole pumpulinpehmeää, onnellista loppua.

Piirrosjälki on selkeää ja sievää. Kuvituksessa on onnistuttu ilmaisemaan selkeästi se, milloin Mitsuhan kehossa on Mitsuha itse ja milloin Taki. (Ja Takin kohdalla tietysti sama.)

Tarina on oikein lupaava ja toteutus toimii mainiosti. Jatko-osat ovat ilman muuta lukulistalla.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Kepler62, Kirja kuusi: Salaisuus

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler62, Kirja kuusi: Salaisuus
WSOY 2017, 189s.
Suom. Outi Menna


Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin Kepler62-sarja on tullut päätökseensä. Tätä viimeistä osaa odotettiin malttamattomina, mutta myös vähän harmistuneina, sillä onhan sarjan päättyminen aina tavallaan haikeaakin.

Kepler62-planeetalla vallitsee sekava tunnelma. Joni on karannut omille teilleen ja Olivia käyttäytyy hämmentävän kylmästi. Salaperäinen ylimääräinen kapseli on avattu ja sen matkustaja on takuulla vastuussa kaikista planeetan oudoista tapahtumista, ehkä jopa maapallon nykytilanteesta.

Esikoinen luki tämän kirjan hetkessä ja nautti silminnähden koko ajan. Selkeästi tarina oli sopivan jännittävä ja vauhdikas 11-vuotiaalle, sillä hän ei olisi malttanut laskea kirjaa käsistään. Mitä lähemmäksi kirjan loppu tuli, sitä useammin sohvannurkasta kuului spontaaneja "Voi ei!" ja "Kunpa nyt ei..." -huudahduksia. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä lapsi oli kirjan loputtua täydellisen pöllämystynyt. Silmät suurina hän yritti välttää paljastamasta kirjan "maailman parasta" loppuratkaisua.

Kohderyhmään tarina siis upposi aivan täysin. Minä koin tarinan etenevän hieman nykivästi, mutta pääasia että lapsi piti tästä.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Siipirikon kuiskaus

Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus
Gummerus 2017, 368s.

Ennakko-odotukset voivat olla kirjalle hirveä taakka ja saada hyvänkin kirjan tuntumaan keskinkertaiselta. Päivi Alasalmen saamelaisromaanien  kolmas ja viimeinen osa on niitä kirjoja, jotka lunastavat kaikki odotukset monin verroin.

Tarina imaisee vastustamattomasti mukanaan heti ensisivuilla. Pirkkalaisten kanssa käydyn raa'an taistelun jälkeen kylä on hajonnut ja menetettyjä miehiä surraan joka perheessä. Soruia syyttää tapahtumista itseään, eikä pelko pirkkalaisten uudesta tulemisesta ota hellittääkseen. Vuodet vierivät ja elämä jatkuu, mutta Soruia on jatkuvasti varuillaan.

Rakastin kaikkea tässä kirjassa. Alasalmen kieli on kaunista ja kerronta niin vaivatonta, että henkilöt ja tapahtumat tuntuvat täysin tosilta. Soruian ahdistus hyvienkin vuosien aikana välittyy niin vahvana, että lukijankin on varauduttava jatkuvasti onnen kääntymiseen.

Alasalmi kuvaa elävästi saamelaiskylän arkea ja elämää. Henkilöhahmot ovat niin eläviä, että on vaikea uskoa heidän olevan keksittyjä. Näissä ihmisissä on persoonallisuutta ja särmää, eikä kukaan ole vain yhdenlainen.

Tämä on niitä tarinoita, joita ei niinkään lueta vaan koetaan.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Nokisen tomumajan arvoitus

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus
(As Chimney Sweepers Come to Dust, 2015)
Bazar 2017, 426s.
Suom. Maija Heikinheimo



Edellisen Flavia de Luce -kirjan jälkeen olin tolkuttoman pettynyt. Kirjan juoni loisti lähinnä poissaolollaan ja lukeminen oli väsyneen takkuista. Onneksi aika kultaa muistot ja ilahduin ihan aidosti, kun sain Alan Bradleyn tuoreimman suomennetun kirjan, Nokisen tomumajan arvoitus.

Flavia todellakin vaihtaa maisemaa, tosin täysin vasten tahtoaan. Hän aloittaa opinnot neiti Bodycoten tyttökoulussa Kanadassa. Matka on pitkä, mutta Flavia saa merkittävästi virtaa jo ennen ensimmäistä varsinaista koulupäiväänsä, kun hänen huoneensa takan savupiipusta tipahtaa muumioitunut ruumis. Luonnollisesti Flavia aloittaa murhatutkimukset ja yrittää keksiä sekä murhaajan että uhrin henkilöllisyyden.

Selvästi maisemanvaihdos teki hyvää kirjasarjallekin. Tällä kertaa tarina imaisee mukaansa ja kaikkea uutta jännittävää ilmaantuu sen verran nopeaan tahtiin, ettei tylsistymiselle ole edes tilaisuutta. Tyttökouluun sopeutuminen ei ole mikään helppo juttu, mutta sentään Flavia otetaan mukaan illanistujaisiin, joissa pelataan spiritismiä, puhutaan aaveista ja kadonneista tytöistä.

Tämän kirjan jälkeen olen virallisesti leppynyt ja jään odottamaan seuraavaa osaa iloisin mielin.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Kutsumattomat vieraat

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat
(The Uninvited Guests, 2012)
Otava 2017, 291s.
Suom. Marianna Kurtto

Sternen kartanossa valmistaudutaan viettämään perheen vanhimman tyttären, Emeraldin, syntymäpäiviä. Juna-asemalta saapuvilla vierailla on kuitenkin järkyttäviä uutisia: lähistöllä on sattunut vakava junaturma. Loukkaantuneet matkustajat tuodaan kartanoon odottamaan jatkokuljetusta. Kartanon emäntä ei ota onnettomuudesta selvinneitä kolmannen luokan matkustajia avosylin vastaan, vaan pyrkii pysymään mahdollisimman loitolla heistä. Muita matkustajia myöhemmin ovelle ilmaantuu vielä yksi junamatkustaja, huonosti käyttäytyvä mutta yläluokkaiselta näyttävä Travesham-Beecher, joka näyttää tuntevan kartanon emännän entuudestaan. Syntymäpäiviä yritetään juhlia kaikesta huolimatta, mutta levottomiksi käyvät matkustajat ja perheen nuorimman tyttären talon yläkertaan kuljettama poni aiheuttavat liikaa häiriöitä.

Sadie Jonesin uusin suomennettu teos on hyvin englantilainen kartanoineen kaikkineen. Pidin todella paljon tarinan miljööstä ja kauhuelementeistä. Sitä kirjan takakannessa ylistettyä mustaa komediaa en tästä kovin paljoa löytänyt, vaikka toki vastahakoisen ponin saaminen alakertaan oli tavallaan hassua. Enemmän kuitenkin pidän tätä sellaisena mietona kauhutarinana, joka ei liikoja pelota, mutta viihdyttää kyllä.

Henkilöt jäivät hieman etäisiksi, mutta en kokenut sitä mitenkään häiritseväksi. Tyyliltään Kutsumattomat vieraat on hyvin erilainen kuin aiemmin lukemani Kotiinpaluu, kevyempi. Ei tämä aivan vuoden huippukirjoihin nouse, mutta ei tämän lukeminen myöskään harmita ollenkaan.


tiistai 31. lokakuuta 2017

Messusuunnitelmat ja kuinka ne eivät toteutuneet



Monien muiden bloggareiden tapaan valmistauduin Helsingin Kirjamessuille jo hyvissä ajoin. Selailin messulehteä moneen kertaan ja koetin selvittää, mitä ohjelmia ehtisin realistisesti ajatellen kuuntelemaan. Päällekkäisyyksiä jäi kyllä ihan viimeiseenkin aikatauluun, mutta noin yleisesti ottaen onnistuin mielestäni poimimaan sopivan paljon ja monipuolista ohjelmaa. Junaliput olin varannut jo kuukautta aiemmin, sisko oli hoitanut hotellivarauksen. Olin sopinut tapaavani ystävän lounaalla ja lisää ystäviä illallisella. Bloggaripassi oli myönnetty ja laukut pakattu. Näitä messuja olin odottanut edellisten päättymisestä asti, eikä mikään voisi sotkea näitä suunnitelmia!



...paitsi se, että heräsin lähtöä edeltävänä yönä oudon kipeänä, eikä se kipu suostunut hellittämään millään. Lopulta oli pakko lähteä ensiapuun, missä yritin kyllä kovaasti vakuutella lääkärille, että olen lähdössä reissuun aamulla. Lääkäri oli toista mieltä, samoin se kipu. Bloggaripassin sijasta sain sairaalarannekkeen.

Niinhän siinä sitten kävi, että junan lähtiessä minä makasin lääketokkurassa sairaalasängyssä ja odotin pääsyä CT-kuvaan. Onneksi kivun syy selvisi, lääkkeet auttoivat ja pääsin kotiin vielä samana päivänä. Olo oli kuitenkin vahvojen lääkkeiden jäljiltä niin huono, että niille viimeisillekin toivonrippeille messuille pääsemisestä oli heitettävä hyvästit.

Messureissun peruuntuminen harmittaa ihan hirveän paljon, mutta olen kyllä iloinen että sairastuin kotona, enkä vieraalla paikkakunnalla tai junassa.







Lauantaina piti hakea auto sairaalan parkkipaikalta ja kun siinä jalkeilla olin, niin kävin leikkimässä kirjamessuja paikallisessa Prismassa. Siellä on ihan kelvollinen kirjaosasto ja lohduttauduin ostamalla Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen -kirjan, Paperi T:n Post Alfa -runokirjan sekä Pertti Jarlan Fingerporin koko kuva 4 -sarjakuva-albumin. Ja myös villalankaa ja uudet puiset sukkapuikot.Yhtäkään kirjailijaa ei näkynyt, enkä päässyt keskustelemaan kirjoista kenenkään kanssa, mutta eipä ollut liikaa tungostakaan tai jonoa kassalle.

Että ihan ei nyt suunnitelmat Kirjamessujen suhteen toteutuneet, mutta ensi vuonna uusi yritys paremmalla onnella.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Toinen tuntematon

Toinen tuntematon
Toim. Johanna Catani ja Lari Mäkelä
WSOY yhteistyössä Ellun Kanojen kanssa
2017, 376s.


Viimeinkin sain aloitettua Novellihaaste 2:n ja huh, millaisella kokoelmalla!

Toinen tuntematon
kokoaa yksiin kansiin 22 novellia, joissa pääosassa on nainen. Tuntemattomassa sotilaassa etäisiksi ja jopa nimeämättömiksi jääneiden naisten ajatuksia ja kokemuksia ovat monimuotoisiksi novelleiksi kirjoittaneet 22 kotimaista kirjailijaa Laura Gustafssonista Hanna Weseliukseen.

Toisen tuntemattoman
päähenkilöt ovat muun muassa äitejä, vaimoja, sisaria, rakastettuja ja lottia. Kotirintamalla naisten täytyy hoitaa niin omat kuin tavallisesti miesten tekemät työt, hoitaa koti ja lapset. Kaiken aikaa mieltä kaihertaa epätietoisuus läheisen kohtalosta. Jos pappi astelee pihatietä pitkin, onko pakko ottaa vastaan huonot uutiset?

Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan lukiossa, 90-luvun lopussa. Elokuvaakaan en usko nähneeni sen jälkeen, joten mitenkään tuoreessa muistissa eivät miesten kohtalot olleet. Jokaista novellia edeltävä lainaus Tuntemattomasta sotilaasta ohjaa kuitenkin lukijaa sen henkilön suuntaan, jonka läheinen seuraavaksi on äänessä.

Tässä kirjassa tyylejä on yhtä monta kuin kirjoittajaakin. Perinteisemmän kerronnan lisäksi mukana on muun muassa kirjeitä, haastattelu ja lehtijuttu oikaisuvaatimuksineen.

Syvimmin minuun vaikutti Niina Revon novelli Martta. Peukutankin sitä novellihaasteen sävy-peukulla, sillä tämän novellin sävyt ovat melkein sietämättömän syviä.

 Martta Vuorelan poika, Jaakko, on rintamalla ja äidin huoli on käsin kosketeltava. Suru-uutisen saapuessa Martta musertuu. Hän ei edes yritä käyttäytyä "normaalisti" tai olla ylpeä siitä, että oma poika antoi henkensä isänmaan puolesta. Martta suree joka solullaan.

En näköjään voi edes kirjoittaa tästä novellista itkemättä.

Toinen tuntematon on paitsi loistavaan ideaan perustuva laadukas novellikokoelma, hieno kirja juhlistamaan satavuotiasta Suomea

lauantai 28. lokakuuta 2017

The Wonder

Emma Donoghue: The Wonder
Pan Macmillan 2016, 12h 23min.
Lukija: Kate Lock

Lib Wright, englantilainen sairaanhoitaja, kutsutaan Irlantiin hoitamaan hieman erikoisempaa tapausta. Lib ei etukäteen tiedä, mikä hänen potilastaan vaivaa ja hyvin pian käy ilmi, ettei kyse ole aivan arkipäiväisestä ongelmasta. Syrjäisen ja vaatimattoman kodin 11-vuotias tytär, Anna, on syönyt viimeksi neljä kuukautta sitten. Ihme kyllä, tyttö on edelleen elinvoimainen. Yhdessä erään nunnan kanssa Libin tulee valvoa tyttöä kellon ympäri siltä varalta, että hän sittenkin syö muiltta salaa. Mikäli Anna ei todellakaan syö mitään, hänet voidaan julistaa pyhimykseksi.

The Wonder on ihastuttavan vanhahtava tarina. Lib kiintyy Annaan, joka on ikäistään nuoremman oloinen mutta nokkela lapsi. Annan mysteerin haluavat selvittää monet muutkin, muun muassa eräs miestoimittaja, jolle Libin on yllätyksekseen helppo avautua ajatuksistaan.

Kate Lock on lukijana miellyttävää kuunneltavaa. Kaikilla hahmoilla oli omat äänensä ja vaikka Annan serkun vahva irlantilaisaksentti tuottikin haasteita, kuunteleminen ja ymmärtäminen oli todella helppoa. Tunnelma on vahva ja uskottava: on epätietoisuutta, huolta, epävarmuutta ja vihaakin. Kerrassaan oivallinen tarina!

torstai 26. lokakuuta 2017

2 x Emmi Valve

Emmi Valve: Sit kun sun naama räjähtää
Huuda Huuda 2015, 95s.
Emmi Valveen esikoisteos, Sit kun sun naama räjähtää, on kokoelma kirjailijan päiväkirjamerkintöjä vuodelta 2011. Albumissa käistellään aikuistumista ja sen haasteita, ihmissuhteita ja läheisen ihmisen kuolemaa. Jollain lailla koin koko teoksen eräänlaisena surutyönä: millaista on ikävöidä ja kaivata ihmistä, joka on joskus ollut todella läheinen, vaikka suhde olisikin vaikeasti määriteltävissä ja yhteys sittemmin kokonaan katkennut.

Mustavalkoinen piirrosjälki on karuhkoa ja siellä täällä käytetty tyylitelty tekstaus hivenen haastavaa luettavaa. Kokonaisuus on kuitenkin eheä.



Emmi Valve: Armo
Asema Kustannus 2017, 301s.


Myös Valveen toinen sarjakuva-albumi on vahvasti omaelämäkerrallinen. Tekijä kuvaa elämää ahdistuksen ja mielenterveysongelmien varjossa avoimesti ja visuaalisesti hätkähdyttävällä tavalla. Näin yksityiskohtaista kuvausta mielen sairaudesta en usko aiemmin lukeneeni ja tämä kyllä avasi silmiä. Mielenterveysongelmiin määrätään rutiininomaisesti lääkkeitä, vaikka potilas ei koe saavansa niistä apua. Määrätään uusia lääkkeitä ja uusia lääkkeitä, ohjataan terapiaan, joka sekään ei auta. Mielisairaalajakso antaa mahdollisuuden lepäämiseen, mutta välillä on pakko osallistua taideterapiaan tai muuhun aktiviteettiin.

Armo on karu, mutta vahva tarina selviämisestä. Valveen piirrostyyli on tässä albumissa huomattavasti itsevarmempi kuin esikoisteoksessa.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Pohjoismaiset jumalolennot

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset jumalolennot
(Nordiska Godar, 2016)
Minerva 2017, 159s.
Suom. Eero Ojanen


Johan Egerkransin upeasti kuvitettu Pohjoismaiset jumalolennot on todella näyttävä teos.
Mikäli kaipaat selkeää tietoteosta ja kertausta siitä, mitä ja ketä kaikkia pohjoismaisiin jumaltarustoihin mahtuukaan, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän kirjaan.

Egerkrans kertaa kirjassaan tarinoita maailman - tai näiden tarujen kyseessä ollessa maailmojen - luomisesta, jumalat ja jumalattaret, lukuisia muita taruston keskeisiä olioita jättiläisistä hirviöihin sekä luonnollisesti myös maailman tuhoutumisen, eli Ragnarökin.

En ole koskaan liiemmin perehtynyt pohjoismaisiin jumaltaruihin, mutta silti useimmat tarinat olivat jo entuudestaan tuttuja. Tästä saan kiittää Valhalla-sarjakuvia, joissa on näköjään pysytty yllättävän uskollisina "alkuperäisille" tarinoille.

Egerkransin kuvitus on aivan omaa luokkaansa. Näissä kuvissa on näyttävyyttä ja voimaa, joka sopii jumalolennoista kertovaan kirjaan täydellisesti.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Vien sinut kotiin

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017, 282s.


Olipa onni, että Ben Kallandin Vien sinut kotiin -kirjasta blogattiin heti sen ilmestyttyä ahkerasti. Ja olipa onni, että ehdin pari juttua lukemaankin, sillä muuten en olisi ehkä osannut hakeutua tämän kirjan pariin.

Markus Douglas on edennyt Jehovan todistajissa varsin korkeaan asemaan ja on asunut käytännössä koko aikuisikänsä Yhdysvalloissa. Kirjan alussa Markus matkustaa Suomeen sisarensa Sofian hautajaisiin. Samana päivänä hän saa kirjeen naiselta, joka väittää olevansa Markuksen tytär.

Vien sinut kotiin hurmaa heti ensi riveillään. Kirjan tunnelma on omaääninen, se soi taiturimaisesti kuin Markuksen Ellen-siskon viulu aikoinaan. Markuksen perhe kuuluu Jehovan todistajiin, joten uskonto vaikuttaa vahvasti kaikkeen. Ongelmat, mikäli niitä tiukoista ohjeista huolimatta pääsee syntymään, pitäisi hoitaa nopeasti yhteisön sisällä. Markuksen kolmas sisko, Carola, on erotettu yhteistöstä, eikä häneen saisi pitää mitään yhteyttä. Markuksen oma elämä on hämmentävää: hän on aktiivinen Jehovan todistaja ja korkeassa asemassa, mutta ei silti vaikuta varsinaisesti uskovan siihen mistä saarnaa.

Kallandin kirjan vahvuus on ehdottomasti sen tunnelmassa ja hienostuneessa, lukijaa hellivässä tyylissä. Musiikin voi lähes kuulla, vaikka ei termistöä ja kirjassa esiintyviä sävellyksiä tuntisikaan. Huikean hieno romaani aiheesta, jota ei tietääkseni ole kaunokirjallisuudessa juurikaan käsitelty.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Nimetön

Jyri Paretskoi: Nimetön
Karisto 2017, 326s.

Otso Vaara on katkeroitunut mies. Vielä muutama kuukausi sitten elo oli kaikin puolin hyvin: oli vaimo ja kiva koti, työpaikka ja muut perusjutut. Sitten hän lähti, syystä jota ei itsekään enää ymmärrä, baarista toisen naisen matkaan ja heräsi aamulla vieraasta hotellihuoneesta ilman vasenta nimetöntä ja vihkisormusta. Vaimolle tuli kerrottua totuus tapahtuneesta ja niinhän siinä kävi, että Otson piti lähteä yhteisestä kodista. Rikosilmoitus on tehty, mutta poliiseilla ei ole oikein mitään, mihin tarttua. Otso aloittaa omat tutkimukset ja jännäksihän se menee.

Luin Nimettömän parissa päivässä. Blogiani seuranneet tietävätkin, etten kovin usein tartu jännäreihin, mutta toisinaan on hyvä vähän testailla mukavuusalueensa rajoja. Paretskoi kirjoittaa jouhevaa tekstiä ja sutjakkaa dialogia, joka toisinaan meinaa sotkeutua omaan nokkeluuteensa. Juonikuvio on näpsäkkä, mutta olisin kaivannut enemmän epätietoisuutta. Tuntui vähän tylsältä, kun sormia napsivan naikkosen henkilöllisyys oli lukijan tiedossa alusta asti.

Nimetön on viihdyttävä veijariromaanimainen jännäri, joka ei vie yöunia herkemmältäkään lukijalta.