torstai 17. elokuuta 2017

Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017, 645s
.

Yksi syksyn odotetuimmista kirjoista on varmasti monelle muullekin ollut tämä Anni Kytömäen Kivitasku. Monen muun tavoin lumouduin Kytömäen esikoisteoksesta valtavasti ja edelleen Kultarinta on yksi kaikkien aikojen parhaimmista lukemistani kirjoista.

Kivitaskussa tarina kulkee kolmessa tasossa. Tai ehkä tarkemmin sanoen kahdessa ja puolessa. Vuoden 1959 keskiössä on Helena, joka haaveilee tutkimusmatkoista. 1849 alkaa Sergein tarina, teloituslavalta Pietarista. Nykyaikaa edustaa Veka, joka on vuonna 2012 matkalla osastohoitoon, mutta päätyykin suvun vanhalle ja syrjäiselle mökille Louhurantaan.

Kaikkien kolmen tarinat nivoutuvat yhteen, eivätkä vähiten Louhurannan vedensiloittamissa rantakallioissa.

Jos olisin ollut fiksu, olisin lykännyt tämän kirjan lukemista rauhallisempaan ajankohtaan. Nyt luin tätä hölmösti pienissä pätkissä melko työlään siivousprojektin lomassa. Olin ihastunut takakannen ensimmäiseen virkkeeseen ensinäkemältä ja edelleen se nostattaa ihon kananlihalle: "Helenan viimeinen kesä on kuin Helena ite, pitkä ja arvaamaton." Kirja alkaakin Helenan osiolla, joka vei heti kerralla mukanaan. Minulle vain kävi samoin kuin aikoinaan Kuopio-sarjaa lukiessa: kiinnyin siihen ensimmäiseen päähenkilöön niin paljon, että muut tuntuivat pitkään jotenkin rasittavilta. Onneksi se tunne meni lopulta ohi ja onnistuin nauttimaan upeasta kielestä ja taidokkaasta tarinankerronnasta.

Mikään Kultarinnan toisinto Kivitasku ei ole, ja hyvä niin. Kivitasku seisoo omilla jaloillaan lentää omilla siivillään keveästi ja lentorataansa yllättäen muutellen. Suosittelen.

tiistai 15. elokuuta 2017

Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017, 231s.

Sain ennakkokapaleena Selja Ahavan tuoreen kirjan Ennen kuin mieheni katoaa. Kirjan kansikuva on minusta jotenkin kuivakka, geometrinen ja tylsä. Takakansitekstiä en jaksanut lukea loppuun asti ja totesin, että tämä kirja taitaa jäädä kokonaan lukematta.

Kirjan julkaisupäivän alla minulle kuitenkin selvisi, mistä kirja oikein kertoo. Ei tämä kirjan mies mitenkään runollisesti haihdu ja hupene kuin joku kummitus, vaan kyse on jostakin ihan muusta. Eräänä päivänä aviomies kertoo vaimolleen, että on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Vaimolle tällainen uutinen on luonnollisesti shokki. Vähitellen mies alkaa muuttua naiseksi: hän ostaa meikkejä, käsilaukun, naisten vaatteita. Hormonihoidot alkavat ja rintojen virkaa toimittavat riiseillä täytetyt nailonsukat.

En edes yritä teeskennellä, etteikö kiinnostustani kirjaa kohtaan olisi lisännyt tieto siitä, että kirjailjan ex-mies on sanonut juuri nuo samat sanat ja tarina on siis vahvasti omaelämäkerrallinen. Ahava keskittyy kuvaamaan tapahtumia vaimon näkökulmasta, mikä on toimiva ratkaisu. Vaimo yrittää painaa mieleensä kaiken mahdollisen miehestään, jota on joka päivä jäljellä entistä vähemmän.

Tämän tarinan rinnalla kulkee tarina Kolumbuksesta, joka etsii meritietä Intiaan ja uskoo sen löytäneensä. Mutta kuten mies, joka haluaa olla nainen, ei Kolumbuksen Intiakaan ole sitä mikä sen luultiin olevan. Alussa Kolumbuksen osuudet erottuvat selkeästi muusta tekstistä, mutta loppua kohti molemmat tarinat sulautuvat yhdeksi. Yllättävän toimiva ratkaisu.

Ahavan teksti on kiihkeää, suoraa, kipeää. En tavallisesti pidä lainkaan tämäntyylisestä, runollisesta ja utuisesta, kerronnasta, mutta tähän tarinaan tyyli kuitenkin sopii loistavasti. Vaimon ajatuksia ja tunteita ei siloitella tai muokata ketään loukkaamattoman korrekteiksi. Tekstistä uhkuu epätoivo, pettymys ja suuttumus, monen muun tunteen ohella.

Ennen kuin mieheni katoaa on raju, karu ja surullinenkin kertomus, joka tuskin jättää kylmäksi.

lauantai 12. elokuuta 2017

Kepler62, Kirja viisi: Virus

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler52, Kirja viisi: Virus
WSOY 2017,  200s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Kepler62-sarjan viidettä osaa on odotettu meillä pitkään ja malttamattomuudesta tuskastuneina. Edellisessä osassa oli jo jännitystä ja vauhtia sen verran paljon, että tiedettiin luvassa olevan jotakin hurjaa.

Kepler62-planeetta on Arille, Jonille ja muillekin maasta tulleille edelleen suuri arvoitus. Kukaan ei tunne planeetan luontoa tai edes sitä, millä vauhdilla vuodenajat vaihtuvat, jos vaihtuvat. He ovat kohdanneet kuiskaajia ja kähisijöitä, mutta oletettavasti jotakin paljon haastavampaa on vielä kohdattava ennen kuin seikkailu saadaan kunnialla loppuun. (Vaikka mistäpä sen tietää, millainen loppu tällä seikkailulla on! Sehän voi olla vaikka kuinka kamala ja täynnä ruumiita!)

Esikoinen luki kirjan ensimmäiseksi ja olisi halunnut keskustella kirjasta heti lukemisen jälkeen. Hän ei kuitenkaan halunnut pilata yhtäkään yllätystä minulta, joten hienosti hän sinnitteli vielä yhden päivän, että minäkin ehdin tämän lukea. Täytyykin todeta, että vaikka pidin tästä kirjasta kovasti, mahtavinta oli sen tarjoama keskusteluhetki lapsen kanssa. Makasimme vierekkäin sängyllä ja kertasimme kaikki kirjan juonenkäänteet ja arvuuttelimme yhdessä, mitä viimeisessä osassa ehkä tapahtuu.

Pidän tästä sarjasta, enkä vähiten siksi että tässä lukijoita ei aliarvioida. Tässä on selvästi kirjoitettu ja kuvitettu tarinaa, johon kaikki tekijät uskovat ja jonka tekemisestä he taitavat myös nauttia. Lastenkirjallisuuden ei tarvitse olla söpöä, suloista ja siloiteltua, vaan siinä saa olla myös jännitystä ja hurjia juttuja.

Sarjan viimeinen osa ilmestyy lokakuussa ja luonnollisesti se luetaan niin pian kuin vain mahdollista.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Nix

Nathan Hill: Nix
(The Nix, 2016)
Gummerus 2017, 716s.
Suom. Raimo Salminen

"Nathan Hill on huikeuden mestari." toteaa John Irving Nathan Hillin esikoisteoksesta Nix. Etukannen sisäpuolelta löytyy lisää kehuja ja Hilliä verrataan jopa Jonathan Franzeniin, Donna Tarttiin ja jo mainittuun John Irvingiin. Luonnollisesti tuo kannessa nököttävä "New York Times -bestseller" -mainos antaa myös olettaa, että nyt on käsissä kirja, jolta on lupa odottaa suuria.

Hieman päälle kolmekymppinen collegeopettaja Samuel Andresen-Anderson ei liiemmin pidä työstään, mutta viihtyy sitäkin paremmin World of Elfscape -nettiroolipelin parissa. Samuelista piti tulla menestyvä kirjailija, mutta ensimmäisen julkaistun tekstin ja sitä seuranneen rahakkaan kustannussopimuksen jälkeen hän ei ole saanut kirjoitettua käytännössä mitään. Samuelin äiti Faye jätti perheen täysin yllättäen jo parikymmentä vuotta aiemmin, mutta äidin katoaminen on tietenkin jättänyt pysyvät jäljet. Aivan yhtä äkkiä kuin katosi, äiti ilmaantuu takaisin Samuelin elämään: Faye pidätetään ja häntä uhkaa jopa pitkä vankeustuomio, sillä hän on heittänyt soraa kuvernööri Packerin päälle. Hetkessä Fayen tekoa puidaan jokaisessa mediassa ja hänen menneisyydestään yritetään löytää syitä teolle.

Nix on hirveän paljon enemmän kuin tarina äidistä ja pojasta. Hillin kerronta on runsasta ja paikoin hyvinkin lavertelevaa. Pidin kyllä erityisen paljon niistä kohdista, joissa teksti oli kulloisenkin hahmon tajunnanvirtaa. Etenkin huijaamalla opinnoissaan etenevän nuoren naisen järkeilyketju huvitti kovasti. Lapsena Samuel rakasti seikkailupelikirjoja, joissa lukija saa valita, mihin suuntaan tarina kulkee. Samaa tekniikkaa mukaillen hän kertoo kohtaamisestaan ensirakkautensa kanssa ja tämäkin osuus toimi todella hyvin.

Niin paljon kuin ihastelinkin Hillin kerronnan rönsyilevyyttä, runsaus on myös kirjan heikkous. Yli 700-sivuinen kirja eksyy välillä liian pitkille kiertoteille, eikä jännite jaksanut pysyä yllä aivan loppuun asti. Erityisesti tuskastuin Samuelin pelikaveriin Pwnageen, jolla on kyllä ihan perusteltukin osansa tarinassa, mutta jonka edesottamuksiin Hill käyttää aivan liikaa sivuja. Viimeistään kolmetoista sivua pitkä yhden virkkeen luku sai minut tuskastumaan ja kaipaamaan tiivistämistä.

Minulle Nix ei ollut täydellinen kirja, mutta kaikista valituksistani huolimatta ehdottomasti hyvä lukukokemus. Suomennos on laadukas ja vaikka luin oikolukemattoman ennakkopainoksen, en pannut merkille kuin muutaman välilyönnin puuttumisen. Vaikka tarinassa on heikkoutensa, siinä on kuitenkin runsaasti sitä John Irvingin lupaamaa huikeutta. Suurimman osan kirjasta luin ripeään tahtiin, vain niillä liian pitkillä sivupoluilla ote herpaantui.

tiistai 1. elokuuta 2017

Ikimetsien sydänmailla

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017, 678s.


Mikko Kamulan esikoisteos, Metsän kansa -sarjan aloittava Ikimetsien sydänmailla, on alusta loppuun laadukasta ja nautinnollista luettavaa. Olin toki jo kuullut runsaita kehuja, mutta odotukseni ylittyivät silti roimasti.

Kirjan keskiössä on Juko Rautaparta perheineen. Eletään 1400-lukua ja elo uudisraivaajaperheessä Savon vesistöjen rannoilla on vaativaa mutta enimmäkseen rauhallista. Harvojen naapureiden lisäksi eletään rinta rinnan kodinhaltijoiden, maahisten ja metsänneitojen kanssa ja avuntarpeessa käännytään tietäjän puoleen. Perheen lapsilla on jokaisella omat haaveensa ja haasteensa. Heiska odottaa innolla ensimmäistä metsästysretkeään ja Varpu kaipaa kipeästi jonnekin ihmisten ilmoille. Tenho taas on aina ollut kiinnostunut haltijoista ja metsänväestä sekä tietäjien taioista.

Liki seitsemäänsataan sivuun mahtuu tietenkin paljon tapahtumia. Rautaparran perhe kohtaa haasteen jos toisenkin lappalaisnoidan kirouksesta metsänpeittoon joutuneeseen naisväkeen, Rantasalmen neljännesmiehen asettamista kovista veroista noiduttuun härkään. Ei elämä silti silkkaa vastoinkäymisten sarjaa ole, vaan ajoittain löytyy aihetta juhliinkin: nimenantojuhla, peijaiset ja Ukon vakat.

Luin tätä kirjaa lähes pakonomaisesti. Vietin yhden sunnuntain melkein kokonaan ulkona sohvalla maaten ja lukien. Jollain ihmeellisellä tavalla luontokin tuntui olevan tarinan lumoissa: Heiskan ampuessa ensimmäisen saaliinsa hipsi viereiseen koivuun orava, joka asettui alimmalle oksalle maate. Siellä se aikansa lekotteli ja tuijotti minua pää sievästi toisen etukäpälänsä päällä. Lappalaisnoidan langettaessa kiroustaan nousi äkillinen tuulenpuuska ja lämpötilakin laski hetkellisesti roimasti.

Kamula kertoo tarinaa niin luontevasti, että haltijoista ja maahisista huolimatta unohdin välillä lukevani fiktiota. 1400-luku tuntuu niin elävältä, että tuntui kuin kirjailija kertoisi omista kokemuksistaan. Toki kirjan henkilöt puhuvat tätä nykyaikaista yleiskieltä, eli historiallisesti katsoen vapauksia on otettu, mutta en pidä sitä lainkaan pahana. Tuskin olisin jaksanut lukea "muinaissuomea" montaakaan sivua.

Kirjan luettuani vietin hyvän tovin netissä etsien tietoa seuraavan osan ilmestymisajankohdasta. Jostakin olin saanut päähäni että toinen osa ilmestyisi jo tänä syksynä, mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Hetken kiemurtelin epätoivosta, sillä tätä tarinaa olisin halunnut lukea lisää välittömästi. Pidin tästä kirjasta ihan valtavasti. Erityisesti ihastuin siihen, kuinka saumattomasti haltijat ja muut solahtivat tähän reaalimaailmaan.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Pari lomalöytöä


Teimme tänä kesänä ensimmäisen kesälomareissun seitsemään vuoteen. Suuntasimme Helsinkiin, sillä siellä lapset eivät olleet koskaan käyneet (ja itsekin tunnemme kaupunkia hyvin, hyvin vähän) ja tiesimme, että siellä ei ainakaan tekeminen loppuisi kesken. Kaiken sen perhelomailun ohessa ehdin käväistä kirjakaupassa sen verran, että löysin muutaman kirjan. Olivatpa vielä alennuksessa kaikki.

Kaksi hankintaa ehdin lukea jo ennen kotimatkaa, joten tässäpä yhteispostaus niistä:


Mr Bingo: Hate Mail, The Definitive Collection
Square Peg 2016, 320s.

Löysin viime kesänä kirpputorilta Hate Mail -kirjan, josta tykkäsin niin paljon, että hihitin innosta ääneen, kun näin tämän ainakin tuplasti paksumman kokoelman kirjakaupan pikkupöydässä. Hate Mailin idea, humalassa saatu, oli sellainen, että ihmiset saivat tilata Mr. Bingolta loukkaavalla tekstillä tai kuvalla varustetun postikortin kymmenen punnan hintaan. Kysyntä ylitti odotukset ja projekti jäi lyhytikäiseksi.



Tässä Definitive Collectionissa on koottuna noin kolmisen sataa törkyviestikorttia. Yritin lukea tätä pienissä osissa, mutta kävi samoin kuin karkkipussin kanssa: vielä yksi! Pari vielä! ja niin se tulikin luettua kerralla. Nauratti, vaikka kyllä kolmessasadassa kortissa ehti olla jo sisällöllistä toistoakin.



Jason Hazeley & Joel Morris:
The Ladybird Book of the Zombie Apocalypse
Michael Joseph 2016, 56s.

Tämä söpö Zombi-kirja on myös ihan vitsijuttu. En edes tiedä kuinka monta osaa näitä aikuisille suunnattuja, lastenkirjoja jäljitteleviä Ladybird-kirjoja on julkaistu, mutta tämä oli ensimmäinen jonka sain käsiini. Nämä aikuisten kirjat tosiaan jäljittelevät lastenkirjoja aina vanhoista kirjoista koottua kuvitusta ja suuren suurta fonttia myöten.

Itse tarina ei tokikaan ole mitenkään erikoinen, lähinnä satunnaisia, itsenäisiä (ja epäkäytännöllisiä) vinkkejä zombiapokalypsin varalle.

Hassu pieni kirja, joka sopisi hyvin lahjaksi vaikka kenelle.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Saga vol. 7

Brian K. Vaughan & Fiona Staples:
Saga volume 7
Image Comics 2017, 152s.

Voihan ylisanojen ylisanat.
Jatkan Fiona Staplesin ja Brian K. Vaughanin Saga-sarjan kehumista, kuten ennenkin.

Hazel, hänen vanhempansa Alana ja Marko sekä sekalainen joukko muita matkalaisia jatkavat pakomatkaansa. Aluksen polttoaine on kuitenkin loppumassa ja heidän on ankkuroiduttava komeetalle lataamaan alusta. Pikaiseksi tarkoitettu pysähdys kuitenkin venyy ja - jälleen kerran - monenlaista ehtii tapahtua.

Tähän seitsemänteen Saga-kirjaan on koottu osat 37-42 ja täytyy sanoa, että ne muodostavat harvinaisen rankan kokonaisuuden. En muista itkeneeni aiempien osien kohdalla, mutta nyt piti tyrskäyttää oikein mojovat itkut viimeisten kymmenen sivun kohdalla. Huh huh.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Unelmien huivit

Pirjo Iivonen: Unelmien huivit
Moreeni 2017, 144s.

Tämän kesän sää kun on ollut tällainen viileän- ja kosteanpuoleinen, ei ole ollut lainkaan vaikeaa löytää tilaisuutta istua sohvalla ja kilisyttää puikkoja. Samalla olen voinut kuunnella äänikirjoja - tai odottaa omaa Overwatch-pelivuoroa.

Pirjo Iivosen Unelmien huivit on todella mainio kirja. Tästä löytyy ohjeet seitsemääntoista huiviin, yhteen boleroon ja kahteen keeppiin. Monesti käsityökirjojen ongelmaksi muodostuu se, että kirjassa on ehkä pari kiinnostavaa mallia. Iivosen huivikirjan kanssa tätä ongelmaa ei kuitenkaan synny. Tietysti puhun vain omasta puolestani, mutta jos 65 prosenttia ohjeista on sellaisia, jotka haluaisin toteuttaa, niin silloin on kyseessä ehdottomasti laatuteos.

Olen saanut valmiiksi kaksi hartiahuivia, joista molemmista tuli juuri sellaisia kuin pitikin. Tai no melkein. Ekaan huiviin käytin vähän liian pieniä puikkoja ja huivi jäi pikkuisen pieneksi, mutta kyllä sitä voi käyttää silti. Ensimmäiseksi toteutin Myrskytuulen ja toiseksi Leijan. Ohjeet olivat näissä selkeät ja vaativinta oli oikealla rivillä pysytteleminen. Lankana on Myrskytuulessa Novitan Venla (puikot 4 mm) ja Leijassa joku satunnainen kaapista löytynyt mistä lie minulle kulkeutunut sopivan vahvuinen lanka (puikot 5 mm).

Myrskytuuli

Leija

 Yritin tehdä myös Kehrän, jonka ohjeissakin todetaan mallin vaativan paljon keskittymistä. Kuvittelin olevani keskittynyt ja tarkkaavainen, mutta silti jo muutaman rivin jälkeen olin onnistunut sössimään silmukkamäärät. Ehkä yritän vielä myöhemmin uudelleen.

Pidän siitä, että Unelmien huivit -kirjan alussa on yhdelle sivulle koottu pikkukuvat kaikista kirjan malleista. Lisäksi olen iloinen, että alun työohjeissa Iivonen ohjeistaa myös huivien pingottamisessa: ensimmäistä kertaa pingottamisella oli vaikutusta lopputulokseen, sillä en ole aiemmin tajunnut liottaa huiveja tarpeeksi pitkään. Enkä myöskään ollut tajunnut, että tilaa vaativan huivin voi pingottaa esimerkiksi mattoon.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

A Face in the Crowd

Stephen King & Stewart O'Nan:
A Face in the Crowd
Simon & Schuster 2012, 1h 19min.
Lukija: Craig Wasson


A Face in the Crowd on Stephen Kingin ja Stewart O'Nanin yhteistyössä kirjoittama novellinmittainen tarina, jonka kuuntelin äänikirjana.

Dean Evers on jo vanha mies, leski. Paremman tekemisen puutteessa Dean katsoo televisiosta baseball-ottelua, kun hänen huomionsa kiinnittyy tutun näköiseen mieheen. Aivan kuin katsomossa olisi hänen lapsuusvuosiensa hammaslääkäri, tismalleen saman näköisena kuin silloin vuosia sitten! Myös seuraavan ottelun katsomosta Dean tunnistaa kasvot, joiden ei mitenkään pitäisi olla mahdollista olla siellä.

Olipa hassua kuunnella näin lyhyt kirja. Tuntui, että tarina pääsi vasta kunnolla vauhtiin, kun olikin jo loppuratkaisun vuoro. Tarina on ihan hyvä, sellainen keskitason juttu, joka ei ehkä jätä kauhean pitkiä muistijälkiä. Lukija on ammattitaitoinen ja tarinan jännite kasvaa ja kehittyy tasaisesti. Odotin ehkä jotain pelottavampaa (ja pitempää), mutta kyllä A Face in the Crowd oli aivan kelpo juttu tällaisenaankin.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava 2017, 252s.

Valomerkin päähenkilö, Anita, on 50-vuotias kirjailija, jonka elämässä ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Ei Anitan parisuhdekaan mikään huono ole tai suhde ainoaan lapseen. Ystäviäkin on, sellaisia oikeita, läheisiä. Silti ajatus oletettavasti jäljellä olevista vuosikymmenistä elossa ei ole Anitalle mikään lohtu tai ilon aihe. Päin vastoin, ajatus siitä, ettei täältä ehkä pääse pois pitkiin aikoihin, tuntuu raskaalta. Anita sairastaa masennusta ja lääkityksestä huolimatta ahdistus ja kuolemankaipuu ottaa toisinaan vallan.

"- Vaikka mä tekisin mitä, mulla on kurja olo, sanoin kerran Sakelle. - Ja samaan kurjuuteen mä vedän teidät.
- Kuule, älä liiottele omaa merkitystäs, Sakke vastasi. - Meillä ei ole Ellan kanssa mitään hätää."

Anna-Leena Härkönen käsittelee uusimmassa kirjassaan masennusta tervetulleen reippaalla otteella. Anita ei ole sellainen henkilö, jollaisiksi kaikki masentuneet helposti leimataan: yksinäisiksi, vetäytyviksi, ja jollain kierolla tapaa saamattomiksi. Liian usein kuulee puhuttavan siihen tyyliin, kuin masennus olisi oma valinta. Että kävely luonnossa tai positiivinen ajattelutapa kyllä parantavat kun vain vähän viitsii ottaa itseään niskasta kiinni. Anita on päämäärätietoinen ja topakka, mutta masennuksella on hänestä silti luja ote. Niin luja, että Anita tiedustelee ystäviltään, olisiko joku valmis avustamaan häntä itsemurhassa jos sellainen tarve tulisi.

"Kun mä sain sun veistin niin mä järkytyin niin paljon että mun oli pakko tilata pizza."

Härkösen teksti on jälleen kerran jouhevaa ja tummalla huumorilla maustettua. Jollakin taiturimaisella konstilla Härkönen on onnistunut kirjoittamaan näinkin synkästä aiheesta hauskan ja viihdyttävän kirjan. Valomerkki on tarpeellinen muistutus siitä, ettei masennus näy aina päälle päin.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Guy Delisle: Hostage

Guy Delisle: Hostage
(Senfuir: Récit d'un otage by Dargaud, 2016)
Jonathan Cape 2017, 432s.
Käännös: Helge Dascher


Aivan sattumalta kirjaston uutuuksista silmiini osui tämä Guy Delislen tuorein sarjakuva-albumi Hostage. Delislen aiempi tuotanto koostuu sarjakuvamuotoisista matkapäiväkirjoista ja humoristisista sarjakuvista vanhemmuudesta. Hostage poikkeaa näistä muun muassa siten, että tällä kertaa tarina ei perustu Delislen omiin kokemuksiin.

Heinäkuun toinen päivä, vuosi 1997. Christophe André oli työskennellyt Lääkärit ilman rajoja -järjestön palveluksessa Nazranissa Ingušiassa kaksi kuukautta, kun hänet kaapattiin keskellä yötä Tšetšeniaan. Palkkapäivä oli juuri tulossa ja raha-asioista vastaava André kuvitteli aluksi, että kyseessä oli "vain" ryöstö. Edessä oli kuitenkin pitkä vankeus käsiraudoilla lämpöpatteriin kytkettynä.

Delisle kertoo tarinan vain Andrén näkökulmasta. Lukija (joka ei tässä tapauksessa tiennyt Andrén tapauksesta yhtään mitään) on yhtä epätietoinen asioiden etenemisestä kulloisenkin vankilan virkaa tekevän huoneen ulkopuolella. Päivät ovat pitkiä, yöt melkein pitempiä. André oli siinä mielessä onnekas, että häntä ei pahoinpidelty tai muuten kohdeltu kaltoin. Ei tosin erityisen hyvinkään, mutta paljon huonommatkin olot olisivat voineet olla.

Delislen piirrostyyli on tässä albumissa hivenen realistisempi kuin aiemmissa albumeissa ja luonnollisesti myös huumori puuttuu. Kokonaisuus on vahva ja yllättävän koukuttava. En usko, että jaksaisin kiinnostua tästä samasta tarinasta elokuvana, mutta sarjakuva toimii todella hyvin.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Lyhyesti


Ahndongshik: Lindbergh 4
Sangatsu Manga 2017, 202s.
Suom. Juha Mylläri
Lindbergh-sarjan neljännessä osassa tarina etenee noin sentin. Lentokilpailun loppupuolella Shark hyökkää kuningattaren saattueen kimppuun ja koko homma päättyy sekasortoon. Sharkin joukkoineen on etsittävä uusi lymypaikka, eikä ristiriitatilanteilta vältytä.

Tämäkin osa on täynnä rytinää ja dramaattisia lähikuvia silmistä ja hikipisaroista. Taistelut ovat yhtä kaaosta ja sellaista viivojen paljoutta, että tapahtumat hukkuvat tehosteiden alle. En siis edelleenkään ole toteutukseen järin ihastunut, mutta jatkan sarjan loppuun asti, sillä haluan tietää onko se pohjimmainen idea kuitenkin toimiva.




Ahndongshik: Lindbergh 5
Sangatsu Manga 2017, 192s.
Suom. Juha Mylläri

...ja sama meno jatkuu viidennessä osassa: sekavasti toteutettuja taisteluita, vihjauksia siitä kuinka menneisyydessä on tapahtunut sitä ja tätä merkittävää, hikoilemista ja huudahtelua.











Ahndongshik: Lindbergh 6
Sangatsu Manga 2017, 208s.
Suom. Juha Mylläri

Haluaisin sanoa, että kuudennessa osassa on jo enemmän sisältöä, mutta ei tässä kyllä ole. Edelleen taistellaan ja vaikka aikaa edellisen osan lopusta on kulunut jo muutamia vuosia, hahmot ovat harmillisen kypsymättömiä.

Koen, että sitä varsinaista juonta - ja siten sisältöä - vain vilautellaan kaiken tämän rytinän keskellä. Turhauttavaa.








Manuele Fior: 5000 km per second
Fantagraphies Books 2016, 143s.
Translation: Jamie Richards

Manuele Fiorin 5000 km per second on sykäyksittäin etenevä tarina Luciasta ja Pierosta. Ehkä tämä on rakkaustarina, vaikka ei perinteisiä reittejä kuljekaan. Lukijalle näytetään vain välähdyksiä sieltä täältä ja ne suuret aukot on täytettävä itse, mikäli niin haluaa ylipäätään tehdä.

En hirveästi ihastunut tarinaan, vaikka siinä hetkensä olikin. Kuvitus on kiinnostava ja väritys toteutettu harvinaisen hienosti.











Karoliina Korhonen: Finnish Nightmares 2
Atena 2017, 96s.

Karoliina Korhosen luoma Matti, tuo helposti kiusaantuva ja pienistä asioista ahdistuva suomalaisen perikuva, jatkaa häkeltymisiään uudessa kirjassa.

Luin tämänkin englanniksi ihan siitä syystä, että mielestäni vitsi on hauskempi nimenomaan ikään kuin ulkopuolelta tarkasteltuna.

Tässä kirjasessa Mattia ahdistaa liian äänekäs tai jopa omalle tontille änkeävä mökkinaapuri ja sateinen kesäloma. Niin kiva kuin onkin tavata tuttavia vaikkapa kaupassa, niin se ilahtuneen juttutuokion jälkeinen piilottelu hyllyjen välissä kieltämättä on vähän tuskaista.

Viihdyin tämän kirjan parissa ihan hyvin ne muutamat minuutit, jotka sen lukemiseen kului. Voi kuulostaa oudolta, mutta minusta tässä oli pikkuisen liikaa selittelyä: mitä lyhyempi vitsi, sen paremmat naurut. Tosin voi olla, että näin sään kannalta ankeana kesänä ei hirveästi jaksa nauraa sille, miten jonkun fiktiivisen Matin kesäloma on muka pilalla sateen takia. Että hah hah, kesä on mielen- eikä lämpötila, hohoho!, vaikka oikeasti alkaa jo olla epätoivoinen, kun vielä ei ole ollut ensimmäistäkään hellepäivää.




Jesse Andrews: Me and Earl and the Dying Girl
Listening Library 2015, 6h 9min.
Lukijat: Thomas Mann, RJ Cyler
Jesse Andrewsin nuortenkirja Me and Earl and the Dying Girl päätyi kuunneltavaksi ilman mitään ennakkosuunnittelua. Tarkoitus oli kuunnella jo pitkään kesken ollut äänikirja loppuun, mutta se olikin menossa ja minun piti valita pikaisesti jotakin muuta kuunneltavaa palapelin tekemisen oheen.

Tämä oli oikein mainio tarina teineistä ja siitä kuinka kaksi elokuvia omaksi ilokseen tekevää poikaa ikään kuin ajautuvat tekemään videota akuuttiin leukemiaan kuolevalle tytölle.

Tarinan asetelma on sellainen, että kirjailijalla olisi ollut otollinen tilaisuus ympätä tekstin sekaan opetus jos toinenkin, rakkausjutuista nyt puhumattakaan. Mutta Andrewspa pitääkin homman kutkuttavan realistisena: ei kaikilla kuolemansairailla ole suuria ajatuksia elämästä ja sen ainutlaatuisuudesta, eikä se rakastuminenkaan ole pakollista. Myöskään koko koululle esitetty kotivideokyhäelmä ei välttämättä saa aikaan ponnekkaita, seisaaltaan esitettyjä taputuksia ja tee videon tekijöistä kaikkien kavereita.

Aivan mainio kirja ja loistavat lukijat, joita on enemmän kuin nuo kaksi joiden nimet onnistuin löytämään.


Carrie Brownstein: Hunger Makes Me a Modern Girl
Penguin Audio 2015, 7h 4min
Lukija: Carrie Brownstein
Earlin tarinan sijaan tarkoitukseni oli kuunnella tämä Carrie Brownsteinin Hunger Makes Me a Modern Girl, joka sekin oli aika summassa tehty kirjavalinta. Brownstein ei ollut minulle entuudesta tuttu ja kirjan nimen ja kansikuvan perusteella luulin kyseessä olevan jonkun sortin stand-up -koomikon elämäkerta, jossa sivutaan jollain tapaa nykyajan kauneusihanteita ja laihduttamisjuttuja.

Väärin luultu.

Brownstein on (ilmeisesti ihan tunnetun) Sleater-Kinney -bändin laulaja-kitaristi ja luonnollisesti tämä kirja onkin sellainen elämäkerta/bändihistoriikki. Luulatavasti kirja tarjoaa mielenkiintoista tietoa bändistä vähänkään kiinnostuneille. Näin ummikon näkökulmasta kokonaisuus oli hetkittäin ihan kiinnostava, etenkin Brownsteinin kertoessa lapsuudestaan ja varhaisnuoruudestaan, mutta kyllä tämän kuunteluun käytetty seitsentuntinen tuntui harvinaisen pitkältä.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Nainen joka käveli auringossa

Alexander McCall Smith: Nainen joka käveli auringossa
(The woman who walked in sunshine, 2015)
Otava 2017, 335s.
Suom. Outi Järvinen

Olen tainnut jo useammankin Mma Ramotswe -kirjan kohdalla todeta, että tämä sarja on täydellistä hyvänmielenlukemista. Näissä kirjoissa ei viipoteta kilpaa kellon kanssa yhtään minnekään, ei täytetä kalentereita liian monilla tapaamisilla tai vouhkata pakollisista töistä tai harrastuksista. Näiden kirjojen ihmiset suhtautuvat elämään kovin rauhallisesti, siten että lukijakin vaipuu nautinnolliseen raukeuteen.

Nainen joka käveli auringossa on sarjan kuudestoista osa. Ehkä tämä toimii ihan hyvin itsenäisenäkin teoksena, mutta kun keskeiset henkilöt ovat entuudestaan tuttuja, saa tarinasta luonnollisesti vähän enemmän irti. Naisten etisvätoimisto nro 1:n toinen työntekijä, Mma Makutsi on päättänyt, että etsivätoimiston perustajan, Mma Ramotswen, täytyy jäädä lomalle. Mma Ramotswelta ei kysytä mielipidettä, vaan lukuisten vihjailujen (niin suorien, ettei oikein edes voi puhua vihjailusta) ja hienoisen painostuksen alla Mma Ramotswe aloittaa loman. Mutta mitä tehdä lomalla, jota ei ole kaivannut? Kuinka pysyä erillään etsivätoimiston työkuvioista, jos loman ajaksi apulaiseksi palkattu herra Polopetsi tulee varta vasten pyytämään mma Ramotswelta apua?

Pidin tästäkin kirjasta, vaikka puolivälissä hetken ehdin jo tuskastua asioiden äärimmäisen hitaaseen kehitykseen. Mma Makutsi ei ole suosikkihenkilöni, minkä tämäkin kirja jälleen todisti. Etsivähommat sinänsä ovat aika tavalla sivuseikka, sillä tärkeintä tuntuu olevan Mma Ramotswen ja Mma Makutsin välinen... niin, mikä oikeastaan? Ei oikein voi puhua jännitteestä, mutta jotain määrittelemättömän haastavaa näiden rouvien välillä kuitenkin on.

Suosittelen raukean lukemisen kaipuuseen. Parasta tämä sarja on kuumana ja kiireettömänä kesäpäivänä nautittuna.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Tulevaisuuden arabi 3

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3
Lapsuus Lähi-idässä (1985-1987)
(L'arabe du futur 2. Une jeunesse au Moyen-Orient (1985-1987), 2016)
WSOY 2017, 150s.
Suom. Saara Pääkkönen


Riad Sattoufin omaelämäkerrallinen sarjakuvasarja Tulevaisuuden arabi on edennyt kolmanteen osaansa. Toisin kuin ensimmäisen osan ilmestyessä luulin, kyseessä ei ole trilogia vaan jatkoa on luvassa vielä kahden osan verran ja hyvä niin: Sattoufin perheen elämä on jälleen uuden, odottamattoman käänteen edessä.

Vuonna 1985 Riad oli 7-vuotias koululainen, joka asui perheineen vaatimattomassa asunnossa Syyriassa, Tirma'lan kylässä. Isä on opettajana yliopistolla ja äiti kotona lasten kanssa. Äiti ei ole onnellinen Syyriassa, eikä hän peittele asiaa mieheltään. Mies kyllä huomaa vaimonsa ahdingon, mutta ei anna asian vaikuttaa omiin - välillä varsin spontaaneihin - päätöksiinsä.

Tarinaa kerrotaan Riadin näkökulmasta, joten kovin syvällisiä pohdintoja kahden eri kulttuurin välissä kasvamisesta ei ainakaan tässä vaiheessa ole luvassa. Riadin isä on edelleen mielestäni hyvin vastenmielinen ihminen, enkä edelleenkään lakkaa ihmettelemästä, mikä Riadin vanhempia yhdistää.

Laadukasta ja hyvin piirrettyä sarjakuvaa on helppo suositella.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Laukku täynnä maagisia olentoja: Koe Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan taika

Mark Salisbury: Laukku täynnä maagisia olentoja:
Koe Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan taika
Harper Collins Nordic 2016, 159s.
Suom. Virpi Kuusela


Vitkuttelin tämän elokuvakirjan lukemista, koska en halunnut tietää elokuvasta liikaa etukäteen. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuva on upeasti toteutettu ei-ihan-koko-perheen-elokuva, jolle tämä hyvin pitkäniminen kirja tekee oikeutta.

Elokuvan juonta en halua lähteä avaamaan, mutta mainittakoon sen verran, että pääosassa on Lisko Scamander, jonka kirjoittamaa tietokirjaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on käytetty Tylypahkassa oppikirjana jo iät ja ajat.

Kuten Harry Potter-elokuvista tehdyissä kirjoissa, myös tässä on runsaalla kädellä valokuvia paitsi elokuvista, myös kulisseista ja etenkin rekvisiitasta. Tekstiä on säästeliäästi, eikä se varsinaisesti anna paljoa lisätietoa. Tosin kirjaan on jäänyt kuvaus kohtauksesta, jota elokuvassa ei nähdä: Jacobin Mildred-kihlattu on syystä tai toisesta päätetty jättää leikkauspöydälle.

Erityisesti minä jaksan ihastella kaikkea sitä oheismateriaalia, jota tähän kirjaan on liitetty: on sauvalupahakemus, etsintäkuulutuksia, karttoja ja henkilöllisyystodistus sekä paljon muuta. Jos minulla olisi oma huone, laittaisin kaikki julisteet seinille ihailtaviksi.

Tämä on oivaa selailtavaa ja tutkittavaa kaikille velhomaailman ystäville.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Matkalla kotiin

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
(Homegoing, 2016)
Otava 2017, 373s.
Suom. Sari Karhulahti

Upea kansi, vielä upeampi sisältö.

Ghanalaisamerikkalaisen Yaa Gyasin esikoisteos, Matkalla kotiin, on (haluaisin sanoa taas "upea", mutta sanotaan nyt vaikka että) järisyttävän huikea kirja. Inhoan niitä "Jos luet vain yhden kirjan" -mainoslauseita, mutta tämän kirjan yhteydessä sellainenkin suositus olisi ihan perusteltua.

1700-luvun loppupuolen Afrikassa, Kultarannikolla, kaksi toistensa olemassaolosta tietämätöntä sisarpuolta melkein kohtaavat. Jo varhaisessa vaiheessa heidän elämänsä ovat lähteneet kulkemaan eri suuntiin ja kun toisesta tulee valkoisen miehen vaimo, toinen rahdataan orjaksi Amerikkaan.

Novellinomaisissa luvuissa Gyasi kertoo molempien naisten sukuhaarojen tarinan. Sukupolvet seuraavat toistaan, mutta ketju ei ole joka kohdasta luja vaan paikoin murentunut rikki. Molemmin puolin valtamerta kohdataan vastoinkäymisiä, mutta myös rakkautta ja onnea.

Matkalla kotiin on lähes täydellinen kirja. Ainoan miinuksen annan viimeisestä luvusta, jossa tapahtuu sellaista, mitä en juonipaljastuksia välttääkseni tässä kerro. Gyasin kerronta ja Sari Karhulahden suomennos toimivat hengästyttävän hyvin. Rakastan näitä kirjoja, jotka saavat aikaan fyysisiä reaktioita: kuristavaa tunnetta rintakehässä, kurttuuntuvia kulmia, hykerryttävää iloa ja leveitä hymyjä. Järisyttävä kirja.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Gwendy's Button Box

Stephen King & Richard Chizmar:
Gwendy's Button Box
Cemetery Dance Publications 2017, 164s.

Stephen Kingin ja Richard Chizmarin yhteistyössä kirjoittama romaani Gwendy's Button Box oli hankala hankittava. Tilasin sen heti ilmestymispäivänä, mutta pari päivää myöhemmin sain ilmoituksen, ettei tätä olekaan enää saatavilla. Eikä muuten ollut saatavilla mistään niistä kirjakaupoista, joita yleensä käytän. (Äänikirjoja olisi ollut, mutta sellaista en halunnut.) Työkaverin vinkistä käännyin Book Depositoryn puoleen ja melko pian postimies jo kiikutti kirjan luettavakseni.

Kirjan nimen perusteella kuvittelin pääosassa olevan tytön keräilevän nappeja somaan rasiaan, mutta mistään tällaisesta ei tietenkään ollut kyse.

Castle Rockissa asuva Gwendy on kyllästynyt Goodyear-haukkumanimeensä ja on päättänyt hankkiutua siitä eroon laihtumalla. Kesälomansa jokaisena päivänä hän on juossut mutkikkaat Itsemurhaportaat ylös ja alas. Eräänä päivänä ylhäällä olevalla näköalatasanteella istuva mustiin pukeutunut mies antaa Gwendylle lahjan; rasian, jossa on erilaisia painettavia nappeja ja pari vipua. Nappirasian vaikutukset Gwendyn elämään ovat yllättävät ja kiistattomat, mutta jokin rasiassa ja sen vetovoimassa myös pelottaa.

Ohkainen kirja kattaa pitkän aikajakson, noin kymmenisen vuotta. Tarina kulkeekin kovalla vauhdilla, vain sen pintaa hipoen. Pidin kyllä sekä tarinasta että kerronnastakin sinänsä, mutta olisin todella kaivannut edes hieman enemmän syvyyttä. Jos tämä olisi ollut elokuva, koko tarina olisi voitu helposti näyttää ja trailerissa.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Lottovoittajien pöydässä

Katariina Vuori: Lottovoittajien pöydässä
Tarinoita köyhyysrajan takaa
Like 2017, 195s.
Valokuvat: Vesa Ranta

Lottovoittajien pöydässä on sellainen kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan, omasta tulotasostaan riippumatta. Luultavasti valtaosa sortuu ajoittain valittamaan rahojensa vähyyttä, vaikka oikeastaan tulee toimeen vähintäänkin kohtuullisesti.

Katariina Vuori on kirjoittanut silmiä avaavan teoksen köyhyydestä Suomessa: mitä se on, miltä se tuntuu ja mitä syitä köyhyyden takaa ehkä löytyy. Tutkimustiedon lisäksi Vuori on haastatellut useita köyhyysrajan alapuolella eläviä ihmisiä, niin leipäjonoissa kuin heidän kodeissaankin.

Virallista köyhyysrajaa Suomessa ei ole, mutta esimerkiksi tästä Helsingin uutisten artikkelista löytyy yksi laskentatapa. Itse kyllä kyseenalaistan nuo luvut, sillä niiden perusteella meidänkin viisihenkinen perheemme olisi edelleen köyhyysrajan alapuolella, vaikka käytännössä tämänhetkiset tulot kattavat pakolliset menot helposti. (Tietysti esimerkiksi asumiskulut ovat pääkaupunkiseudulla aivan toista luokkaa kuin täällä meillä, mutta silti.)

Vuoren haastateltavat kertovat avoimesti haastavasta arjestaan. Jatkuva kituuttelu ja yllättävien menojen pelkääminen on uuvuttavaa ja masentavaa. Köyhä ei välttämättä jaksa ajatella tulevaisuutta muutamaa kuukautta tai edes viikkoa pidemmälle, sillä mitään valoa siellä tunnelinpäässä tuskin on näkyvissä. Vesa Rannan kuvat kertovat samaa tarinaa. Sanotaan, ettei raha tuo onnea, mutta kyllä kohtuullinenkin toimeentulo vapauttaa todella paljon energiaa ja parantaa elämänlaatua.

Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää. On tärkeää ymmärtää edes jollakin tasolla, mitä köyhyys todella voi olla, vaikka asia ei itseä koskisikaan.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Suuri sukkakirja

Jorid Linvik: Suuri sukkakirja
Sitruuna kustannus 2017, 192s.
Suom. Virpi Vainikainen


Olen käsitöiden tekijänä sellainen, että toisinaan kilkuttelen sukkapuikkoja/virkkuukoukkua/jotakin muuta ihan yhtenään ja toisinaan taas käsityöt eivät kiinnosta ollenkaan. Norjalaisen Jorid Linvikin sukkakirja ilmestyi käsityöinnostuksen juuri palattua, mikä on toki erityisen onnekasta, mutta aiheuttaa myös sen, että taidot tuntuvat olevan vähän ruosteessa.

Kuten jo kansikuvasta näkyy, Linvikin kirjasta löytyy pääasiassa kirjoneulesukkien malleja. Muutamia yksivärisiä ja raitasukkiakin löytyy, mutta enimmäkseen ohjeet ovat perussukkaa enemmän keskittymistä vaativille malleille. Malleja on kaikkiaan 45 ja kirjasta löytyy näppärä taulukko, jonka avulla langan paksuutta ja puikkojen kokoa vaihtamalla on melko helppoa varmistaa valmistuvan sukan oikea koko.

Monista kiinnostavista malleista valitsin ensimmäiseksi projektiksi lapsen tiikeri-sukat. Sopivan väristä lankaa löytyi heti kaapista, joten ei muuta kuin puikot liikkeelle. Nelivuotias, tulevien sukkien isäntä, halusi sovittaa sukkaa monesti ja toivoi, että olisin jollain konstilla kutonut sukan valmiiksi suoraan jalkaan.


Neulejälki on yllättävän siistiä, mutta ohjetta en meinannut osata lukea. Kantapään jälkeen ei ohjeen mukaan tule lainkaan kavennuksia, vaan silmukoiden nostamisen jälkeen siirrytään suoraan mallikuvioon. Ja jotta homma poikkeaisi enemmän siitä, mihin olen tottunut, uusi kierros olisikin pitänyt aloittaa kantapään ja etupuolen kulmauksesta siten, että ensin neulotaan tuo jalkapöydän päälle tuleva kohta ja vasta sitten jalkapohjan puoli. Mutta kun ne langat on kantapään teon jäljiltä siellä kantapäässä! Eikä jalkaterä ole malliltaan suora pötkylä, vaan kapenee varpaita kohti mentäessä, joten ne kavennuksetkin pitäisi jotenkin osata tehdä. Tämä ensimmäinen sukka menee siis purkuun, sillä mallia täytyy hieman muokata.

Ilmeisesti Linvik ei harrasta kiilakavennuksia lainkaan. Tämä on minusta selkeä puute, mutta toisaalta näitä malleja on helppo hyödyntää sellaisenaan myös lapasiin.

Suuri sukkakirja on inspiroiva ja monipuolinen, sekä mukavasti perinteisiä ja uusia malleja yhdistelevä teos. Mainittakoon myös, että sukkia ympäri vuoden ahkerasti kutova äitini meni tästä kirjasta ihan sekaisin.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Misery

Stephen King: Misery
Penguin Audio 2009, 12h 11min
Lukija: Lindsay Crouse

Äänikirjojen (ei-cd-versioiden) huono puoli on se, ettei niitä voi laittaa blogattavien kirjojen pinoon ja sitten niistä bloggaaminen vähän niin kuin meinaa unohtua.

Kuuntelin siis Stephen Kingin Miseryn jo jokin aika sitten. Kuunteluprosessi oli harvinaisen pitkä, sillä aloitin sen kuuntelun jo viime vuoden puolella, mutta pidin sitten laina-ajan umpeuduttua monen kuukauden tauon. Juonen kannalta pitkä tauko ei haitannut, sillä olen Piinan lukenut ja katsonut sen verran useasti, että tarina oli pääpiirteissään hyvässä muistissa.

Pahasti loukkaantunut menestyvä kirjailija, Paul Sheldon, ei päädy auto-onnettomuuden jälkeen sairaalaan vaan suurimman faninsa hoidettavaksi. Annie Wilkes on työskennellyt aikoinaan sairaanhoitajana, mutta mikään lempeä hoitaja hän ei todellakaan ole. Annie ei ole lainkaan tyytyväinen Paulin viimeiseen Misery-kirjaan vaan pakottaa hänet kirjoittamaan tarinalle jatkoa. Kummallekin tosin on aika selvää, ettei Paul senkään jälkeen tulisi pääsemään ulos Annien talosta. Ainakaan elävänä.

Piina on yksi Kingin parhaista tuotoksista. Annie Wilkes on hirvittävän pelottava ja julma nainen ja Paul Sheldon kammottavan avuton olosuhteiden ollessa kaikin tavoin häntä vastaan. Vaikka tarina oli entuudestaan tuttu, en voinut olla irvistelemättä inhosta ja kauhusta Annien julmuuden edessä. Ihan kauhea nainen.

Lindsay Crouse on lukijana taidokas. Hän eläytyy rooleihin, mutta ei liikaa ja puheen tahti oli minun kielitaidolleni sopiva. Siellä täällä tekstiä elävöittää musiikki, joka on vähän turhankin "tunnelmoivaa". Ei siis hempeää, vaan sellaista ennakoivaa kohta sattuu jotain ihan hirveää -musiikkia.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Luupäät: Kevättasaus

Jeff Smith: Luupäät: Kevättasaus
Ensimmäinen trilogia
(Out from Boneville,
The Great Cow Race,
Eyes of the Storm, 2005)
Like 2017, 454s.
Suom. Jorma Penttinen

Luupäät-sarja on julkaistu suomessa aiemminkin, mutta nyt sarja julkaistaan uudestaan värien kera. Ihan rehellisesti täytyy todeta, että en ole innostunut niistä mustavalkoisista versioista, vaikka sarjaa on minulle kehuttu.

Kevättasaus sisältää kolme ensimmäistä osaa yksissä kansissa. Tämä on lukijan kannalta oivallinen ratkaisu, sillä tarina ehtii reilussa 450 sivussa päästä hyvään vauhtiin.

Luumäestä karkotetut serkukset Leppo, Auvo ja Tahvo eksyvät karkumatkallaan ja päätyvät heille vieraaseen laaksoon. Kotiinpaluu ei ole helppoa, jos ei ollenkaan tunne seutuja ja on vieläpä ajautunut erilleen muista serkuista. Kukin Luupää tahollaan yrittää tulla toimeen parhaansa mukaan ja lopulta serkusten tiet jälleen kohtaavat. Aluksi niin rauhalliselta tuntunut laakso kuhisee rottaolentoja ja lohikäärmekin siellä on. Entä mitä mahtavat tarkoittaa Venla-neidin toistuvat unet?

Luupäät on laadukkaasti piirretty, huolella väritetty ja kaikin puolin viimeisteltyä sarjakuvaa. Pidän siitä, että tarina etenee luontevina sykleinä, eikä huumoria ole unohdettu. Erityisen paljon ihastuin kahteen rottaolentoon, jotka sinänsä ovat pelottavia, mutta niin tolkuttoman tyhmiä, että väkisinkin sympatiseerasin noita karvakasoja.

Luupäistä on parhaillaan (viimeinkin) tekeillä elokuva, jota odotellessa suosittelen tutustumaan sarjan maailmaan näin perinteisesti sarjakuvateitse.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Kuka on pomo

Sophie Kinsella: Kuka on pomo
(My Not So Perfect Life, 2017)
WSOY 2017, 412s
Suom. Kaisa Kattelus

Olen jatkanut lukemisten suhteen hömppälinjalla.

Sophie Kinsella edustaa minulle (näillä ei-Himoshoppaaja -kirjoillaan) hömpän aatelia: teksti on sujuvaa, tapahtumat sopivan epäuskottavia ja sankarittaret jotenkin pöhköjä. Juoni on toki pohjimmiltaan ennalta-arvattava, mutta useimmiten Kinsella kuljettaa tarinaa hieman odottamattomia reittejä.

Kuka on pomo kertoo Katie Brenneristä, Somersetissa kasvaneesta nuoresta naisesta, joka on suurin piirtein koko ikänsä haaveillut elämästä ja urasta Lontoossa. Nyt Katiella onkin Lontoossa sekä työpaikka että asunto, tai no huone, joskin aika kaukana toisistaan. Elo ei muutenkaan ole aivan niin hohdokasta kuin kuvitelmissa, mutta Instagramiin Katie suoltaa kuvia täydelliseksi uskottelemastaan elämästään. Katien isä ja tämän naisystävä päättävät perustaa luksuslomakylän, jonka perustamisessa Katie on suureksi avuksi. Sitten tapahtuu tietenkin kaikenlaista lukijaa viihdyttävää sekä työ- että rakkausrintamalla.

Viihdyin tämän kirjan parissa oikein hyvin. Tietysti Katien teeskentely ja kulissien pystyttely ärsytti ja turhauttikin, mutta en sitten jaksanut ottaa mitään kovin vakavasti. Romantiikkaa olisi saanut olla vähän enemmänkin.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Heikki Turunen: Simpauttaja





Heikki Turusen Simpauttajasta tiesin etukäteen vain nimen. Lukulistalla se on pyörinyt pitkästi toistakymmentä vuotta, mutta viimeistään kirjan ruma kansi on siirtänyt sen takaisin sitten-joskus -pinoon.

Pielisen rannalla on rauhallinen maalaiskylä. Kertomuksen keväänä kylässä alkaa kuitenkin myllertää. Ensinnäkin Imppa riitaantuu isänsä kanssa kesken lannan pellolle levittämisen ja kiukkuspäissään isä-Hilppa toteaa, että Se tuli nyt lähtö. Niin on Imppa vailla kattoa päänsä päälle. Nuoren miehen mieli haikailee Helsingin suuntaan, mutta ihan ensimmäiseksi pitäisi tienata edes matkarahat. Onneksi Pirtamon Joukolla on tarjota töitä ja aittakin nukkumista varten. Toinenkin mies on palkattu salaojaputkia rakentamaan, eräs Simpauttaja. Ja se Simpauttajahan onkin sellainen tapaus, ettei kukaan ota siitä selkoa. Ei tiedetä mistä se tulee tai minne aikoo kesän jälkeen mennä, kunhan tervehtii huudahtamalla hojo hojo ja on kaikin puolin lipevä ja sutki. Vastenmielinen, jos minulta kysytään.

Simpauttaja on kirjaksi maltillisen mittainen, 352-sivuinen tarkalleen ottaen, mutta paljon siinä ehtii tapahtua. On ihastumisia, juopottelua, tanssit, mielenterveysongelmia, politikointia, töitä, tulipalo, aviorikos ja kuolemantapauskin. Tarinan päähenkilö lienee Imppa, vaikka oikeastaan valokeilassa paistattelee koko kituva kylä. Tai no, ei sillä kylällä ihan niin huonosti mene, vaikka 60-luvun maaltapako toki näkyy sielläkin. Kyläläiset ovat persoonallista väkeä. Jo nimistö on riemastuttavan värikästä!

Maaseudun autioituminen on se asia, joka ei ole pian 60 vuodessa paljoa muuttunut. En tiedä onko korrektia sanoa maaseudun autioitumisen kestäneen aikaa, mutta sanon silti. Olen itse kotoisin pienen maalaiskaupungin sivukylältä, jossa vielä omassa lapsuudessani 80-luvulla oli kaksi koulua, kaksi kauppaa, baari, posti ja pankki. Nykyisin jäljellä on yksi koulu. Luullakseni juuri tästä syystä Simpauttajan ajankuva tuntui kovin tutulta, melkein itse koetulta. Sama maaseutujen kuolettuminen jatkuu yhä edelleen.

Televisio ja herrasministerit laulaa hautavirttä meijän maakunnalle mutta minä tellään salaojjaa tantereeseen kun muut ukot lähtööt työttömiksi kaupunkiin niin että kumiterät tömisee, Jouko puhui.

Kuuntelin Simpauttajan äänikirjana joskus ennen joulua. Esa Saarion lukemana tarina heräsi todella eloon, sillä hän osasi eläytyä juuri sopivasti ja murrekin sujui vaivattomasti. Paljon kirjan imusta kertonee sekin, että halusin tätä bloggausta varten lukea kirjasta myös paperiversion, josta olisi helpompi merkitä sopivia lainauksia. Kirja tuli luettua, mutta en minä mitään muistilappuja liiemmin ehtinyt miettiä, sillä tarina vei mukanaan.

Kirjan loppupuolelta yksi muistilappu sentään löytyy. Esimerkkinä Turusen huumorista nostettakoon tähän pieni pätkä Taivaisen Julian ja Kaurapellon Lyylin välisestä keskustelusta. Äänessä on Lyyli:

- Pulskassa kunnossahan tuota oot mutta sulla on lihat oekeessa paekassa. meikäläinen kun lihhoo niin kaikki kasaantuu mahhaan. No, eipä se Juulin oo tarvinnu semmosta penskalaumoo tehäkkää niinkun meikäläisen. Ilimanko on liha kun nuorella tytöllä. On se muuten mallissaan jotta toiset saapi olla nuin vähällä ja sitten toiset on ihana halakasta peräpääsä. On niistä penskosta illooki mutta enemmän niistä on muretta ja huolehtimista, poikapuolista ainaki. Semmosia temppuja tekkööt että joskus tulloo mieleen että olis pitäny pentuna hukuttoo.

Tämä postaus on osa Kirjojen suomi: Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia. Simpauttaja edustaa vuotta 1973.

Heikki Turunen: Simpauttaja
WSOY 2010 (1. painos 1973), 352s.

Äänikirjan lukija. Esa Saario
Kesto: 11h 5min

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Kaikki kaikessa

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa
(Everything, Everything, 2015)
Tammi 2017, 317s.
Suom. Helene Bützow

Mistä koostuu kliseinen nuortenkirja?
- Ainakin siinä on söpö nuorukainen, ehkä jopa mustiin pukeutuva ja vähän erikoinen.
- Tietysti rakkaustarina tarvitsee myös toisen osapuolen, useimmiten vastakkaista sukupuolta.
- Jotain draamaa täytyy olla. Monesti se on sellaista semi-vakavaa ja enemmän päähenkilön päänsisäistä, mutta tämän kirjan tapauksessa draama-anturi osoittaa vahvasti punaista: tästä löytyy sekä alkoholismia, perheväkivaltaa, hengenvaarallinen sairaus, onnettomuudessa menetettyjä läheisiä ja hyvässä tarkoituksessa kerrottuja suuria valheita.
- Täytyykö se rakastuminen mainita erikseen? Ehkä sen verran, että rakkauden täytyy olla jollain tapaa ennenkokemattoman upeaa, ainutkertaista ja tuhoon tuomittua.

Kaikkea tätä tarjoaa Nicola Yoonin esikoisteos, tänä keväänä elokuvaensi-iltansa saava, Kaikki kaikessa. Juuri tällaista myös halusin lukea, sillä selvästi kevätaivoilla on helpointa lukea jotakin todella helppoa. Kaikki kaikessa on kirjoitettu ilmavasti: luvut ovat hyvin lyhyitä ja tekstiä elävöittävät piirustusten lisäksi erilaiset kaaviot, chattikeskustelut, sähköpostit ja monet muut.

Niin, varmaan siitä tarinastakin voisi jotain kertoa. Kirjan päähenkilö on Madeline, joka elää tiukasti kotinsa seinien sisällä. Hän sairastaa harvinaista oireyhtymää, jonka vuoksi hän ei saa altistua oikeastaan millekään. Ei minkään sortin allergeeneille, bakteereille, viruksille tai millekään. Koti on äärimmäisen tarkkaan eristetty ulkomaailmasta ja Maddyn vointia seuraa kaiken aikaa sairaanhoitaja. Maddy on tyynen alistunut elämään koko elämänsä samojen seinien sisällä, kunnes naapuriin muuttaa uusi perhe. Ja - tadaa! - tuohon perheeseen kuuluu Olly, mustiin pukeutuva salaperäinen poika.

Ja siitä se sitten lähtee; tutustuminen, ihastuminen, rakastuminen. Rajojen rikkominen.

Onhan tämä ennalta-arvattava ja kliseinen erikoisesta alkuasetelmasta huolimatta. En myöskään voinut olla ajattelematta, kuinka epäuskottavasti Maddyn ja Ollyn tutustuminen etenee. Että he tyytyisivät noin parinkymmenen chattiviestin mittaiseen keskusteluun päivässä? Höpö höpö! Varsinkin, kun Madeleine valvoi aamukolmeen jutellen Ollyn kanssa. Millä he muka näppäimistöjään käyttivät, kun kirjoitusvauhti jäi niin minimaaliseksi? Miksi Maddylla ei ole omaa puhelinta? Pöpöjenkö takia? Kuinka ilmeisesti ilman omia tuloja oleva Maddy voi noin vain hankkia luottokortin?

Kaikki kaikessa ei todellakaan ole mikään kirjallisuuden helmi, mutta se on nopeaa ja ihan viihdyttävääkin luettavaa.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Kuolleet linnut eivät laula

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula
(The Death in their Vaulted Arches, 2014)
Bazar 2017, 331s.
Suom. Maija Heikinheimo

Flavia de Luce -sarjan edellinen osa loppui sen lajin cliffhangeriin, että läheltä piti etten lukenut seuraavaa osaa englanniksi. Odotin tätä Kuolleet linnut eivät laula -teosta ihan täpinöissäni ja aloitin lukemisen heti kun kirjan postin mukana sain.

Mikäli et ole lukenut tätä kirjaa, etkä halua salaisuuksien paljastuvan ennen aikojaan, lopeta lukeminen tähän! Muussa tapauksessa lue vain eteenpäin.

Flavian äiti on löytynyt ja hän on viimeinkin matkalla kotiin. Tunnelma asemalaiturilla on jännittynyt ja surullinen, sillä kotiinpaluu ei ole sellainen kuin kaikki olisivat toivoneet. Edessä on hautajaiset, joita ennen Flavialle paljastuu uskomattomia salaisuuksia äidistään ja hänestä itsestään.

Tämä sarjan kuudes osa oli suureksi harmikseni omituisen jankkaava, hidastempoinen ja tylsä. Juonikuvio on turhauttavan olematon ja tässä on ihan liikaa toistoa ja vatvomista. Joitakin juonenpätkiä solmitaan päätökseen, mutta uusiakin syntyy. En vain ole ollenkaan varma, olenko noista uusista kuvioista mitenkään innoissani. Ilmeisesti luvassa on maisemanvaihdos, mikä harmittaa, sillä pidän Bishop's Laceysta ja erityisesti Buckshawsta.

Lukemisen jälkeen jäi vähän nihkeä olo, sillä odotukseni olivat tosiaan korkealla eivätkä ne täyttyneet. Sarjan seuraava osa ilmestyy suomeksi vielä tämän vuoden puolella ja luulen, että olen siihen mennessä leppynyt sen verran, että haluan tämän hetkisestä närkästyksestäni huolimatta kuulla, millaisiin seikkailuihin Flavia seuraavaksi ajautuu.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Ihminen napakasti

Iiris Kalliola & Väinö Heinonen: Ihminen napakasti
Avain 2017, 62s.

Iiris Kalliolan ja Väinö Heinosen selkokielinen tietokirja Ihminen napakasti on kerta kaikkiaan mainio opus. Sain sen luettavakseni heti tuoreeltaan, mutta bloggaan vasta nyt siitä syystä että kirja on aina kadonnut bloggauspinosta lasten luettavaksi.

Kirjassa käydään läpi ihmisen kehoa monipuolisesti, selkeästi ja tiiviisti, mutta silti varsin perusteellisesti. Lyhyehköissä luvuissa käsitellään muun muassa kehon rakenne, luusto, hermostot, lihakset, luut, ruoansulatus ja aistit. Selkeän, informatiivisen tekstin tukena on laadukas kuvitus, joka on juuri minun makuuni. Kuvissa on sopivasti pyöreyttä ja sarjakuvamaisuutta tekemässä vaikeistakin* asioista helpommin lähestyttäviä. (*Minulle esimerkiksi hermoston toiminta on edelleen vähän arvoitus.)

Kuolema on sellainen asia, joka on ajoittain ahdistanut isompia lapsia todella paljon. Hieman pelkäsinkin, millä tavalla lapset reagoivat tämän kirjan osioon, jossa puhutaan vanhenemisesta. Kalliola ja Heinonen ovat kuitenkin onnistuneet valitsemaan sanat ja kuvat siten, ettei kyseinen osuus aiheuttanut lapsissa ahdistusta.

Ihminen napakasti on laadukas ja kattava tietokirja, joka sopii hyvin niin pienten lasten kanssa luettavaksi kuin koululaisillekin. Oikeastaan tämä olisi oivallinen lisä kaikkiin koulukirjastoihin.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Kymmenen unelmaani

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
(The Life List, 2013)
Otava 2017, 381s.
Suom. Outi Järvinen

Kun keväällä on ollut suuria vaikeuksia löytää Suomeen, on oma mielialakin ollut vähän sellainen turhautuneen väsynyt ja ärhäkkä. Kymmenen unelmaani näytti sellaiselta kirjalta, että sitä lukiessa aivot saisivat levätä ja voisin vain nauttia kevyestä viihteestä.

Kirja alkaa synkissä tunnelmissa, Brett Bohlingerin äidin hautajaisista. Brett on ollut äitinsä kanssa hyvin läheinen, mutta äidin testamentin sisältö on kaikille yllätys ja järkytyskin. Teini-iässä Brett on laatinut listan suurimmista unelmistaan ja toiveistaan. Aikaa on kulunut kaksi vuosikymmentä, eivätkä Brettin haaveet ole enää lainkaan samoja. Äiti on kuitenkin ajatellut aivan toisin.

Luin Kymmenen unelmaani avoimin mielin, mutta kyllä tämä silti oli makuuni aivan liian ennalta-arvattava. Lukijalle on ärsyttävän selvää, kenen kanssa Brett lopulta päätyy yhteen ja suoraan sanottuna asiat loksahtelevat uomiinsa välillä jopa mauttomasti. Toisaalta on myönnettävä, että en missään vaiheessa harkinnut kirjan jättämistä kesken vaan jollain kierolla tavalla nautin jopa siitä, että ärsyynnyin.

Kymmenen unelmaani sopii täydellisesti luettavaksi sellaiseen tilanteeseen, kun ei millään jaksaisi oikein mitään. Helppoa ja rankoistakin aiheista huolimatta kevyttä viihdettä.

torstai 18. toukokuuta 2017

Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
(Storia del nuovo cognome, 2012)
WSOY 2017, 508s.
Suom. Helinä Kangas


Lähes tarkalleen vuosi sitten nautin Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäisestä ostasta, Loistavasta ystävästäni. Tänä vuonna lukijoita hemmotellaan toisella osalla, Uuden nimen tarinalla, joka jatkaa Lenùn ja Linan tarinaa saumattomasti siitä, mihin edellinen osa loppui.

Yritin kovasti jo lukiessani eritellä syitä sille, mikä tästä kirjasta tekee erityisen hyvän. Onko kaiken ydin juoni? Ylimaallisen upea kerronta? Cliffhangerit? Ei oikeastaan. Toki kirjassa tapahtuu paljon, mutta eivät luvut lopu mitenkään erikoisen jännittäviin kohtiin. Juonen kaari on varsin tasainen, sillä tässähän tarina alkaa aivan kesken ja loppuukin tavallaan tylsään kohtaan. Kerronta on elävää ja sellaista, että siihen on todella helppo uppoutua, mutta ehkä silti se suurin viehätys on kirjan henkilöissä.

Edelleen Lenùn ja Linan välinen ystävyys on enimmäkseen suuri arvoitus. Lina käyttäytyy monessa kohtaa inhottavasti, eikä ainoastaan Lenùa kohtaan. Tytöt ovat vielä nuoria, 17-vuotiaita kirjan alussa, mutta heidän elämänsä ovat jo lähteneet aivan eri suuntiin. Alkuun minun oli vaikea muistaa, kuka hahmoista on kukakin, vaikka kirjan alussa onkin henkilöistä kattava lista. Etenkin lukuisat lempinimet sotkivat ajatuksiani.

Suomennos on laadukas, vaikka muutama outous tekstistä hyppäsikin silmille. Mietin kyllä, onko violehtava alahuuli tai se, kuinka joku huuti suoraa huutoa ihan tarkoituksella puhekielisen kuuloisia ilmauksia, sillä kertojana toimiva Lenù mainitsee usein erikseen, puhuuko joku murteella vai yleiskielellä. Ehkä tällaisilla kielellisilla eroavaisuuksilla on alkukielisessä painoksessa isompikin merkitys.

Uuden nimen tarina on niitä kirjoja, joita lukee ahnehtien ja joiden ei haluaisi loppuvan ollenkaan.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Saving Grace

Grace Wilson: Saving Grace
Jonathan Cape 2016, 160s.

Grace asuu kolmen ystävänsä kanssa surkeassa vuokra-asunnossa itäisessä Lontoossa. Yllättäen vuokraisäntä ilmoittaa viimeinkin remontoivansa asunnon - ja sitten myyvänsä sen. Gracen ja hänen ystäviensä on etsittävä uudet asunnot. Lontoo on törkeän kallis, varsinkin jos tekee osa-aikatöitä. Grace on opiskellut taidealaa, mutta ei ole pahemmin panostanut taiteen tekoon sittemmin.

Kovasti mahtuu yhteen albumiin nuoruuden epämääräisyyttä, epävarmuutta ja epämukavuutta. Rahaa Gracella ei ole, mutta silti bileissä vedetään kokaiinia yhtä luontevasti kuin kaljaa. Juuri nyt en hirveästi jaksanut eläytyä nuorten kriiseihin (on näissä omissa ihan tarpeeksi) ja jotenkin tämä Wilsonin kynänjälkikin on tylsää. En tiedä, onko tarina omaelämäkerrallinen, vai onko tarinan loppu ja albumin nimi muuten vain tekijäänsä viittaava.

Nihkeä tarina, jonka olisin voinut jättää väliinkin.

torstai 11. toukokuuta 2017

Yhtä juhlaa

Johanna Venho: Yhtä juhlaa
WSOY 2006, 125s.


Tästä runokirjasta kuulin reilu kuukausi sitten Ompun blogista. Äitiydellinen runokokoelma kuulosti minulle juuri sopivalta, joten ei muuta kuin varausta kirjastoon ja lukemaan.

Yllättävää kyllä, näiden runojen lukeminen tuntui todella raskaalta. Kyllä, näissä on äitiyttä, vanhemmuutta, vauvoja, pikkulapsivuosia; on onnea, rakkautta, iloa ja vastapainona uupumusta, väsymystä, pelkoja, turhautumista - toistoa. Oma arki on tällä hetkellä hyvin lapsikeskeistä, vaikka nuorinkin on jo 4-vuotias. Koko ajan täytyy muistaa lukea wilmaa ja päikkyä, käydä vasuissa ja muissa keskusteluissa, muistaa lukujärjestysten muutokset ja kaikki muut arjen hommat. Siksi tuntui liian pakahduttavalta lukea (melkein) samoista aiheista voimallisia runoja.

Vanhemmuus on ihanaa ja välillä uuvuttavaa. Joskus sitä miettii, mitä jos...

Lähtisitkö, jos saisit matkalipun takaisin,
pudistan hiuksiani, siellä palelin aina,
päässä räpisteli valkea perhonen,
käsiala pyöreää kuin 
rintojen omenat.

Ja kun kaiken tämän metelin, härräämisen, kiireen, kotitöiden, metelin, härräämisen, kiireen - toiston - keskellä ei joka hetki tunnista itseään,  on lohduttavaa lukea nämä rivit:

Ei se ole kuule ahdas loukko.
Taivashan on kaikkiin suuntiin auki,
ja kun kuopus alkaa nukkua läpi yön
ja saat rauhan imetyshormoneilta
ja tunnin, kaksi hiljaisuutta päivässä,
jaksat avata siivet,
vuosien varrella selkään pykineet

Lohduttavaa, kunnes lukee seuraavat rivit:

mutta lentämään olet kyllä jo liian vanha,
olet luuta ja sitkeää lihaa. Ei kuulu mitään,
aika vähäpätöistä, kannattaako korottaa ääntään,
nuo pojathan kohta jo lähtevät
soitellen sotaan, nuoret ja salskeat.

Runokirjan nimi on sarkastinen, vaikka toki arki ylipäätään on monesti ihan mahtavaa.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Sirkus Rinkeli 2: Suuri taikajahti

Tiina Konttila & Anne Muhonen:
Sirkus Rinkeli 2: Suuri taikajahti
2017, 42s.

Olen saanut seurata sivusta tämän uuden Sirkus Rinkeli -sarjakuva-albumin valmistumista sivusta, ymmärtääkseni aika lailla alusta saakka. Sain lukea tuoreeltaan käsikirjoituksen alun (joka tässä albumissa kattaa ensimmäisen sivun) ja vilkaista parin ruudun verran, miltä Rinkeli näyttää väreissä. Niin, jos nyt joku ei ehkä muista tätä ensimmäistä Rinkeli-postausta parin vuoden takaa, todettakoon tässäkin, että Tiina on minun siskoni ja siksi tällainen etukäteistirkistely oli mahdollista. Samasta syystä pääsin lukemaan Suuren taikajahdin muutamaa päivää ennen virallista ilmestymispäivää. Lukutilanne oli kaikin puolin epäihanteellinen: kirja piti lukea ihan heti sillä sekunnilla samalla kun malttamaton isosisko yritti olla seuraamatta joka ikistä ilmettäni. (Ei onnistunut.)

Onnekseni sain albumista myös ikioman kappaleen, joten sain lukea tarinan uudestaan, ilman ulkoisia paineita ja tarkkailevia silmäpareja.

Tällä kertaa tarinan keskiössä on Pitkämies, joka saa kauan odottamansa kirjeen taikurikurssinsa professorilta: Pitkämiehen on aika saada ensimmäinen taikansa! Kirjeen saapumisen jälkeen alkaa tapahtua aika kummallisia juttuja koko sirkuksen väelle ja läheisen vanhainkodin asukkaille myös.

Tykkäsin tämän seikkailun vauhdikkuudesta ja eheydestä. Tarinan juoni on selkeä ja mukavan omaperäinen. Etenkin pidän siitä, kuinka hahmoista tuli tämän albumin myötä hieman tutumpia ja oletan saman jatkuvan seuraavissa osissa. (Joita ei tietääkseni juuri nyt ole tekeillä, mutta joita toivon tulevan jossain vaiheessa.) Kuvitus on ensimmäiseen albumiin verrattuna yhtenäistynyt, mikä on ehdottomasti positiivinen juttu. Ja hei, tässä albumissa on myös sivunumerot!

Luetutin Suuren taikajahdin luonnollisesti myös omilla lapsillani ja heistä irtosi seuraavat syväluotaavat analyysit:
Aika hyvä! Hienot kuvat. Jaakko, kohta 9v.

Hauska kirja!
Hauskinta oli se [spoiler alert] kun sen piti pierasta siihen pulloon. [end of spoiler alert] Simo, 10 ja puoli vuotta
 Rinkelin kuulumisia voi seurailla heidän nettisivuillaan, www.sirkusrinkeli.fi.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Novellihaasteen loppuraportti

Viime marraskuussa toimelias Omppu potkaisi käyntiin Novellihaasteen, jonka tarkoituksena oli nostaa novellit ansaitsemaansa kunniaan. Luonnollisesti lähdin innoissani mukaan, vaikka olen jo oppinut, että en useinkaan malta näihin lukuhaasteisiin liiemmin panostaa.

Nyt on kuitenkin aika kerrata, mitä tähän haasteeseen tulikaan luettua.



Aloitin haasteeseen lukemisen muistaakseni heti vuoden vaihtuessa, mutta niin paljon kuin Tove Janssonin tekstejä rakastankin, en millään päässyt vauhtiin tämän Viesti-kokoelman kanssa. Luin, luin, luin, pidin taukoa, luin, en tuntunut etenevän, luin ja lopulta turhauduin.

Harmittaa vieläkin, että päällimmäiseksi muistoksi tästä kirjasta jäi lukemisen tahmeus, sillä novellit itsessään olivat kuitenkin laadukkaita. Sain kuitenkin haastetilini avattua komeasti 32 novellilla.



Viisto valo olikin sitten aivan toisenlainen lukukokemus. Heikki Hietalan monipuoliset kauhusävytteiset novellit tarjosivat miellyttävän kamalia hetkiä, joihin tuli oikein himo. Kokoelmassa ilahduttavinta oli tyylien runsaus: Hietala hallitsee sekä lovecraftmaisen hitaan ja hillityn kauhun että scifisävytteisen kerronnan ja näköjään laajasti tyylilajeja siltä väliltä.

Hieman lukiessa tökki jokin epämääräinen kankeus suomennoksessa, mutta eivät tasokkaat novellit siitä hirveästi kärsineet. Haasteeseen kertyi 19 novellia lisää.




Romantiikan ja kevyen lukemisen kaipuuseen Jojo Moyesin Paris for One and Other Stories oli nappivalinta. Novellit olivat kukin melko ennalta-arvattavia, mutta ilahduttavaa on se, kuinka monipuolisesti Moyes rakkauselämää novelleissaan käsittelee. Keskiössä eivät ole vain nuoret, kauniit ja fiksut ihmiset, vaan näissä novelleissa pääsee kurkistamaan myös esimerkiksi lapsiperheen vanhempien päiden sisälle.

Haastesaldoa kepeä kokoelma kasvatti 11 novellilla.




 Kun lähdin mukaan haasteeseen, tiesin lukevani vähintään tämän kirjan. Alice Munrolta olen lukenut vain muutaman teoksen, mutta kaikki suomennetut olen hankkinut omaan hyllyyni. Rakastan Munron tapaa kirjoittaa ihmisistä, joiden elämä voi näyttää hyvinkin arkiselta ja tylsältä, mutta joiden tarina on kuitenkin kertomisen arvoinen.

Jupiterin kuiden novelleissa kerrotaan jo kypsähköön ikään ehtineistä naisista, jotka ovat ehtineet nähdä ja kokea monenlaista. Aivan mahtava kirja, jonka lukeminen oli silkkaa nautintoa. 11 novellia lisää novellihaasteeseen.



Näiden novellikokoelmien lisäksi ehdin aloitella paria muuta. Jussi Seppäsen Kymmenottelusta luin kolme novellia, jotka tarjosivat hykerryttäviä hetkiä. Erityisesti ihastuin kirjan toiseen novelliin, Juhannukseen, jossa kaveriporukka päättää kesken juhannuksen vieton siirtyä yleisurheilukentälle hyppäämään pituutta. Kaikkein riemastuttavinta oli seurata, millä keinoin hyppyjen pituutta mitattiin. (En kerro, koska kannattaa lukea itse.)

Pohjois-Korealaisen Bandin Syytös ilmestyi äskettäin ja sekin oli tarkoitus ehtiä lukea tähän haasteeseen. Aihe ja kaikki kirjaan liittyvät olosuhteet ja haasteet kiinnostavat, mutta myös oudosti ahdistavat, enkä ole toistaiseksi voinut lukea ensimmäistä novellia pitemmälle. Että vain yksi novelli haasteeseen tästä kirjasta. Aion kyllä lukea Syytöksen loppuun asti, mutta odotan suosiolla oikeampaa hetkeä.

Kaiken kaikkiaan sain luettua novellihaasteeseen 77 novellia. Ihan kelpo suoritus, vaikka olisin kyllä voinut edes yrittää keskittyä tähän hommaan vähän paremmin.

Lämpimät kiitokset Ompulle haasteesta!

tiistai 2. toukokuuta 2017

Hän sanoi nimekseen Aleia

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Gummerus 2017, 532s.

Erika Vikin esikoisteos, Kaksosauringot -sarjan aloittava Hän sanoi nimekseen Aleia, pääsi yllättämään positiivisesti. Olin kyllä kuullut kehuja ja tiesin odottaa laadukasta fantasiaseikkailua, mutta silti kokonaisuus oli paljon hiotumpi ja valmiimpi, kuin mitä kuvittelin.

Kartografina työskentelevä Corildon viihtyy yksinäisessä työssään, eikä liiemmin hakeudu paikallisten seuraan. Seleesejä, aisteiltaan ihmisiä monin verroin kehittyneempiä, eivät kaikki katso hyvällä, mikä voi aiheuttaa rajujakin kahnauksia. Kun Seuran rakennuksen pihalta löytyy tajuton nuori tyttö, joka ei herättyään osaa kertoa kuin nimensä, Corildon joutuu vastentahtoisesti huolehtimaan hänestä. Corildon aistii tuulissa muutoksen, samoin Aleia, jonka ei ihmisenä pitäisi sellaiseen kyetä. Vähitellen käy myös ilmi, että joku etsii Aleiaa, eikä Aleia halua tulla löydetyksi. Alkaa pitkä ja haastava matka Seleesiaan, Corildonin kotimaahan.

Vikin luoma maailma on elävä ja selvästi pitkälle mietitty. Vaikka lukijalle ei mitään historialuentoja pidetäkään, tarinasta välittyy luontevasti se, miten menneisyyden tapahtumat heijastuvat nykyhetkeen. Kaksosaurinkojen maailma on näppärä yhdistelmä villiä länttä ja perinteisehköä fantasiamaailmaa. Takakannessa mainittua steampunkia en sen sijaan huomannut.

Pidin kirjan hahmoista, joissa on syvyyttä ja persoonallisuutta juuri sopivasti. Aleian hämmennys ja epätietoisuus siitä, kuka hän on ja miksi hän hakeutui Corildonin luo, on uskottavasti kuvattua. Kerronta on ihastuttavan vaivatonta ja sellaista, että kirja sopii vallan hyvin sekä nuorille että aikuisillekin.

Hän sanoi nimekseen Aleia oli minulle sellainen kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistä. Oli ihanaa, kun tarina vei varmalla otteella, mitä tuntuu tapahtuvan nykyisin entistä harvemmin. Sarjan toinen osa, Seleesian näkijä, ilmestyy jo elokuussa! Ihanaa, ettei jatkoa tarvitse odottaa sen kauempaa.