lauantai 28. tammikuuta 2012

Viisi mustaa kanaa


Kirjasta on tehty myös
 minisarja sekä elokuva.

Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa
(A Town Like Alice, 1950)
Gummerus 1952, 340s.
Suom. Tuovi Järvinen

Nevil Shuten kirja Viisi mustaa kanaa päätyi luettavaksi harvinaisella tavalla. Sitä nimittäin suositteli (ja omasta hyllystään lainaan lykkäsi) meidän isä. Vanha ja kansipaperiton kirja pötkötteli yöpöydällä reilun kuukauden, ennen kuin sain tartuttua siihen, mutta sitten se olikin menoa.

Kirjan alussa kertojana toimiva, lontoolainen asianajaja Noel Strachan, saa tehtäväkseen laatia erään testamentin. Tuo varsin tavanomaiselta vaikuttanut työtehtävä osoittautuu kuitenkin tavallista vaativammaksi, mutta mielenkiintoiseksi toimeksi. Kun testamentti sitten tulee toimeenpantavaksi, Noel saa kuulla perillisen, alle kolmekymppisen Jean Pagetin, uskomattoman tarinan.

(Juonipaljastusvaroitus tästä eteenpäin!)

Sodan alkaessa Jean oli työskennellyt Malesiassa ja joutunut yhdessä monien muiden naisten ja lasten kanssa japanilaisten vangeiksi. Kukaan ei kuitenkaan halunnut ottaa vastuuta vangeista, vaan ryhmää marssitettiin yli puoli vuotta kaupungista toiseen. Sairaudet ja huono ruokavalio karsivat ryhmää, jonka johtajan roolin Jean hyvin pian sai osakseen. Marssin aikana ryhmä tutustuu australialaiseen mieheen, joka toimii japanilaisten autokuriirina. Tuo mies, Joe Harman, tekee kaikkensa auttaakseen naisia. Viiden mustan kanan varastaminen on kuitenkin liian suuri rikos ja Joe Harman ristiinnaulitaan ja  kidutetaan kuoliaaksi naisten ja kyläläisten silmien edessä. Naiset patistetaan jälleen matkoihinsa, vain yksi, epäsuosioon joutunut vartija mukanaan. Vartija sairastuu ja kuolee, mutta naiset saavat puhuttua itselleen turvapaikan eräästä kylästä. Maksuksi pysyvästä asuinpaikasta he auttavat paikallisia ihmisiä riisipelloilla.

Sodan jälkeen Jean palaa Lontooseen, mutta perinnön saatuaan hän haluaa palata Malesiaan. Siellä hän haluaa kiitollisuuden osoituksena rakennuttaa kaivon siihen kylään, joka tarjosi hänelle ja muille naisille pysyvän  oleskelupaikan. Matkallaan Jean saa kuulla, ettei Joe olekaan kuollut. Uutinen on uskomaton ja pian Jean onkin jo matkalla Australiaan tapaamaan Joea.

Tämä kirja oli monella tapaa yllätys. Pienin yllätys ei suinkaan ollut se, että tässä oli näinkin selvä romanttinen sävy! Minä kun olen olen ollut siinä luulossa, että isä  lukee enimmäkseen erä- ja sotakirjoja. Viisi mustaa kanaa sisältää paljon ajankuvaa ja taitavaa kuvailua niin Malesian kuin Australiankin oloista. Shute onkin kirjoittanut tämän kirjan varsin pian oman Australiaan muuttonsa jälkeen. Kirjailija on muuten kirjoittanut loppuun huomautuksen, että kirjassa kuvaillun kaltaista nais- ja lapsivankien marssittamista ei Malakalla koskaan tapahtunut. Sumatralla sen sijaan tapahtui.

Pidin kirjan kielestä, joka oli nautinnollisen rauhallista. Muutaman kerran vanhentunut kieli kyllä pisti silmään, mutta en häiriintynyt niistä. Lähinnä yardit, jeep ja X-sädekoje tuntuivat herttaisilta. Sen sijaan jäätelöbaarissa tilattu banaanileike vaati vähän ihan rehellistä hihittelyä.

Minä olisin mielelläni lukenut Jeanin ja Joen tarinasta enemmänkin. Kirjassa on sivumääräänsä nähden yllättävän paljon tapahtumia, mutta eipähän mielenkiinto päässyt herpaantumaan. Kertojaratkaisuna vanha asianajaja oli ihan kiva, mutta välillä se ei vain toiminut. Strachan  oli toisinaan liian kaikkitietävä ja välillä minä-viittaukset tuntuivat töksähteleviltä.

Mutta kokonaisuudessaan Viisi mustaa kanaa on hieno kirja. Haluaisinpa nähdä myös tuon minisarjan, joka tästä on tehty. Koska tämä kirja osoittautui näin hyväksi, saatan lukea myös sen toisen kirjan, jota isä suositteli. Tosin Wilbur Smithiä ovat kehuneet monet muutkin, joten ihan yhtä vieraasta kirjailijasta ei ole sen suhteen kyse. :)

Pitkästä aikaa pääsen valloittamaan maailmaa, Australian verran.

6 kommenttia:

  1. Hei, minulla on sinulle haaste blogissani.

    VastaaPoista
  2. kannattaa ne wilburit lukea
    ite tosin luin vain ne joissa oli sitä cortneyn sukua

    VastaaPoista
  3. Ihanaa, tämä on yksi lempikirjojani. Muistan tuon minisarjan nuoruudestani tai taitaa olla melkein lapsuudesta. Muistan etenkin sen ruoskintakohtauksen, taisi olla liian järkyttävää katsottavaa. Sen katsottuani hain kirjastosta ensimmäisen kerran kyseisen kirjan. Nykyään omistankin sen.

    Kiva, että isälläsi oli näin hyvä kirja suositella.

    VastaaPoista
  4. Norkku, kiitos haasteesta, vastaan siihen alkuviikosta :)

    Hanna, Isä anto lainaan Joen jumalat ja siitä meinaan aloittaa. Sitten joskus :)

    Anu, voi miten mukavaa, että tämä on jollekin ennestään tuttu! :) Ruoskiminen on varmasti ollut kamalaa katsottavaa, kun lukeminenkin hirvitti.

    Isä lukee kiitettävällä vauhdilla, joten eiköhän siltä löytyisi lisääkin laadukasta luettavaa. Kuulemma Shuten muutkin kirjat kannattaa lukea, onko sinulla kokemuksia niistä? Olisin saanut lainaankin, mutta ne kirjat olivat menneet jonnekin piiloon :)

    VastaaPoista
  5. Hei, luin juuri tämän myös ja tykkäsin kovasti. Tarina vain imaisi mukaansa. Shutea en ole muuten aikaisemmin lukenut, lähinnä olen kuullut vain siitä Viimeisellä rannalla, ja olen ajatellut, että ydintuho on liian ahdistavaa luettavaa. Mutta ehkä tämän kirjan rohkaisemana uskallan tarttua siihenkin.

    VastaaPoista
  6. Merenhuiske, oi miten kivaa! Täytyykin suunnata hetimmiten lukemaan sinun arviosi :) Minulle Shute ei ollut tosiaan entuudestaan lainkaan tuttu, mutta mulla onkin ehkä maailman huonoin nimi- ja kasvomuisti. :)

    VastaaPoista