maanantai 20. huhtikuuta 2015

Harry Potter ja salaisuuksien kammio

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
(Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)
Tammi 2002 (12. painos), 365s.
Suom. Jaana Kapari

Iltaisin olen seikkailut lasten kanssa Tylypahkassa yhdessä Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Jännittävää on ollut ja vaikka minä olisin mielelläni ottanut seuraavaksi iltasatulukemiseksi jotain aivan muuta, olemme siirtyneet nyt Azkabanin vankiin.

Harryn ankea kesäloma loppuu pian kummallisen kotitontun esittämien epämääräisten varoitusten jälkeen, kun Ron tulee kahden veljensä kanssa pelastamaan hänet luokseen. Lentävä Ford osoittautuu hyödylliseksi myös silloin, kun Ron ja Harry eivät pääsekään oikealle asemalaiturille ja myöhästyvät Tylypahkan junasta. Koulun tulevaisuus on kuitenkin vaakalaudalla, kun joku tai jokin alkaa tehdä iskuja oppilaita (ja yhtä kissaa ja kummitusta) vastaan. Salaisuuksien kammio on avattu, mutta kuka sen on tehnyt, miksi ja miten, on kaikille arvoitus.

Salaisuuksien kammio etenee huomattavasti verkkaisemmin kuin muistelin. Tapahtumien - eli iskujen - välillä on pitkiäkin aikoja ja noina suvantohetkinä tapahtumat lähes unohtuvat. Huispauskuvaukset eivät olleet niin pitkäveteisiä kuin muistelin, mutta Dobby selkeästi muistikuviani turhauttavampi.

Jo Viisasten kiven kohdalla ihmettelin hiljaa mielessäni Dumbledoren pientä roolia. Samaa mietin tämänkin kirjan kohdalla. Dumbledore vaikuttaa jotenkin pöhköltä ja omiin oloihinsa eristäytyneeltä. Erityisesti ihmetyttää, miksi Harry on niin vakuuttunut Dumbledoren ylivertaisuudesta, vaikka he eivät ole olleet tekemisissä kuin muutaman ohimenevän hetken verran? Mistä kumpuaa tämä ehdoton ihailu?

Lapsia mikään ei tuntunut kummastuttavan, vaan he nauttivat kirjasta paljon. Tosin melkein päättömän Nickin kuolemajuhlat saivat esikoisen ajattelemaan kuolemaa yleensä ja sitten pitikin keskustella aiheesta pitkään ja itkeäkin vähän.

Harry Potterien lumo on harmikseni päässyt vähän hiipumaan, sillä muistoissani nämä kirjat ovat liki täydellisiä,  mutta nyt luettuna "vain" hyviä. No, jospa sama muistovääristymä olisi tapahtunut viimeisien osien kohdalla: ne tuntuivat äärettömän pitkitetyiltä ja tylsiltä, mutta jospa tämä lukukerta paljastaisi todellisuuden toiseksi.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika

Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika
(JINSEI GA TOKIMEKU KATAZUKE NO MAHO, 2011)
Bazar 2015, 214s.
Englanninkielisestä käännöksestä suomentanut: Päivi Rekiaro

Luin viime kesänä Anne te Velde-Luoman kirjan Kaaoksen kesyttäjä, jonka innoittamana vähensin kotimme tavaramäärää melkoisesti. Paljon tänne jäi, myös sitä ylimääräistä, mutta jotenkin se suurimman innostuksen hiivuttua en ole saanut jatkettua koko hommaa. Japanilaisen Marie Kondon elämänmullistavalta siivousoppaalta odotinkin uutta sysäystä kodin järjestämiseen.

KonMari on Marie Kondon kehittämä järjestely/lajittelutapa, jonka jälkeen kodin pitäminen siistinä tapahtuu lähes itsestään. Perusperiaate on sama kuin te Velde-Luoman kirjassa, eli tavaramäärän karsiminen. Asenne onkin sitten se kompastuskivi, jonka vuoksi luin kirjan lähinnä epäuskoisesti pyrskähdellen. Siinä missä Kaaoksen kesyttäjä on helposti lähestyttävän asiallinen ja käytännöllinen, KonMari näyttäytyy lähes hörhöilynä.

Yksi keskeisimmistä KonMari-menetelmän ajatuksista on se, että kodissa pitäisi olla vain sellaisia esineitä ja tavaroita, jotka tuottavat omistajalleen iloa. Järjestely aloitetaan vaatteista, jotka käydään yksitellen läpi ja pohditaan, tuottaako se iloa vai ei. Jos vastaus on kyllä, vaate saa jäädä, muussa tapauksessa vaate heitetään pois. Kondo kertoo, kuinka "kannattaa vahvistaa positiivista minäkuvaansa käyttämällä vaatteita, joissa vilpittömästi viihtyy", mutta lankeaa heti seuraavaksi omituiseen ulkonäkökeskeisyyteen: "Jos olet nainen, käytä yövaatteina jotain naisellista tai eleganttia. Pahin virhe olisi pitää siivotonta collegepaitaa ja -housuja. -- Jos verkkarit ovat arkiasusi, alat lopulta näyttää siltä kuin todella kuuluisit niihin, mikä ei ole erityisen viehättävää." Mutta entä jos ne verkkarit tai kulahtaneet yöpaidat tuottavat iloa? Mitä jos henkilön tavoitteena ei ole ollakaan "erityisen viehättävä"?

Vaatteet pitäisi säilyttää tietyllä tavalla taiteltuna. Jokaisella vaatteella on kuulemma oma sweet spottinsa, jossa vaate viihtyy parhaiten. Kauniisti taitellut vaatteet tulisi säilyttää pystyasennossa, väriliu'un kulkiessa tummasta vaaleaan, vasemmalta oikealle. Sukat tulee nekin vapauttaa mytyistään, asetella sievästi päällekkäin, taittaa muutaman kerran ja rullata sievästi. Samankokoiset rullat sitten asetellaan - edelleen sievästi - vetolaatikkoon siten, että vaaleat sukat ovat edessä ja tummat takana. Kondon mukaan sukat väsyvät jollei niitä säilytä oikein:

"Luit oikein. Vetolaatikkoon laittamasi sukat ja sukkahousut ovat ehdottomasti lomalla. ne joutuvat koville jokapäiväisessä työssään, kun ne litistyvät jalkasi ja kenkäsi väliin ja kärsivät puristuksesta ja hankauksesta suojellakseen jalkojasi. Ne saavat tilaisuuden levätä vain ollessaan laatikossa. mutta jos ne sidotaan tai kierretään kerälle,ne ovat jatkuvasti jännitystilassa, niiden kangas venyy ja joustonauhat kiristyvät. Ne kieriskelevät ja törmäilevät toisiinsa aina, kun laatikko vedetään auki ja työnnetään kiinni."

Niin että vapauttakaa sukkanne, te raakalaiset!

Eivätkä sukat tietenkään ole ainoita laiminlyötyjä tavaroitamme. Kondo kehottaa tyhjentämään käsilaukun päivittäin, jotta laukku saisi levähtää. Sen lisäksi, että käyttöesineiden pitäisi saada ansaitsemansa lepo, Kondo toteaa moneen kertaan, että tavaroita tulisi muistaa kiittää hyvin tehdystä työstä. Esimerkiksi kun hän itse osti uuden puhelimen, hän lähetti vanhalle puhelimelleen kiitoksen tekstiviestinä. Tuon viestin jälkeen siihen mennessä moitteetta toiminut puhelin pimeni kokonaan. *aavemaista huhuilua*

Luonnollisesti kiittämisestä kannattaisi Kondon mukaan tehdä päivittäinen rutiini, ainakin kodin osalta yleisesti. Olen kuvitellut olevani jotenkin omituinen, kun vaikkapa sukuloimasta palatessa huikkaan ovelta "hei koti!" tai kun kaivan kaapin perältä käyttöön toiset lautaset, ettei niille tule paha mieli. Mutta Marie Kondo vie tavaroiden elollistamisen aivan eri asteelle. En todellakaan jaksa kiittää joka värikynää tai nuppineulaa aina käytön jälkeen.

Toisinaan voi olla vaikea keksiä tavaroille sopivaa säilytyspaikkaa. Ei hätää: "jos emmit, kysy kodiltasi ja säilytettävältä esineeltä, mikä on paras ratkaisu." Kuinka kätevää! Kun tavarat ovat oikeilla paikoillaan, ne viihtyvät paremmin. Lisäksi ihmiset kohtelevat vähiä tavaroitaan paremmin kuin älytöntä tavaramäärää. "[T]avaroista huolehtiminen motivoi niitä parhaiten tukemaan sinua, niiden omistajaa." Aivan.

KonMari-menetelmä ei ainoastaan takaa siistiä kotia, sillä ilmeisesti tavarapaljoudesta vapautuminen vaikuttaa ihmisiin mitä yllättävimmillä tavoilla. Kondo kertoo, kuinka useat hänen asiakkaistaan ovat sairastuneet äkilliseen ripuliin tai heille on puhjennut runsaasti finnejä. Nämä oireet kertovat toki ainoastaan kehon puhdistumisesta ja edelleen useat asiakkaat ovat projektin toteutettuaan hoikistuneet selvästi. Lisäksi Kondo saa kertomansa mukaan usein kuulla, kuinka kodin järjestäminen on saanut asiakkaan viimeinkin ymmärtämään, mitä hän haluaa tehdä työkseen.

Kondo on niin ihastunut tavaroiden hävittämiseen, että pahaa tekee. Hyvin harvoin kirjassa edes mainitaan kierrättämisestä tai tavaroiden antamisesta muille. Sen sijaan tavaraa heitetään pois yhtenään. Jos kotona lojuu ylimääräisiä sähköjohtoja, ne voi huoleti heittää pois. On helpompaa ja nopeampaa ostaa uusi, kuin etsiä tarvittavaa johtoa jostakin epämääräisestä johtomytystä. Käyttöohjeet voi heittää pois, koska tarvittaessa apua voi etsiä netistä tai vaikkapa kameran myyneeltä myyjältä.

Yhdet räjähtävimmistä nauruista tarjosi kirjan kohta, jossa käsiteltiin valokuvia ja niiden järjestelemistä:
"Valokuvien järjestämisen voi tehdä vain yhdellä tavalla, ja on hyvä pitää mielessä, että se vie jonkin verran aikaa. Oikea menetelmä on irrottaa kaikki kuvat albumeista ja katsella niitä yksitellen." 
Ja jälleen kerran säästettäväksi pääsevät ainoastaan ne kuvat, jotka tuottavat iloa. (Entäpä hautajaisissa otetut kuvat? Kuva edesmenneestä lemmikistä? Täytyyhän muitakin tunteita pystyä kohtaamaan…) Ylipäätään muistot ovat KonMarissa pääsääntöisesti jotain sellaista, josta olisi päästävä eroon. Totta kai kannattaa keskittyä elämään nykyhetkessä ja suunnata katseensa tulevaisuuteen ja blaa blaa, mutta enpä ole vielä törmännyt sellaiseen ihmiseen, joka jotenkin kärsisi muistelemisesta.

Marie Kondo toteaa, että usein kodin perusteellinen siivoaminen kaatuu siihen, että siivotaan yksi huone kerrallaan. Oikea tapa on "järjestää tilat yhtäjaksoisesti mahdollisimman nopeasti ja perusteellisesti". Niin, tämmöinen ehkä onnistuukin, jos asuu yksin pienessä asunnossa. Eikä käy töissä.

Jotkut kirjassa kerrotut niksit eivät yksinkertaisesti sovellu Suomen oloihin. Kondo muun muassa kertoo, kuinka hän kuivattaa astiat ja tiskirätit verannalla, mikä pitää keittiön siistimpänä. En kyllä ole homman toimivuudesta Japanin oloissakaan kovin vakuuttunut, mutta inhottaa ajatellakaan että söisin lautaselta, joka on kuivunut kuistilla pahimpaan siitepölyaikaan…

En myöskään ihastunut ajatukseen, että kullakin perheenjäsenellä olisi tiukasti rajatut omat alueensa tavaroilleen. Minusta on ihan kiva viettää edes osa ajasta samassa tilassa muiden perheenjäsenten kanssa ja usein se tarkoittaa käytännössä sitä, että olohuoneessa on leluja, kirjoja ja muuta sellaista, jonka varsinainen säilytyspaikka ei kyseisessä huoneessa ole.

No.
KonMarissa tosiaan keskitytään ympäröimään ihminen pelkästään iloa tuottavilla esineillä ja asioilla. Kuulostaa söpöltä ja äkkiseltään ajatellen positiiviselta ajatukselta. Mutta eihän sellainen ole käytännössä mahdollista! Vaikka jättäisin laskuista kaikki talouden miesväen tavarat, keksin paljonkin sellaista minkä näkeminen/koskettaminen/käyttäminen ei tuota minulle iloa, mutta mistä en todellakaan ole valmis luopumaan. Esimerkkinä mainittakoon kodinkoneet (joista olen tietenkin kiitollinen, mutta en suoranaisesti iloinen), useimmat matot (kulahtaneita ja monet rumiakin, mutta en halua olla ilman niitä), vasara ja muut työkalut, henkarit, kauhat sun muut, pesusieni (tiesittehän muuten, että shampoo- ja saippuapulloja ei pitäisi säilyttää kylpyhuoneessa missä ne likaantuvat, vaan kuivattuina jossain muualla), deodorantti ja muut hygieniatuotteet, vessaharja….

Kondo keskittyy kautta kirjan iloon aivan kuin se olisi täysin kiinni ihmisten omista valinnoista. Sinänsä kannustavaa ja houkuttelevaa, mutta ei järin realistista.

KonMari oli minun makuuni aivan liian täynnä ostos-TV -tyyppistä 'eikä siinä vielä kaikki!' -myyntipuhetta suurine lupauksineen ollakseen vakuuttava. Mutta mikäli joku innostuu tämän ansiosta siivoamaan, vähentämään ylimääräistä tavaraa ja muuttamaan kulutustottumuksiaan maltillisempaan suuntaan, on se toki ainoastaan hyvä juttu.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Sellainen tyttö

Lena Dunham: Sellainen tyttö. Nuoren naisen "opetuksia"
(Not That Kind of Girl. A Young Woman Tells You What She's "Learned", 2014)
Otava 2014, 296s.
Suom. Lotta Sonninen

Lena Dunham tai hänen työnsä eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Tartuin tähän kirjaan ihan siksi, että mielestäni joku suositteli tätä ihan kaikille naisille. En vain enää löytänyt sitä suositusta, joten olen ehkä kuvitellut koko lausahduksen.

Osasin odottaa kirjan koostuvan kirjoittajan omakohtaisista kokemuksista naiseuden monilta osa-alueilta. Huumori, rempseys, avoimuus ja tietynlainen möläyttelykään eivät yllättäneet. Olisin pettynyt vielä enemmän, jos tämä olisi ollut vakavamielistä ohjeistamista ja naisena olemisen haasteissa kahlaamista.

Lukeminen oli jouhevaa, joten Dunham osaa kyllä kirjoittaa ja Lotta Sonninen suomentaa. Mutta noin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen aloin jo väsyä Dunhamiin. Olen seitsemän vuotta vanhempi kuin Dunham ja kasvanut hyvin erilaisessa ympäristössä. Silti minusta oli hämmentävää, kuinka seksuaalisuus näyttää olleen/olevan uskomattoman dominoiva osa hänen elämäänsä ja olemistaan. Siinä missä minä haaveilin nuorena poikaystävästä ja pussailusta, Dunham tuntui keskittyvän löytämään jonkun, joka voisi tuikata peniksensä hänen vaginaansa. Melkein sama kuka sen tekisi, pääasia että seksikokemuksia kertyisi.

Toki Dunham käsittelee monia aiheita, kuten pakko-oireista häiriötään, terapiaa ja sopivan terapeutin löytämistä, ystävyyttä, opiskelua ja perhettä, mutta häiritsevän usein melkeinpä aihe kuin aihe kääntyi jossain vaiheessa sinne vaginaan. Luulen, että toisille Dunham voi näyttäytyä seksuaalisesti itsevarmana ja vapautuneena, mutta minä koin asian päinvastoin. Ihan kuin Dunham yrittäisi suorasukaisuudellaan peitellä epävarmuuttaan ja hakisi lukijan hyväksyntää koheltamiselleen. Ehkä olen tiukkis ja muutenkin vanhanaikainen, kun ajattelen ettei kaikkea ja kaikenaikaa tarvitse olla panemassa, vaan voi vaikka tutustua ensin. Toisaalta, minulla ei ole kokemusta esim. opiskeluaikojen sinkkuvuosista, joten mistäpä sitä tietää millainen hepsankeikka olisin itse vastaavassa tilanteessa ollut.

Sellainen tyttö ei tietenkään ole sata prosenttisesti faktaa. Lukija ei voi tietää mitä ja minkä verran on muuteltu, mutta näin Dunhamiin ainoastaan tämän kirjan verran tutustuneena hänestä saa hyvin rauhattoman käsityksen. Jos olisin lukenut tämän kirjan teinityttönä, odottaisin tulevaisuutta kauhulla: tuleeko kaikki väistämättä olemaan noin sekavaa, hallitsematonta ja oikeastaan aika surullista?

Minä en selvästikään ollut oikea lukija tälle kirjalle, mutta löysempihattuiset varmasti osaavat keskittyä kokonaisuuteen ja jättää räikeimmät ylilyönnit omaan arvoonsa. En oikein osaa suositella tätä kenellekään, mutta en myöskään kehota jättämään lukematta mikäli Sellainen tyttö vähänkään kiinnostaa.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Perillä kello kuusi

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Otava 2015, 382s.

Laura Honkasalon uusin kirja,  Perillä kello kuusi, on kiehtovaa ajankuvaa 60-luvun Helsingistä. Nuorisokulttuuri alkaa olla voimissaan ja asenteet vapautumassa mutta vanhat tavat ja odotukset istuvat vielä lujassa. Etenkin vanhemmassa ikäpolvessa. Vuokko on noin nelikymppinen kotirouva, joka on omistautunut perheelleen. Tyttäret lähestyvät täysi-ikäisyyttä, upea talo puutarhoineen on edelleen edukseen, työhön ja potentiaalisiin yhteistyökumppaneihin keskittyvä aviomies menestyy arkkitehdin urallaan eikä rahasta ole pulaa. Kotitöistäkään ei tarvitse selviytyä yksin, kun apuna on työteliäs Eine ja puutarhuri. Mutta tätäkö Vuokko elämältä halusi?

Samaa kysymystä ajautuu miettimään Aune, Vuokon miehen täti, joka on koko ikänsä elänyt vanhempiensa tiukan uskonnollisten sääntöjen mukaan, pappilasta perittyjen huonekalujen ja isänsä tuiman muotokuvan keskellä. Koko työuransa Aune on työskennellyt samassa toimistossa, lähestulkoon samalla palkalla, enimmäkseen tyytyväisenä. Rutiinit kuitenkin särkyvät, kun toimistolle pyrähtää rouva Aula, jolle annetaan Aunen paikka tilikirjojen parista.

Tarina kulkee taidokkaasti kahdessa ajassa, vuosissa 1996 ja 1966. Vuonna -96 sisarukset Piitu ja Eetu siivoavat lapsuudenkotiaan myyntikuntoon. Suuren urakan keskellä lukijalle väläytellään nykyhetkeä sen verran sopivasti, että menneisyyden valintoja voi jo hiukan arvailla etukäteen. Vuotta -66 kuvataan vuoroin Vuokon, vuoroin Aunen näkökulmasta. Myös Piitu on melko keskeinen hahmo, joskin lähinnä suhteessa äitiinsä ja isotätiinsä, ei itsenäisenä henkilönä.

Molemmat naiset kaipaavat muutosta, mutta heihin on juurtunut syvälle ajatus "mitä muutkin siitä sanoisivat".

Pidin valtavan paljon sekä tarinasta että kerronnasta. Pohdin kyllä jo lukiessani, miksi Honkasalon tyyli miellyttää minua, kun olen aiemmin moittinut jyrkin sanoin tämän tyyppistä maalailevaa ja viipyilevää kieltä. Ilmeisesti Honkasalo vain hallitsee homman niin hyvin, ettei tämmöinen kankeakaan lukija häiriinny. Tekstissä myös vilisee sanoja, joihin tavallisesti takertuisin: whisky, make-up, rouge jne. Mutta kas, ne luonnollisesti sopivat 60-luvulla käytettäviksi, eivätkä siksi nostaneet niskakarvoja pystyyn.

Rakastuminen näyttäytyi tässä kirjassa realistisen ristiriitaisena kokemuksena. Toisaalta ihastuminen ja rakastuminen on tietenkin ihanaa, mutta jos yhtälössä on huomioitava kolmansia ja neljänsiä osapuolia, asiat eivät olekaan enää yksinkertaisia. Entä elintaso? Onko saavutetuista eduista luopuminen niin helppoa, kuin teoriassa voisi kuvitella?

Ainoan miinuksen annan seksikohtauksesta, jossa oli liikaa terskaa ja kohdunsuuta emätinkäytävän päässä.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Kumi-Tarzan


Ole Lund Kirkegaard: Kumi-Tarzan
(Gummi-Tarzan, 1975)
Otava 1987, 121s.
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen

Jokin aika sitten huomasin kirjastoautolla tämän kirjan ruotsinkielisen version. Nostalgiahyöky oli sen verran voimakas, että laitoin suomenkielisen Kumi-Tarzanin heti varaukseen ja odotin seuraavaa viikkoa ja kirjan saapumista ihan täpinöissäni. Kumi-Tarzan oli yksi niistä kirjoista, joita luin lapsena uudestaan ja uudestaan ja vielä kerran tai pari. Halusin kokeilla, vieläkö tarina viehättää - ja yritän kovasti saada vanhimman pojankin lukemaan tämän.

Iikka (jonka nimen luin muuten silloin pienenä aina Likka, vaikka arvelin sen olevan oikeasti Ilkka) Ollila on tavallinen pieni poika, mutta hirvittävän epäonninen sellainen. Iikka ei osaa ajaa pyörällä, ei sylkeä, pelata jalkapalloa tai lukea, eikä hänellä ole kavereitakaan. Koulun isot pojat sen sijaan kiusaavat Iikkaa joka ikinen päivä ja antavat hänelle vesipesuja koulun vessassa. Äiti vähän säälittelee lastaan, mutta ei osaa olla avuksi ja isä taas keskittyy syyttämään kaikesta poikaansa. Isä Ollila yrittää tehdä Iikasta Tarzanin kaltaista tosimiestä, mutta eihän siitä mitään tule. Eräänä päivänä Iikka kohtaa kuitenkin aivan oikean noidan ja saa esittää toivomuksen. Pohdittuaan asiaa pitkään ja hartaasti Iikka keksii täydellisen toivomuksen: että kaikki hänen toiveensa toteutuisivat. Toive on kuitenkin liian vaativa pysyvästi toteutettavaksi, mutta yhden päivän ajaksi noita tekee Iikasta superpojan. Iikka käyttääkin päivänsä tehokkaasti hyväkseen, kostaen vääryyksiä ja todistaakseen muille, ettei hän ole mikään surkimus.

Tarina osoittautui yllättävän surulliseksi. Iikkaa kohdellaan kaikkialla todella huonosti ja arvaattekin varmaan, miten kauan Iikan kostotoimet pysyivät vaikkapa niiden isojen poikien mielessä? Niinpä, ei pysy yhtään ja heti seuraavana päivänä - kun Iikka on jälleen tavallinen poika - häntä odottaa koulussa vesipesu ja vessaan lukitseminen. :/ Olin jotenkin onnistunut blokkaamaan muististani tämän epämiellyttävän lopun ja kuvittelin tarinan olevan sellainen perinteinen paha saa palkkansa -opetus. Ehkä ei pitäisi ottaa niin vakavasti vanhaa lastenkirjaa ja keskittyä tarinan hyviin puoliin.

Lapsi suostui avaamaan Kumi-Tarzanin, kun näytin kirjan suuren fontin ja runsaat kuvat. Itse lukaisinkin tämän yhtenä iltana ennen nukahtamista, eli luettavaa ei paljoa ole. Poika on tankannut tätä jo viikon, joten ehkäpä tarina ei häntä juurikaan viihdytä. Harmi.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Fingerpori 6

Pertti Jarla: Fingerpori 6
Arktinen Banaani 2013, 64s.

Flunssaisena, pää räästä raskaana, ei oikein jaksa keskittyä lukemaan romaaneja. Fingeripori 6 oli loistavaa luettavaa nuutuneelle ja hetkittäin lähes unohdin niistää, kun nauratti niin paljon. Osa stripeistä oli toki vanhastaan tuttuja, mutta osa oli minulle uusia - tai ainakin unohtuneita.



Edelleen jaksan ihastella Jarlan monipuolisuutta, sillä helpostihan tämän tyyppisissä pitkälti sanaleikkeihin perustuvissa sarjakuvissa voisi alkaa toistaa itseään. Asennekin on positiivisella tavalla anteeksipyytelemätön ja suora. Toisinaan roisius pääsee yllättämään oikein kunnolla, mutta vielä en ole sellaiseen strippiin törmännyt, josta olisin mieleni pahoittanut.

Hilpeitä juttuja, joille voi nauraa useammankin kerran.






tiistai 7. huhtikuuta 2015

Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
(Etta and Otto and Russell and James, 2015)
Gummerus 2015, 333s.
Suom. Sari Karhulahti

Etta ja Otto ja Russell ja James on niin erikoinen nimi kirjalle, ettei siitä voinut olla kiinnostumatta. Kansikuvakin on mielestäni kaunis, jotenkin utuisen uninen.

Oton herätessä eräänä aamuna Etta on lähtenyt. 82-vuotias, reistailevamuistinen Etta on jättänyt miehelleen reseptipinon sekä kirjeen, jossa kertoo lähteneensä merelle. Kävellen, jotta auto jäisi Otolle. Yllättävän tyynenä pysyvä Otto aavistaa Etan kävelevän itärannikolle, vaikka matkaa sinne on 2000 kilometriä enemmän kuin länsirannikolle.  Russell on naapuritilalla asuva naimaton mies, jolle Etan lähtö on huomattavasti kovempi paikka kuin Otolle. Syyt selviävät vähitellen. James taas on Etan tärkein matkakaveri, kojootti, jonka kanssa voi hiukan keskustellakin.

Etta ja Otto ja Russell ja James on lyhyehköin luvuin ja kirjein etenevä tarina, jolla on paljon yhtymäkohtia Rachel Joycen kirjaan Harold Fryn odottamaton toivioretki. Etan vaellus ei jää huomaamatta, vaan hänestä kirjoitellaan lehdissä ja hänelle järjestetään näyttäviä vastaanottoja matkan varrelle osuvien kaupunkien laitamilla. Otto ei jää toimettomaksi vaimonsa lähdettyä, vaan hän alkaa tehdä erilaisia paperimassaeläimiä. Russell taas lähtee jäljittämään Ettaa.

Luin tätä kirjaa flunssaisena, höttöisellä päällä. En tiedä vaikuttiko tämä lukukokemukseen kuinka paljon, mutta minua häiritsi keskeisissä henkilöissä jokin vaikeasti määriteltävä. Kaikki kolme tuntuivat jollakin tapaa hitailta ja älyllisesti vajailta. Periaatteessa tätä voisi selittää korkealla iällä, mutta samaa yksinkertaisuutta heissä ilmeni myös lapsuudessa ja nuoruudessa. Moni asia ylipäätään puhui sen puolesta, että kyseessä oli vähintäänkin normaaliälyisistä ihmisistä, joten en ymmärrä miksi kirjan ote tuntui niin lapsekkaalta. Ehkä kyseessä oli tyylikeino, jota en tajunnut? Tai sitten se oli se flunssa…

Kokonaisuutena Etta ja Otto ja Russell ja James oli ihan herttainen kirja. Pidin paljon etenkin Oton lapsuuskuvauksista, sekä kotirintamakuvauksista Oton ollessa sodassa. Jäin kuitenkin kaipaamaan jotain omaperäisempää, yhtenäisempää ja koskettavampaakin. Etenkin Russell jäi harmittavan ohueksi hahmoksi, vaikka hänessä olisi ollut ainesta suurempaan rooliin.

Vaikka tämä kirja olikin lievähkö pettymys, Emma Hooperin nimen aion painaa mieleeni. Jokin vaisto sanoo, että hänen lahjansa ylttävät paljon parempaankin. (Täytyyhän niin olla, sillä lahjaton henkilö ei voi kirjoittaa "kummia, liikuttavia lauluja dinosauruksista.")