keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Taikurin hattu

Tove Jansson: Taikurin hattu
(Trollkarlens hatt, 1948)
WSOY 2010 (20. painos), 140s.
Suom. Laila Järvinen

Eräänä keväänä Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu lähtevät kävelylle vuoren huipulle. Sieltä he löytävät mustan silinterihatun, joka osoittautuu taikurin hatuksi. Se muuttaa kananmunankuoret hauskoiksi pilviksi, Muumipeikon kummalliseksi peikoksi ja muurahaisleijonan pikkuruiseksi siiliksi. Vesi muuttuu hatussa mehuksi ja Hemulin kukkien siemenet kasvavat viidakoksi, mutta Piisamirotan tekohampaiden uutta olomuotoa ei kerrota.

Taikurin hattu on vinkeä tarina, jossa tapahtuu vaikka mitä: löytyy jännä hattu, tehdään retki syrjäiselle saarelle, kohdataan hattivatteja, tutustutaan Tiuhtiin ja Viuhtiin, pelätään mörköä, kohdataan taikuri ja tehdään toivomuksia. Vauhdikas kirja onkin mukava lukea yhteen menoon, ilman häiriötekijöitä.

Taattua Tove-laatua, suosittelen!

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Aavikon kyyhkyset

Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset
(The Dovekeepers, 2011)
Gummerus 2014, 619s.
Suom. Raimo Salminen

Aavikon kyyhkyset sijoittuu ensimmäiselle vuosisadalle, Masadan linnoitukseen, jonne noin 900 juutalaista on paennut roomalaisia valloittajia. Neljä naista kertoo vuorollaan oman tarinansa kuvaten samalla koko Masadan elämää ja yhä vaikeammaksi muuttuvaa tilannetta. Jaelin äiti on kuollut tyttärensä synnytyksessä, eikä Jaelin isä ole koskaan antanut tätä anteeksi tyttärelleen. Isoveli Amram ryhtyy isänsä tavoin salamurhaajaksi ja pian perheen on paettava Jerusalemista. Revka taas huolehtii tyttärensä kahdesta pojasta, jotka ovat kadottaneet äänensä. Aziza on nuori, kaunis nainen, jonka kohtalo on jossain muualla kuin kangaspuiden ja keittoastioiden ääressä. Šira, Moabin noita, tekee amuletteja ja pieniä taikoja niitä pyytäville, vaikka kaikki magia onkin kiellettyä. Näiden neljän naisen elämät risteävät Masadassa, kyyhkyslakassa, jonne heidät on nimetty töihin.

Minun odotukseni olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Periaatteessa siinä on kaikki ainekset todella hyvään kirjaan: faktoihin perustuvia historiallisia tapahtumia, naiskohtaloita, ihmissuhteita ja jännitystä. Tarina ei ole todellakaan moneen kertaan kuultu, vaan minulle uskoakseni ensimmäinen tähän aikakauteen ja ympäristöön sijoittuva kertomus. Mutta vaikka tarina itsessään oli mielenkiintoinen, lukeminen oli takkuista. Normaalisti eläydyn kirjojen tapahtumiin helposti, mutta Aavikon kyyhkyset tuntui työntävän minua koko ajan jonkin näkymättömän turvavälin päähän itsestään. Teksti tuntui etenkin ensimmäisessä osassa kylmältä, sieluttomalta. En tiedä, onko suomennos tehnyt tekstistä kalseaa vai onko alkuperäinen teksti samanlaista.

Onneksi kirja parani loppua kohti, mutta kokonaisuutena tarinasta jäi kuitenkin puuttumaan jotakin. Tiivistäminenkään ei olisi ollut pahaksi, sillä kirjassa toistettiin muutamia pieniä asioita turhan usein. Esimerkiksi Jaelin isän kyky liikkua kuin aave, kadota toisten silmien edessä, olisi tullut selväksi huomattavasti vähemmilläkin maininnoilla.

Hoffman on tehnyt tätä kirjaa varten paljon taustatyötä ja kirjassa viitataankin moniin todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Aavikon kyyhkyset oli minusta hiukan liian pitkitetty ja sieluton, mutta mielenkiintoinen kirja.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Umpah-pah

René Goscinny (teksti) & Albert Uderzo (kuvat): Umpah-pah
(Oumpah-Pah - L'intégrale, 2011)
Egmont 2014, 189s.
Suom. Outi Walli ja Mary A. Wuorio

René Goscinny ja Albert Uderzo tunnetaan parhaiten Asterixin luojina. Tämä ei toki ole mikään huono asia, sillä ovathan Asterixit yksi parhaista sarjakuvista kautta aikojen. Ennen voittamattomien gallialaisten kylää Goscinny ja Uderzo ehtivät kuitenkin työskennellä yhdessä pitkään ja julkaista viisi Umpah-pah sarjakuva-albumia: Päänahan metsästäjät, Latuskajalat sotapolulla, Merirosvoja näköpiirissä, Salainen tehtävä sekä Petolliset silmäpussit. Alunperin Umpah-pah heimoineen eli perinteitä vaalien syrjässä muusta maailmasta nykyaikana. Tuo asetelma ei kuitenkaan herättänyt julkaisijoiden mielenkiintoa ja Umpah-pah siirrettiinkin syrjään seitsemäksi vuodeksi. Umpah-pah heimoineen päätettiin siirtää luontevampaan aikakauteen, siirtomaa-ajalle, ja lopputulos onkin monin verroin jouhevampi kuin ensimmäiset Umpah-pah stripit. Nuo Umpah-pahin "esiversion" kahdeksan sivua on julkaistu tässä Egmontin kokoomateoksessa.

Olen todella iloinen, että Umpah-pahin seikkailut julkaistiin viimeinkin uudestaan. Minulla on omana kolme käytettynä ostettua Umpah-pah albumia, joista kahdesta puuttuu sivuja. Kirjastostakaan ei ole näitä kaikkia sarjakuvia löytynyt, joten en ole koskaan päässyt tutustumaan Umpah-pahin seikkailuihin kokonaisuudessaan.

Ankarasti tiivistettynä juoni menee kutakuinkin niin, että ranskalainen kreivi Olvin Janoisin saapuu Pohjois-Amerikkaan ja jää heti Umpah-pahin vangiksi. Umpah-pahista ja Olvinista, jota kutsutaan intiaanien keskuudessa nimellä Tupla Päänahka, tulee veriveljiä, jotka yrittävät sumplia selville vesille milloin sotaisten vihollisheimojen, milloin epäilyttävän vakoilijan tai merirosvojen kynsistä.

Kuten tämän painoksen tietosivuillakin todetaan, Umpah-pah -albumeissa on nähtävissä todella paljon samoja piirteitä kuin myöhemmin Asterixissa.Tietysti piirrostyyli on samanlainen humoristisine hahmoineen, mutta myös huumori on jo hyvin samanlaista. Erojakin toki löytyy, mielestäni suurimpana se, että Asterixeihin verrattuna Umpah-pah albumit tuntuvat kiirehdityiltä. Eivät hutaisten piirretyiltä, vaan juonen puolesta liian nopeasti eteneviltä. Näissä ei yksittäin luettuina ehdi juurikaan tutustua yksittäisiin hahmoihin tai päästä sisälle tunnelmaan. Siksipä tällainen yhteispainos onkin todella tervetullut: homma toimii ja pysyy paremmin kasassa, kun turhankin vauhdikkaat tarinat voi lukea peräjälkeen.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Muumit ja suuri tuhotulva, Taikatalvi & Outo vieras Muumitalossa

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
(Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)
WSOY 1991, 54s.
Suom. Jaakko Anhava

Miksi ihmeessä tästä aivan ensimmäisestä Muumi-kirjasta ei ole otettu uusia painoksia, kuten kaikista muista? Miksi se tuntuu jatkuvasti jäävän muiden jalkoihin?

Muumit ja suuri tuhotulva on lyhyt, nopeatempoinen ja hivenen alakuloinen tarina. Runsas kuvitus on kaunista, osin maalauksellisempaa kuin muissa kirjoissa.

Muumipeikko kulkee äitinsä kanssa sinne tänne etsimässä isäänsä, joka on lähtenyt hattivattien matkaan. Synkästä metsästä ei löydy isää, vaan pelokas Nipsu sekä sinitukkainen Tulppaana. Vuorenseinämästä ei kurkista Muumipappa, vaan vanha herra, joka esittelee ylpeänä rakentamaansa tekoaurinkoa ja erilaisista herkuista muodostuvaa puutarhaansa. Etsintäretki jatkuu ja monia haasteita on edessä, mutta onneksi lopulta löytyy niin Pappa kuin tulvan viemä Muumitalokin, kauniista ja rauhallisesta laaksosta.

"- Kiitos ja ylistys, sanoi Muumimamma, joka ei ollut oikein luottanut merenpeikkoon. - Täällähän on mukavaa.- Riippuu siitä mistä pitää, sanoi merenpeikko."

Muumit ja suuri tuhotulva ei ole yhtä taidokas kuin myöhemmät Muumi-kirjat, mutta silti hyvä ja täynnä osuvia lausahduksia. Tämä olisi kiva saada omaankin hyllyyn.


Tove Jansson: Taikatalvi
(Trollvinter, 1957)
WSOY 2010, 121s.
Suom. Laila Järvinen

Taikatalven lukemista piti hiukan kiirehtiä, sillä halusin saada sen luettua ennen kuin nämä "takatalven" lumet ehtivät sulaa. Hyvin ehdin.

Muumipeikko herää kesken talviunien, eikä saa enää unta. Talo tuntuu ankealta ja olo yksinäiseltä muiden nukkuessa, joten Muumipeikko päättää lähteä ulos. Kaikkialla on valkoista ja upottavaa, kylmääkin tietysti. Uimahuoneesta on tullut Tuu-tikin ja näkymättömien päästäisten koti. Tuu-tikki opastaa Muumipeikkoa toimimaan kuten talvella kuuluu, rakentaa pakkasrouvalle lumisen ratsun ja keksii, miten urheiluhullusta Hemulista pääsee eroon. Talvesta tulee Muumipeikolle taianomainen, vaikka jatkuva pimeys ahdistaa ja pelottaakin. Pikku Myy, joka myös on herännyt kesken talviunien, osaa elää talvella ihan yhtä riehakkaasti kuin kesälläkin.

Taikatalvi oli ihanampi kuin muistinkaan. En ole tippaakaan talvi-ihminen, mutta Tuu-tikin rauhallisten toteamusten voimalla jaksaisin minäkin paremmin nämä kylmät ja pimeät ajat. Toisaalta, se että toinen on oikeassa, ei estä toista pettymästä.

Yksi parhaista kohtauksista on se, kun aurinko viimein näyttäytyy ja Muumipeikko tajuaa kevään todella olevan tulossa:

"- Siellä se on! huusi Muumipeikko. Hän nosti pikku Myyn ilmaan ja suuteli tätä keskelle kuonoa. - Äh, älä ole hupsu, sanoi pikku Myy. - Mitä meluamisen syytä tässä nyt on? - Voi on! huusi Muumipeikko. - Tulee kevät! Tulee lämmintä! Kaikki heräävät! Hän sieppasi kalat jäältä ja heitti ne korkealle ilmaan. Hän seisoi päällään jäällä. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut itseään näin onnelliseksi."


Tove Jansson: Outo vieras Muumitalossa
(Skurken i Muminhuset, 1980)
WSOY 1980, 34s.
Suom. Panu Pekkanen

En ole koskaan nähnyt ihan oikeaa Muumitaloa, sitä jonka Tuulikki Pietilä rakensi yhdessä Pentti Eistolan ja Tove Janssonin kanssa. Haluaisin kyllä nähdä, sillä tämän kirjan kuvitus osoittaa, että kyseessä on todellinen mestariteos. Tämä Muumitalo ei ole pyöreä kuten kirjoissa, vaan hämmästyttävän moniulokkeinen, täynnä erikoisia torneja, kuisteja ja parvekkeita. Pikkuruiset huonekalut ja muut esineet, suloiset hahmot ja lukemattomat yksityiskohdat ovat viimeisteltyjä ja ajatuksella tehtyjä.

Outo vieras Muumitalossa ei ole tarinana kovin jännittävä: yön pimeydessä Haisuli hipsii taloon, järsii huonekaluja ja haisee pahalle. Lopussa selviää, että Haisuli on Muumipapan vanha ystävä ja taitava merimies. Tarinan heikkoudet on helppo jättää huomiotta, sillä Toven veljen, Per Olov Janssonin ottamat valokuvat ovat niin täynnä ihasteltavaa.

Kirjan vahvuus on siis ehdottomasti kuvissa, joita myös lapset mielellään tutkivat. 

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Vanhan kirjan arvostuspäivä, Timo Teräsahjo: Keksijän poika



Timo Teräsahjo: Keksijän poika
Gummerus 2000, 124s.

Kirjablogeja on karkeasti yleistäen moitittu silloin tällöine keskittymisestä uutuuskirjoihin. Toki uutuuksia luetaan, mutta myös runsaasti vanhempaa kirjallisuutta. Nämä vanhemmat kirjat voivat vain helposti jäädä huomaamatta myös blogien lukijoilta. Kirjasfäärin Taika pisti pystyyn Vanhan kirjan arvostuspäivän ja sen kunniaksi tänään useassa blogissa pääsee tutustumaan sellaisiin kirjoihin, joita tuskin löydät edes kirja-alesta.

Minun oli tarkoitus blogata eräästä varhaisnuoruuden suosikista, mutta koska kirja ei olllut enää kovin kehuttava, nostan esiin tämän Timo Teräsahjon esikois novellikokoelaman. Keksijän poika kipusi lukulistalle Terhi Ekebomin Teräsahjon novelleihin pohjautuvan Uusissa maisemissa -sarjakuva-albumin tehtyä minuun vaikutuksen. Kirjan ilmestymisestä ei ole hirveän pitkää aikaa, mutta kirjan elinaika voidaan laskea melkeinpä koiran vuosina, niin nopeasti nekin vanhenevat.

Keksijän poika sisältää 21 novellia, joista osa on vain parin sivun mittaisia, muutama taas reilusti pitempiä. Jo ensimmäinen novelli, Harharetkellä, teki minuun vaikutuksen. Teräsahjo kirjoittaa tiiviisti: ei lavertele tai unohdu kuvailemaan asioita tai ympäristöä pitkäksi aikaa. Vähillä sanoilla hän luo painostavan tunnelman, kuvaa surkeita ihmiskohtaloita, hiipivää pelkoa ja ahdistusta. Novellin loppukin voisi toisen kirjailijan kynästä olla viimeistä piirtoa myöten sanoiksi puettu. Teräsahjo taas kertoo rajutkin käänteet kuin ohimennen, niin että lukijan on palattava taaksepäin ja tarkistettava, tapahtuiko nyt oikeasti niin kuin ensilukemalta kuvitteli. Kyllä tapahtui.

Novelleja yhdistää tietynlainen ankeus. Yhdenkään novellin päähenkilö ei ole keskiluokkainen, hyvän tuulinen ihminen, vaan jokaisella tuntuu olevan elämässään jotain pielessä. Jos minun pitäisi verrata Teräsahjoa johonkin toiseen kirjailijaan, nimeäisin hänet miespuoliseksi Hanna Hauruksi, joskin Teräsahjon tyyli on mielestäni suoraviivaisempi.

Keksijän poika oli vakuuttava kokoelma ja olen iloinen, että mieheltä on julkaistu kolme muutakin kirjaa. Erityisen iloinen olen siitä, että nuo kirjat löytyvät kirjastosta, sillä kirjakauppojen valikoimista ei miehen tuotantoa (ainakaan nopealla haulla) löydy. Suosittelen!

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Lämpöisiä lapasia ja suloisia sukkia

Eva Trotzig: Lämpöisiä lapasia ja suloisia sukkia
(Varma tumvantar och några sockor, 2012)
Mäkelä 2013, 111s.
Suom. Mirkka Santala
Valokuvat: Malin Nuhma

Eteläisessä Suomessa elellään kuulemani mukaan jo lämmintä kevättä, mutta Keski-Pohjanmaalla jaksaa vielä pakastaa. Aamulla voi mittarin pakkaslukemat lähennellä kymmentä ja onpa tuota lunta ja räntääkin saatu ihailla viikoittain.

Ja minua palelee! Siksi onkin oiva aika esitellä tämä ihana ja inspiroiva käsityökirja, Lämpöisiä lapasia ja suloisia sukkia. Kirjassa on selkeät ohjeet moniin upeisiin kirjoneulelapasiin, mutta myös yksinkertaisempia malleja löytyy. Kaikkia lapasia ei myöskään ole kudottu (=neulottu), vaan mukaan mahtuu myös ommeltuja lapasia. Samoja kaavoja voi hyödyntää myös kintaiden tekoon, sillä materiaalinahan voi käyttää yhtä hyvin huopunutta villapaitaa kuin vanhaa turkisvuorista takkiakin. Nimensä mukaisesti kirja tarjoaa myös muutamia sukkaohjeita, mutta mukaan mahtuu myös kynsikkäitä, säärystimet ja vauvan tossut.

Koska kutominen on minulle olosuhteista johtuen mahdotonta (toivon, että lapsi varttuessaan menettää ylettömän kiinnostuksensa sukkapuikkoihin), sormeni syyhyävät testaamaan ommeltujen lapasten ohjeita. Harmikseni olen vuosi sitten ullakkoa siivotessani tehnyt liian hyvää työtä, enkä löydä ensimmäistäkään huopunutta villapaitaa! Kulahtanut kelsiturkki on vielä tallessa, mutta takilla on sen verran tunnearvoa, etten ole raaskinut pistää sitä palasiksi.

Upeasti kuvitetusta kirjasta löytyy tosiaan ohjeita niin aloittelijoille kuin kokeneillekin käsillätekijöille. Värilliset ruutukaaviot ovat helposti seurattavissa ja ohjeet muutenkin ovat helposti ymmärrettävissä. Kaunis kirja, joka saa haaveilemaan uusista, lämpimistä lapasista.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Varhaisnuoruuden suosikki: True love, Matti Ahola?

Usva Paju: True love, Matti Ahola?
Gummerus 1990, 230s.

True love, Matti Ahola? oli mielestäni maailman paras kirja noin vuonna 1991, jolloin olin 12-vuotias. Muistini mukaan isosisko lukin tämän ensin ja suositteli minulle, enkä ollut koskaan lukenut mitään yhtä upeaa. Luinkin kirjan moneen kertaan ja ihastelin sitä, miten joku Forssalainen koulutyttö on voinut kirjoittaa jotain näin mahtavaa. (En löytänyt mistään vahvistusta mielikuvalleni, jonka mukaan Paju oli 16-vuotias kirjoittaessaan tämän ilmeisesti ainoakseen jääneen kirjan.)

Vaikka minulle käy harmillisen usein niin, että vanhat suosikit eivät uudelleen luettuna vastaakaan odotuksia, päätin ottaa riskin ja lukea True love, Matti Aholan uudestaan. Kirja piti tilata Kaustisen kirjastosta, sillä Kokkolan kirjaston kokoelmista sitä ei enää löytynyt. Sain luettavakseni kappaleen, joka meinaa hajota liitoksistaan: sitä on luettu vuosien varrella - tai vuosia sitten - niin ahkerasti, että kirjaa on liimailtu ja paikkailtu monet kerrat.

Juoneltaan tämä on teinidramaattinen rakkaustarina. Noin kasiluokkalainen Tuija on vastikään eronnut poikaystävästään Matista, joka ei ole halunnut vakituista seurustelusuhdetta. Kun luokkaan tulee kaksi uutta oppilasta, kaksoset Markus ja Elina, huomaa Tuija vähän vastentahtoisestikin ihastuvansa Markukseen. Tunne on molemminpuolinen ja pian pari viettää vapaa-aikansa tiiviisti yhdessä. Kapuloita rattaisiin nakkelee Matin kanssa nykyisin hengaileva Elina. Kirjan loppupuolella Matti yrittää vokotella Tuijaa takaisin omakseen, mutta ei onnistu ja koska Elinankin kanssa tulee kärhämää, poika yrittää tehdä itsemurhan lääkkeillä. Matti soittaa jäähyväispuhelun Elinalle, joka huolestuu ja onnistuu hankkimaan Matille nopeasti apua. Loppujen lopuksi kaikki päättyy hyvin Matin ja Elinan sopiessa erimielisyytensä ja Tuijan ja Markuksen jatkaessa omaa hengailuaan.

No, eihän tämä todellakaan sykähdyttänyt 34-vuotiasta naisihmistä samoin kuin 12-vuotiasta. Kaikki tämä yltiöpäinen draama ja paatos, tunteiden palo ja en-voi-koskaan-rakastaa-ketään-muuta -huokailut ovat (muistini mukaan) kuitenkin juuri niin ääripäistä ja ehdotonta kuin teinin tunteet helposti ovat.

Kirja ei ole kuitenkaan kestänyt aikaa kovin hyvin. Lankapuhelimet, filmikamerat ja c-kasetit tietysti kuuluvat asiaan, mutta tuskin yksikään lehti julkaisisi kuvaa toisiaan uudenvuodenyönä halaavasta teinipariskunnasta otsikolla "Nuorison huono käyttäytyminen". Eikä yksikään äiti tuollaisen kuvan jälkeen todennäköisesti hermostuisi kovin isosti tai ainakaan häpeäisi ulkona liikkumista. Julkiset halaamiset eivät nykypäivänä hetkauta kyllä yhtään ketään. Myös tämä seuraava kohtaus pyrskähdytti:

" Tiia [Tuijan isosisko] oli jo siinä onnellisessa seitsemäntoista vuoden iässä, että hänelle puhuttiin sulhasista. --- Tiia oli jo melkein avioiässä, kuten isä aina sanoi."

Moni sinänsä sivuseikka sai minut tyrskimään naurusta. Eräällä oppitunnilla annetaan tehtäväksi luetella vierustoverista kolme hyvää ja kolme huonoa puolta. Tuija kuvailee Anua, toista parhaista ystävistään näin: "- No …sä olet kauhean hyvä matikassa, ja sulla on aina kauheesti rahaa … sitten sä toisinaan jaksat kuunnella mun vitsejäni …" Ihan totta! Ei kukaan, kahdeksasluokkalainenkaan, voi olla noin pinnallinen! Sulla on kauheesti rahaa… jestas!

Markuksen tavatessa Tuijan vanhemmat ensimmäisen kerran häntä pyydetään jäämään syömään. Markus, joka on jo aiemmassa kysymystulvassa osoittanut olevansa fiksu ja luontevakäytöksinen, jatkaa vaivatonta jutustelua ruokapöydässä: "Markus keskusteli sujuvasti ydinsaasteista ja muista ajankohtaisista asioista, enkä minä ollut uskoa korviani." No en minäkään.

Uskon että tämä lukukerta oli kohdallani viimeinen. True love, Matti Ahola? saa jäädä sinne varhaisnuoruuden muistoihin nauttimaan estottomasta ihailusta. Vaikka kirja ei näin aikuisiällä onnistunut muussa kuin epäuskoisten naurunpyrskähdysten nostattamisessa, näen edelleen hyvin sen, miksi tämä kirja oli minulla ennen niin rakas.