tiistai 24. huhtikuuta 2018

Ei sinne yllä myrskysää

Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää
Karisto 2018, 231s.

Ensin kaikki on aivan tavallista ja hyvää, mutta hetkessä hyväkuntoisesta ja toimeliaasta äidistä tulee täysin vahdittava dementikko. Hannelen ilo uudesta asunnosta hiipuu huolen alla. Hän yrittää parhaansa mukaan tukea isäänsä äidin hoitamisessa, mutta tilanne on todella uuvuttava heille molemmille. Vuodet vierivät, eikä Hannelen elämään mahdu oikein muuta kuin työ ja äidin hoitaminen sekä isän tukeminen.

Reilun kymmenen vuoden ajanjakso Hannelen elämässä on todella raskas. Ikääntyvät vanhemmat tarvitsevat koko ajan enemmän apua, äiti tietenkin erityisesti. Miten käy oman (etä)parisuhteen ja harrastusten? Kuinka suhtautua ristiriitaisiin tunteisiin?

Ei sinne yllä myrskysää on Anneli Suusaaren esikoisromaani. Ihastuin jo Kariston kuvastossa tähän kansikuvaan, sillä pidän sen tunnelmasta. Käsillä tekeminen tuntuu minusta rauhoittavalta ja kotoisalta. Jouhevasti kirjoitettu tarina on teknisesti miellyttävää luettavaa, mutta aiheeltaan todella raskas. Olen seurannut läheltä, millaista tasapainottelua muistisairaan kanssa eläminen on ja tiesin, että omaishoitajalle tilanne on todella raskas. Helpotukseksi tarkoitettujen virikepäivien jälkeen muistisairaan kanssa voi olla monta päivää tavallista raskaampaa, jolloin lyhyen levon hyödyt jäävät olemattomiksi.

Hannelen ja hänen isänsä tilannetta oli raskas seurata. Olisin niin kovasti toivonut heille - ja äidillekin - helpompaa elämää ja iloisempia aikoja. Onneksi ajoittain palataan Marjatta-äidin nuoruusmuistoihin, joissa kuvataan muun muassa erilaisia mekkoja ja tanssi-iltoja, joissa niitä on päästy käyttämään. Pisimpään äidin muistissä säilyvätkin tanssiaskeleet ja musiikin rytmi.

Lempeä ja kaunis kirja vaikeasta aiheesta.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Lumberjanes - Band Together

Stevenson, Watters, Leyh, Allen, Nowak & Laiho:
Lumberjanes - Band Together
Boom! Box 2016, 112s.

Tämä Lumberjanes oli ihan hirvittävä pettymys.
Ensimmäinen luku on vielä kiva ja hauska kuvaus siitä, kuinka viisi ystävystä päätyvät samalle leirille ja saman mökin asukkaiksi. Sitten vaihtuu kuvittaja ja jostain syystä myös tarina muuttuu ärsyttävän leperteleväksi opetuksineen kaikkineen.

Laitoin kansikuvan mahdollisimman suureksi, jotta näkisitte millaiseen piirrostyyliin olen tämän sarjan kanssa tottunut. Alla on yksityiskohta yhdestä koko sivun ruudusta, jotta voitte itse todeta tyylimuutoksen olleen melkoinen.


En oikeastaan edes yrittänyt tottua tähän Nowakin piirrostyyliin ja toivon todella, ettei hän ole jatkanut kuvittajana pidempään. Näistä hänen hahmoistaan on pudonnut yli puolet persoonallisuudesta ja vielä enemmän ilmeikkyydestä.

Merenneitojen bändiriidat olisivat olleet ihan hillitön pohja vauhdikkaalle tarinalle, mutta tämä supistui opettavaiseksi tarinaksi siitä, kuinka omia mielihaluja ei tulisi aina asettaa ystävien tarpeiden edelle. Blagh.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Eino ja suuri possukysymys

Antti Nylén: Eino ja suuri possukysymys
Otava 2018, 95s.
Kuvitus: Ilja Karsikas

Halusin lukea lapsille iltasatuna Antti Nylénin lastenkirjan Eino ja suuri possukysymys, sillä arvelin sen kirvoittavan mielenkiintoisia keskusteluja. Tiesin, että tämä kirja on eräänlainen vegaaniuden... ylistys? puheenvuoro? tietoisku? ja halusin nähdä, miten sellainen lastenkirjassa toimii.

Eino täyttää seitsemän vuotta ja saa enoltaan lahjaksi possun. Pulla ei ole mikään tavallinen possu, vaan jonkin sortin lelu, joka kasvaa ja jonka voi lopulta syödä. Mutta aikansa Pullan puheita sikaloiden olosuhteista ja parhaan kaverin vegaani-isosiskon tietoiskuja kuunneltuaan Eino ei enää halua syödä mitään lihaa.

Ehkä tässä välissä on aiheellista kertoa meidän perheen ruokatottumuksista. Meillä syödään sekä lihaa että kasviksia, mutta varsinaisia kasvisruokapäiviä on todella harvoin. Suurin syy tähän on se, että inhoan ruoanlaittoa, enkä ole saanut aikaiseksi opetella uusia ruokia. Lisäksi lapset ovat aika nirsoja ja teen mieluummin ruokaa joka kelpaa, kuin ruokaa, joka menee lopulta roskiin. Yritin silti lukea tätä kirjaa avoimin mielin, ilman että rakentaisin mitään lihaisaa suojakilpeä mihinkään väliin.

Siltikään en kirjasta vakuuttunut. Vegaaniuden puolesta puhuminen meni monessa kohtaa melkein saarnahenkiseksi ja lihaa syövistä puhutaan hyvin alentuvasti. Yhdessä vaiheessa Einon ystävän sisko toteaa näin:

"-- Kuitenkin monet lapset ovat eläinrakkaita. Varmaan sen takia heille ei kerrota, mitä liha on. Aikuiset pelkäävät joutuvansa hankaluuksiin, jos lapset äkkiä saavatkin tietää mitä kauheuksia maailmassa tapahtuu..."

Miten niin lapsille ei kerrota, mitä vaikkapa se jauheliha on? Meidän perhe ei varmasti ole mitenkään ainutlaatuinen tapaus, eivätkä meidän lapset ainoita, jotka tietävät syövänsä possua, kanaa, kalaa ja joskus nautaa tai riistaeläimiä. Lisäksi ärsyynnyin siitä olettamasta, että lihansyöjä ei voisi olla eläinrakas.

Kirjan idea sinänsä on oivallinen. On hyvä herätellä ihmisiä, myös lapsia, miettimään ruokatottumuksiaan ja kenties muokkaamaan niitä edes kasvispainotteisempaan suuntaan jos ei vegaaniksi heti ryhtyisikään.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Lasilapset

Kristina Ohlsson: Lasilapset
(Glasbarnen, 2013)
WSOY 2018, 3h 55min.
Lukija: Anni Kajos
Suom. Pekka Marjamäki

Kristina Ohlssonin alakouluikäisille suunnattu Lasilapset on vetävää ja jännittävää luettavaa. Billien isä on kuollut ja äiti haluaa aloittaa uuden elämän toisella paikkakunnalla. Jo asuntoesittelyssä Billie inhoaa uutta kotiaan, mutta äidin päätä ei saa käännettyä. Valmiiksi kalustetussa talossa tuntuu tapahtuvan todella outoja juttuja. Yksi kattolamppu heilahtelee aivan itsekseen, vierashuoneen pöytään ilmestyy pienen lapsen kädenjälki ja yöllä joku koputtaa Billien toisessa kerroksessa sijaitsevan makuuhuoneen ikkunaan. Ystäviensä Aladdinin ja Simonan kanssa Billie yrittää selvittää talon historiaa ja kammottavia tapauksia sieltä paljastuukin.

Kuuntelin Lasilapset äänikirjana, enkä malttanut pitää montaa taukoa. Juoni on todella koukuttava ja aavemaiset tapahtumat niin hyvin kuvattuja, että kaltaiseni jänishousu pelkäsi ihan oikeasti. Jonkin aikaa epäilin suuresti, että yksikään alakoululainen uskaltaisi tätä ikipäivänä lukea, mutta jälkikäteen tulin siihen tulokseen, että tämä olisi varmasti tosi monen mieleen.

Ohlsson kirjoittaa juonivetoisesti ja rytmittää tekstin oivallisesti. Suomennoskin on erittäin onnistunut. Lasilapset aloittaa trilogian ja ainakin tämän ensimmäisen osan perusteella väittäisin, että kyllä tämä pesee vaikkapa Viisikot mennen tullen.

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Syrjästäkatsojan tarinoita, osat 2-5

 
Enni Mustonen:
Lapsenpiika, 2014
Emännöitsijä, 2015
Ruokarouva, 2016
Ruokarouvan tytär, 2017
Otava
Lukija: Erja Manto


Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on valloittanut suuren lukijajoukon puolelleen. Äitikin on näistä ihan haltioissaan ja itsekin tykkäsin ensimmäisestä osasta aikoinaan oikein kovasti. Silti näiden muiden osien lukeminen on lykkääntynyt milloin mistäkin syystä. Nyt kuitenkin päätin skarpata ja kuunnella äänikirjana väliin jääneet osat ennen kuudennen osan ilmestymistä.

Täytyy sanoa, että olipas melkoinen kuuntelukokemus! Ida siirtyy Topeliuksen paimentytöstä Sibeliuksen perheeseen lapsenpiiaksi ja sieltä Albert Edelfeltin emännöitsijäksi. Äidiksi tultuaan Ida asuu joitakin vuosia Ruotsissa, mutta muuttaa sitten takaisin kuohuvaan Suomeen ja perustaa täysihoitolan. Viidennessä osassa pääroolissa onkin Idan tytär Kirsti, joka lähtee kokeilemaan onneaan Pariisissa.

Olen aiemminkin todennut, että suhtaudun hieman nihkeästi historiallisista henkilöistä kirjoitettuihin fiktiivisiin romaaneihin. Mustonen on kuitenkin kirjoittanut niinkin nimekkäät herrat kuin Sibeliuksen ja Edelfeltin erittäin inhimillisiksi, vikoineen kaikkineen. Ainoastaan Ruokarouvan tyttäressä alkoi välillä tuntua siltä, että näitä kohtaamisia nimekkäiden henkilöiden, kuten Hemingwayn ja Coco Chanellin, kanssa olisi voinut vähän karsiakin, ettei kaikki uskottavuus häviäisi.

Idan ja hänen tyttärensä elämää seuratessa maailmalla ja Suomessa ehtii tietenkin tapahtua kaikenlaista. Kaikki tapahtumat eivät toki Idan tai Kirstin elämään suoranaisesti vaikuta, mutta esimerkiksi toinen maailmansota on haastavaa aikaa heillekin. Orvosta piikatytöstä täysihoitolan pitäjäksi ei muututa noin vain ja luokkayhteiskunta tekee sopeutumisesta - ja muiden suhtautumisesta - ajoittain haastavaa.

Kuuntelin nämä neljä kirjaa aika tiiviissä tahdissa ja vaikka jossain vaiheessa hetken tuntuikin siltä, että vähän kuin kyllästyttäisi nämä samat ihmiset, niin viidennen osan loputtua tuli heti ikävä. Onneksi sarjan kuudes osa, Taiteilijan rouva, ilmestyy jo tämän kuun lopulla. Aivan loistokasta historiallista viihdettä.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan (Ruokarouva)


lauantai 14. huhtikuuta 2018

Kolmasti naukui kirjava kissa

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa
(Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, 2017)
Bazar 2018, 363s.
Suom. Maija Heikinheimo


Flavian kotiinpaluu ei ole ollenkaan niin hohdokas ja täynnä onnentunteita kuin hän olisi toivonut. Isä on sairastunut keuhkokuumeeseen ja viruu sairaalassa niin huonossa kunnossa, ettei häntä saa mennä edes katsomaan. Tekemistä Flavialta ei kuitenkaan puutu, sillä hän sattuu - jälleen kerran - löytämään ruumiin ja ryhtyy omatoimisesti ratkaisemaan rikosta.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan kahdeksas osa on mielestäni sarjan parhaimmistoa. Tarina porhaltaa eteen päin päättäväisesti eikä vauhdista voi oikein hypätä välillä pois, vaan on pysyttävä kiltisti mukana päätepysäkille asti. Flavia pääsee hyödyntämään kemiantaitojaan ja harjoittamaan päättelykykyään siinä määrin, ettei hän ehdi hirveästi edes huolehtia isänsä voinnista. Toki Flavia on monella tapaa epäuskottava hahmo, mutta silti myös ihastuttava. Ikäisekseen hän on harvinaisen tarkkasilmäinen, mutta tällä kertaa minä hoksasin muutaman seikan ennen häntä.

Lukeminen on ollut jo jonkin aikaa takkuista, mutta näköjään Bradleyn kirjoilla ja Maija Heikinheimon suomennoksilla on lukuiloa elvyttävä vaikutus. Oli ihanaa lukea kirjaa, joka vei mukanaan näin tehokkaasti!

Tähänkin kirjaan Bradley viskasi loppuun sellaisen koukun, että seuraavan osan toivoisi ilmestyvän mieluiten heti huomenna.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Kupla

Siri Pettersen: Kupla
(Bobla, 2017)
Jalava 2018, 287s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

12-vuotias Kine ei voi sietää koulun uintitunteja eikä Kupla-lempinimeään. Ei sillä, että koulu nyt muutenkaan olisi mikään ihana paikka ja onhan kotonakin oikeastaan tosi ankeaa. Uinnista Kine yrittää lintsata kaikin mahdollisin keinoin, mutta aina se ei onnistu. Kun yksi uintikerta menee harvinaisen pahasti pieleen, Kine ryntää ulos uimahallista ja vetäytyy omaan salaiseen paikkaansa, hautausmaalle. Sieltä hän löytää pienen likaisen pallon, joka seuraavana yönä kasvaa niin suureksi, että Kine mahtuu sen sisälle. Kukaan muu ei kuitenkaan voi läpäistä kuplan pintaa ja jonkin aikaa Kine nauttii valtavasti toiveita täyttävästä ihmepallostaan.

Kupla sopii hyvin jo 5-6 -luokkalaisten luettavaksi, mutta on pakko sanoa, että hyvin tämä sopi myös tämmöiselle liki 40-vuotiaallekin. On helppo ymmärtää Kinen ahdistus, tuskastuminen ja epämääräinen ulkopuolisuuden tunne sekä kaipuu johonkin ihan omaan paikkaan. Kupla tarjoaa turvallisen oloisen pakopaikan, jossa on aikaa rauhoittua, keskittyä itseensä ja ennen kaikkea ajatella. Kuplaa asuttaa Kinen lisäksi omituinen räsyukko, omituisesti kasvava voodoo-nukke. Aluksi harmittomalta tuntuva hahmo muuttuu tarinan edetessä ahdistavaksi ja lopulta pelottavaksi.

Kupla on vauhdikas ja eloisa, tavallaan hyvin realistinen mutta toisaalta ihan utopistinen. Tykkäsin tarinasta ja erityisesti tekstin vetävyydestä.


---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin