perjantai 25. heinäkuuta 2014

Blacksad 1-5

Díaz Canales & Guarnido: Blacksad
Kissa varjoisilta kujilta (48s.)
Valkoinen valtakuna (56s.)
Punainen sielu (56s.)
Hiljainen helvetti (56s.)
Amarillo (56s.)
Arktinen Banaani 2000, 2003, 2005, 2010
Egmont Kustannus 2013
Suom: Kirsi Kinnunen

Blacksad-sarjakuvat valikoituivat luettavakseni surkean muistini ansiosta. Nuorin siskoni joskus kauan, kauan sitten esitteli innoissaan upeasti piirrettyä sarjakuvaa, jonka henkilöt olivat eläinhahmoja. Kirjastossa sitten kiinnitin huomiota Blacksadiin ja kuvittelin viimein löytäneeni tuon siskon hehkuttaman sarjan. Aika pian tajusin, että tämä taitaa olla joku ihan eri sarja, mutta sen verran Blacksad kiehtoi, että luin kaikki tähän asti ilmestyneet viisi albumia. (Siskon hehkuttama sarja oli Lackadaisy, joka on luettavissa netissä.)

John Blacksad on yksityisetsivä, 1940-luvun Amerikassa. Hänen työhuoneensa on sotkuinen, eikä Blacksad itsekään ole mitenkään siloinen hahmo. Heti ensimmäisessä albumissa tulee selväksi, ettei Blacksad pelkää käyttää voimaa tai rajuja otteita saadakseen syyllisen vastuuseen teoistaan.

Ensimmäinen albumi, Kissa varjoisilta kujilta, oli oma suosikkini. Poliisipäällikkö kutsuu Blacksadin erääseen huoneistoon, jonka sängyssä makaa ampumalla murhattu nainen. Naisella ja Blacksadilla on ollut aikoinaan suhde, mutta viime tapaamisesta on jo aikaa. Vaikka poliisipäällikkö pyytää Blacksadia pysymään erossa tapauksesta, tämä alkaa tietenkin selvittää murhaajaa. Vauhti ja tunnelma ovat kohdallaan, samoin Guarnidon kuvitus. Pidän siitä, kuinka kaikki hahmot eivät suinkaan ole kissoja, vaan eri rooleihin on löytynyt sopivia edustajia koirista, liskoista, sammakoista, näädistä ja niin edelleen.

Lyhyehköjen albumeiden tarinat olivat yllättävänkin mutkikkaita. Lukuiset käänteet ja kohtausten vaihtumiset olivat enimmäkseen onnistuneita, vaikka muutaman kerran olisinkin kaivannut selkeämpää "kappalejakoa". Ymmärrän kyllä, että sarjakuvissa tarinan rytmittäminen on haastavampaa kuin pelkässä tekstissä, mutta ehkä ruutujakoa hiukan muuttamalla lukeminen olisi ollut selkeämpää. Joko tekijät ovat kehittyneet tässä asiassa tai sitten aloin itse oppia Blacksadien tahdin, sillä Amarilloa lukiessa en enää eksyillyt tunnelmasta toiseen, vaikka sen tarina onkin aiempia albumeita sotkuisempi.

Vaikka Blacksad ei ollutkaan se sarja, joksi sitä luulin, vietin näiden albumien parissa oikein hyvän aamupäivän. Erityisesti suosittelen sarjakuvannälkäisille dekkareiden ystäville.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Lapset sodassa 1918

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918
Tammi 2014, 414s. + liitteet

Suomen sisällissota on aihe, josta ei koulussa liiemmin puhuttu. Tuosta sodasta on pian sata vuotta ja arvet alkavat olla sen verran umpeutuneet, että noista tapahtumista on viimein alettu puhua ja kirjoittaa enemmän. Tuulikki Pekkalaisen teos Lapset sodassa 1918 ilmestyi jo tämän vuoden maaliskuussa. Aloitin kirjan lukemisen heti, mutta en ole vieläkään lukenut sitä kokonaan. Lasten asema sisällissodassa on ollut hirveä, eikä näistä kohtaloista ole lainkaan helppo lukea.

Lapset sodassa 1918 on tutkimus siitä, mitä lapsille tapahtui Suomen 1918 sisällissodassa, vankileireillä ja valtiorikosoikeudessa. Vuonna 1918 lapseksi katsottiin alle 15-vuotiaat ja Pekkalainen onkin keskittynyt tutkimuksessaan alle 15-vuotiaisiin sekä muutamiin "rajatapauksiin", joiden tarkka ikä ei ole ollut tiedossa. Sisällissota kesti vajaat neljä kuukautta, tammikuun lopusta toukokuun puoliväliin. Tuona aikana kuoli ainakin 300 lasta, osa taisteluissa, osa vankileireillä nälkään ja/tai tauteihin tai teloitettuina ja yli 30 lasta katosi. Arkistoissa on epäselvyyksiä, päällekkäisyyksiä ja puutteita, joten täysin todenmukaisia lukuja ei ole mahdollista selvittää.

Sodan aikana lapsetkin jaettiin punaisiin ja valkoisiin. Lapset leimattiin herkästi vanhempiensa tai muiden perheenjäsenten tekojen perusteella ja "[p]ahimmillaan lapsi esitettiiin perhetaustansa takia "poisperattavaksi" tai käytettiin muita kiertoilmaisuja tarkoittamaan lapsen surmaamista." Vasta sodan jälkeen kadonneita listattaessa punaisiin ja valkoisiin aiemmin luokitellut lapset mahtuivat saman otsakkeen alle. Käytännössä kuitenkin "punikkitausta" leimasi myös lasten elämää vielä pitkään sodan jälkeenkin. Pekkalainen toteaa kirjassaan, että "Käsite "lapsi" on osoittautunut olleen vielä lähes tuntematon vuonna 1918. Kohde eli lapsi on joutunut hyvinkin nuorena pelinappulaksi aikuisten maailmaan, koska hänellä ei ollut vaihtoehtoja. - - Lapset itse ovat olleet vailla turvaa". Tämä käykin lukiessa ilmi hyvin usein, sillä niin julmasti lapsia kohdeltiin.

Lapset sodassa 1918 on raskas paitsi aiheensa puolesta, myös rakenteeltaan. Vaikka teksti itsessään on selkeää, on sisältö ikävästi pirstaloitunut. Esimerkiksi 14-vuotiaana kenttäoikeuden päätöksellä teloitun Ester Rahkosen ja lopulta kadonneisiin merkityn Nikolai Gavriloffin kohtaloista kerrotaan lyhyesti useita kertoja. Jäin kaipaamaan perusteellisempaa ja yhtenäisempää käsittelytapaa, vaikka Pekkalaisen tekemä jaottelu onkin perusteltu ja tutkimuksen kannalta onnistunut.

Kirjassa on myös kaksi kuvaliitettä, joiden kuvat kylmäävät. Korkeintaan nelivuotiaatkin lapset poseeraavat tyytyväisinä lelupyssyjensä kanssa, valmiina taisteluihin. Minua järkytti eniten kuva tuntemattomaksi jääneestä äidistä ja hänen kahdesta lapsestaan, joiden päiden päälle ja rintaan on jälkikäteen piirretty ristit. Heidät kaikki teloitettiin.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu
Tammi 2011, 126s.
Kuvitus: Virpi Talvitie

Olemme edenneet iltasaduissamme neljänteen Maukka ja Väykkä -kirjaan. Tämä kirja osoittautuikin jännittäväksi kertomukseksi, minkä toki olisi voinut arvata jo kirjan nimestäkin.

Maukkaa turhauttaa, kun Väykkä istuu päivät pitkät askarrellen Lehmä Muukkoselle pienoismallia kylästä ja sen asukkaista. Maukka tahtoisi seikkailla ja tehdä jotakin jännittävää, sillä hänen elämänsä tuntuu juuri nyt olevan aivan "tasalaakatylppöä, arkitiistaimaisen harmaata". Väykkä ehdottaa Maukalle vaihtokauppaa: kaksikymmentä Maukan pehmeää poskikarvaa siitä hyvästä, että Väykkä lähtee Maukan mukaan pyörällä sateenkaarta pitkin aurinkoon. Kirvelevin poskin Maukka suostuu tähän, mutta sateenkaartapa ei näy mailla eikä halmeilla silloin kuin sellaista tarvitsisi. Itse tehty sateenkaari ei tietenkään toimi toivotulla tavalla. Lopulta Maukka suostuttelee Väykän kaivamaan kuopan keskelle pihatietä, sillä siitä voisi alkaa seikkailu. Ja niinhän siitä alkaa, mutta paljon hurjempi ja pelottavampi, kuin Maukka olisi toivonut.

Koska olimme jo aiemmin lukeneet Maukka, Väykkä ja Karhu Murhisen, tiesimme toki alusta asti, että seikkailulla on onnellinen loppu. Silti meno äityi sopivan jännittäväksi vaativallekin kuulijalle ja kirjan viimeiset viisi lukua piti lukea yhtenä iltana. Jälleen kerran osoittelematta opettava tarina ystävyydestä ja sen tärkeydestä.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Mummo 3

Anni Nykänen: Mummo 3
Sammakko 2014, 104s.

Anni Nykäsen luoma Mummo on hulvaton hahmo. Tämä mummo ei yritä siloitella ryppyjään (paitsi kerran kauan sitten) tai pukeutua nuorekkaasti vaan hän on antaumuksella ihan rehellinen mummo. Hän kulkee talvella potkukelkalla eikä anna oikukkaiden kesäsäiden sotke suunnitelmiaan. Mummo leipoo kerralla paljon, koska onhan pakastin keksitty ja talvella parvekkeellekin voi säilöä lämpimäisiä. Mummo ei kuitenkaan ole jämähtänyt tyystin entisaikoihin, vaan sukkuloi sulavasti internetin suuressa maailmassa: hänellä on blogi ja facebook-tili, joista jälkimmäinen aiheuttaa ajoittain kiusallisia tilanteita 16-vuotiaalle lapsenlapselle.

Mummo 3 on tuttua, taattua laatua ja tarjoaa veikeitä hetkiä ja hihityksiä. Nykäsen piirustustyyli on sulavaa ja miellyttää minun silmääni. Nykänen ei arkaile hyödyntää tilaa uusilla tavoilla, kuten stripeissä, joissa Mummo intoutuu tankotanssimaan ja tankona toimii ruutujen välinen tila.

Mummon touhuista lukisi helposti ja mielellään paljon enemmänkin kerralla, mutta kyllä yhdelläkin albumilla taas hetken pärjää.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

1000 erilaista eläintä

Nikki Dyson: 1000 erilaista eläintä
(Usborne 1000 Animals, 2013)
Aurinko Kustannus 2014, 28s.
Suom. Maarit Varpu

Kun meillä leikitään laiva on lastattu -leikkiä, laivaan lastataan jollakin tietyllä kirjaimella alkavia eläimiä. Yksikään kirjain ei ole kantanut kovin kauas, sillä nähtävästi meillä tunnetaan aivan liian suppea määrä eläinlajeja.

1000 erilaista eläintä on mitä mainioin apu, jos haluaa oppia uusia eläinlajeja. Eläimet on jaoteltu erilaisten otsakkeiden alle muun muassa asuinpaikan ja lajin mukaan. On sademetsien, jokien ja järvien sekä vuoriston eläimiä, kaloja, lintuja, siivekkäitä, liskoja ja yöeläimiä. Ulkonäköseikkojenkin mukaan voi eläimiä ryhmitellä, kuten täplikkäät ja juovikkaat sekä mustat ja valkoiset. Erikseen esitellään myös maatilan eläimiä sekä lemmikkejä.

Nikki Dysonin kuvitus on juuri sopivaa lasten tietokirjaan. Eläimet ovat niin realistisia, että lajit kyllä tunnistaa helposti, mutta hassuilla silmillä ja veikeillä ilmeillä on kuviin saatu sopivasti huumoriakin. Kirjaan mahtuu luonnollisesti vain murto-osa kaikista maapallon eläinlajeista, mutta valikoima on ihastuttavan monipuolinen. Minäkin opin tästä monta uutta eläinlajia, kuten antennikrotti, tegu, bongo ja indri. Luultavasti en näihin koskaan tule törmäämään enkä tunnistaisi sittenkään, mutta ainakin olen tietoinen lajien olemassaolosta.

1000 erilaista eläintä on tehty loppuun asti lapsilukijoita ajatellen. Kuten mainitsin aiemmin, kuvitus on erittäin onnistunut, mutta niin on myös kirjan fyysinen olemus. Kirja on A4 kokoinen ja sivut ohutta pahvia, joka kestää myös pienimpien lukijoiden käsittelyä. Kirjan kulmatkin on pyöristetty, joten vaikka kolme lasta tunkisikin naamansa yhtä aikaa kirjan kuvia tutkimaan, kukaan ei saa otsaansa naarmua terävästä kulmasta. Koululaisesta näkyy olevan hauskaa lukea eläinten paikoin mitä erikoisimpia nimiä ja tuleva esikoululainen etsii mielellään kummallisen näköisiä eläimiä. Perheen pienimmälle (1v 8kk) riittävät hyvin värikkäät kuvat ja ison kirjan lukemisesta syntyvät "iso poika" -fiilikset.

Mainio kirja, josta riittää iloa pitkäksi aikaa.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Limpopon yksityisetsiväkoulu

Alexander McCall Smith: Limpopon yksityisetsiväkoulu
(The Limpopo Academy for Private Detection, 2012)
Otava 2014, 378s.
Suom. Outi Järvinen

Limpopon yksityisetsiväkoulu on jo kolmastoista suomennettu osa Mma Ramotswe tutkii-sarjaan. Olen aiemminkin todennut, ettei tätä sarjaa kannata yrittää lukea liian montaa osaa yhteen menoon vaan nauttia kirja silloin tällöin, kiireettä rentoutuen.

"[O]n tärkeää että maailmassa on vielä paikkoja, joissa ei tapahdu juuri mitään, koska sellaiset paikat muistuttavat meille, että elämä ei koostu pelkistä jännittävistä tai merkittävistä tapahtumista. Jokainen elämä tarvitsee suvantonsa, jokainen elämä tarvitsee aukeita hetkiä jolloin ei tapahdu juuri mitään, jolloin ihminen voi vain istua tuntikausia samassa paikassa ja tuijottaa paikallaan pysyviä asioita, kuten vahalehtistä aavikkokasvia tai kuivaa ruohotupasta."

Yllä oleva lainaus tiivistää hyvin Mma Ramotswe -kirjojen tunnelman ja elämänasenteen. Juuri tällaisen hötkyilemättömyyden vuoksi pidän näistä kirjoista, joissa rikoksia ei ratkota eikä rikollisia ilmianneta hirveällä tohotuksella ja suurella äänellä. Tässä osassa Naisten etsivätoimisto nro 1 saa odottamattoman vieraan, jonka tapaaminen on sekä Mma Ramotswelle että Mma Makutsille suuri ilo. Huolta aiheuttaa autokorjaamon tunnollisen apulaisen, Fanwellin pidätys ja uhkaava vankilatuomio. Mma Makutsi ja hänen miehensä Phuti Radiphuti rakennuttavat taloa ja orpokodin johtajatar joutuu ikävän juonittelun kohteeksi.

Limpopon yksityisetsiväkoulu oli erinomaista luettavaa paahtavassa auringonpaisteessa, kuopuksen nukkuessa päiväuniaan. Sivut kääntyilivät kuin itsestään ja miltei haistoin rooibosteen tuoksun. Jo nyt, pian lukemisen jälkeen, kirjan tapahtumat alkavat sekoittua aiempien osien tapahtumiin, mutta tämän miellyttävän raukean olotilan toivon kestävän pitkään.



Kirjabingo: "dekkari".

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Tuukka-Omar ja minilapset

Niina Hakalahti: Tuukka-Omar ja minilapset
Tammi 2013, 134s.
Kuvitus: Jukka Lemmetty

Liekö joku tuttavista linkittänyt facebookiin uutisen, jossa kerrottiin vuoden 2014 Lasten LukuVarkaus palkinnosta. Lapsiraati oli valinnut voittajaksi Niina Hakalahden kirjan Tuukka-Omar ja minilapset, jota  raatilaiset kehuivat kivana ja hauskasti kuvitettuna. Kun tämä sitten kirjastossa osui silmiini, niin päätin lainata ja lukea lapsille. No, meillä on kuitenkin iltasaturintamalla edelleen Maukkaa ja Väykkää sekä menossa että tulossa, joten luinkin Tuukka-Omarin ihan omaksi ilokseni.

Sen verran ihanat helteet vaativat huomiota, etten saanut luettua tätä ihan yhdeltä istumalta, vaan tämän parissa vierähti ihan pari päivää. Mutta ei se mitään, kirja oli mukava ja kuvat tosiaan hauskoja. Tuukka-Omarin äiti on suomalainen ja isä syyrialainen, ja kotona puhutaankin sekä suomea että arabiaa. Isän kanssa Tuukka-Omar käy toisinaan lentämässä lentävällä matolla. Paras ystävä on Paavo, mutta kun Tuukka-Omarin Kasper serkku tulee ruotsista vierailulle äitinsä ja uuden pikkusiskonsa kanssa, Paavo jotenkin muuttuu. Hän alkaa puhua ihan oudosti ja pukeutua Kasperin ohjeiden mukaan kummallisesti. Tuukka-Omaria harmittaa, että Paavo ja Kasper tulevat niin hyvin juttuun yhdessä. Hän ei myöskään pidä siitä, että äiti innostuu tekemään pintaremonttia, sillä Tuukka-Omar ei kerta kaikkiaan pidä muutoksista.

Näin aikuislukijalle Tuukka-Omar ja minilapset ei ole mitenkään jännittävä tai muutenkaan koukuttava kirja. Siinä kuitenkin käsitellään miellyttävän luontevasti monia lapselle kipeitä tai kiusallisia asioita yökastelusta vanhemman menetyksen aiheuttamaan suruun. Näitä aiheita, kuten Tuukka-Omarin halua välttää kaikkea muutosta, käsitellään todella kivasti. Mitään ei vähätellä, mutta ei myöskään paisutella ja korosteta millään tavalla. Yökastelu voi tietysti tuntua nololta, mutta ei siitä tarvitse meuhkata lasten eikä aikuistenkaan.

Tuukka-Omarista kertovat myös kirjat Tuukka-Omar sekä Ylämummoon, Tuukka-Omar!.