maanantai 25. heinäkuuta 2016

Kaikki laulavat linnut

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
(All the Birds, Singing, 2013)
Tammi 2016, 284s.
Suom. Sari Karhulahti

Tämä kirja meinasi jäädä lukematta, koska sen kansikuva herättää minussa ei-kiinnostavia mielleyhtymiä. Minä näen kannessa utuisia, haaveellisia lintuja, jotka mielestäni aivan selvästi lupailevat jotakin hempeää ja rakkaudentäyteistä tarinaa. Sitten Suketus bloggasi tästä kirjasta ja yhtäkkiä Kaikki laulavat linnut olikin pakko päästä lukemaan itse. Pian.

Kirjan päähenkilö on Australiasta jonnekin päin Britanniaa, syrjäiselle rannikolle muuttanut nainen. Jake kasvattaa lampaita ja vietää aikaa vain koiransa Koiran kanssa. Lähialueen asukkaiden kanssa hän ei halua olla tekemisissä, ellei ole aivan pakko. Viime aikoina jokin on alkanut tappaa Jaken lamapaita. Jake epäilee tekijäksi jotain kettua suurempaa eläintä tai ehkä seudun nuorisoa.

Voi että tämä oli häiritsevä ja koukuttava kirja! Jaken lampaiden raatelija kiinnosti minua koko ajan vähemmän, sillä tärkeämmältä tuntui saada selville, miksi Jake on päätynyt niin kauas kotiseuduiltaan. Kirjan rakenne on erittäin toimiva. Nykyajasta palataan menneeseen hallitusti ja ovelasti: Jaken taustoja ei kerrota "alusta" alkaen, vaan ikään kuin takaperin. Erittäin toimiva ratkaisu!

Pidin tästä kirjasta todella paljon. Suomentaja on tehnyt loistavaa työtä ja lukeminen oli silkkaa nautintoa. Vaikka pidän siitä, ettei kaikkea kerrota tai kaikkiin kysymyksiin vastata, olisin kaivannut loppuun jotakin vähän selkeyttävämpää. Mutta jos nyt kirjan viimeisiin sivuihin petyinkin, lukukokemus oli joka tapauksessa erittäin hyvä.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Kalevala ja Kullervo

Mikko Raassina: Kalevala
Arktinen Banaani 2015, 87s.

Sarjakuvalinjalla jatketaan.

Marko Raassinan Kalevala tekee sen, mikä ei ala-asteen opettajalta aivan onnistunut: saa Kalevalan tapahtumat ja henkilöt heräämään henkiin ja lukijan kiinnostumaan koko hommasta. Mikä hämmästyttävintä, Raassinan jäljiltä Kalevala muuttuu hupaisaksi ja mieleenpainuvaksi kokonaisuudeksi.

Raassinan Kalevala koostuu yhdeksästä luvusta, joista jokaisessa kerrotaan jokin Kalevalan tunnetuimmista tarinoista. Ensimmäisessä luvussa tietenkin luodaan maailma ja viimeisessä Väinämöinen jättää jäähyväiset. Siinä välissä etsitään ja löydetään puolisoita, taotaan sampo ja varastetaan se takaisin, seurataan Lemminkäisen seikkailuja Pohjolassa ja vietetään häitä. Tarinat koostuvat stripeistä, jotka kuitenkin pääsevät parhaiten oikeuksiinsa vasta kokonaisena tarinana.

Raassinan huumori on loistavaa! Kalevalan sankarit voivat ehkä kuvitella olevansa uljaita ja ylväitä, mutta todellisuudessa kukin on omalla tavallaan pöhkö. Suosikikseni taitaa nousta Ahti Lemminkäinen, naisista kovasti pitävä älykääpiö, joka rakastaa myös omaa peilikuvaansa.


Marko Raassina: Kullervo
Arktinen Banaani 2016, 71s.

Raassinan uusin albumi, Kullervo, jatkaa Kalevalan helppotajuistamista. Tällä kertaa stripit ovat saaneet jäädä ja Kullervon tarina kerrotaan lukujen mittaisina kokonaisuuksina. Ruutujako myötäilee tarinaa sujuvasti ja vaikka tarina onkin synkkä, huumoria ei tästäkään kirjasta puutu.

Kullervo tuntui Kalevalan jälkeen luettuna vähän hillitymmältä, mutta kynänjälki on molemmissa todella miellyttävä. Piirroksissa on rutkasti ilmeikkyyttä ja vauhtia, sopivasti särmää ja pyöreyttä. Molemmat albumit ovat todella laadukkaita ja taidolla tehtyjä. Suosittelen molempia, erityisesti kuitenkin hersyvää Kalevalaa.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

3 x Kääpiökarhut




Haluan lukea lisää tällaisia sarjakuvia!
En voi ymmärtää, miksi en ole lukenut näitä Émile Bravon Kääpiökarhu-sarjakuvia aiemmin. Lukemattomuus ei johdu ainakaan tietämättömyydestä, sillä kaksi ensimmäistä osaa on ollut meillä lainassakin jo moneen kertaan. Nytkin lainasin sarjan toisen osan lapsille, mutta tylsyyksissäni luinkin sen ihan omaksi ilokseni. Ja kylläpä ilo olikin suuri, sillä Bravon sarjakuvissa on aivan kaikki kohdallaan.

Bravon tarinat ovat ihastuttavan älyttömiä ja perinteisiä satuja hyvin vapaamuotoisesti hyödyntäviä. Näiden sarjakuvien prinssit ja prinsessat ovat kenties vähän yksinkertaisia ja ohuita hahmoja, kuten edeltäjänsäkin, mutta aivan toisella lailla. Esimerkiksi metsään eksytetty Lumikki ei haluaisi alentua kääpiökarhujen taloudenhoitajaksi, vaan tietää että prinsessana hänen tehtävänsä on tietysti naida prinssi. Yksi karhuista lähteekin prinssinhakureissulle ja löytääkin heti monta prinssiä. Kääpiökarhut kohtaavat myös tiilitalojen erinomaisuuden puolesta puhuvan sian, jättimäisen vaaleaverikön nukkumasta sängyistään, talvisaapasjalkakissan, Hannun ja Kertun sekä monia muita tuttuja.

Pidän kovasti Bravon piirrostyylistä ja albumeiden värimaailmasta. Huumori on mitä mainiointa, sillä näille kirjoille hohotin vähintään yhtä paljon kuin lapset.

Sarjassa on ilmestynyt viisi kirjaa, joista kolme on suomennettu. Toivottavasti kaksi muutakin kirjaa käännetään vielä joskus.


Émile Bravo: Kultakutri ja seitsemän kääpiökarhua, WSOY 2010, 24s.
Seitsemän nälkäistä kääpiökarhua, WSOY 2011, 26s.
Kaunotar ja kääpiökarhut, WSOY 2012, 38s.
Suom. Mikael Ahlström

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Jälleen yksi sarjakuvakooste

Olen tässä lueskellut lähes ahmimalla sarjakuvia. Jotta blogi ei ruuhkaantuisi ihan mahdottomasti, väsään yksittäisten postausten sijaan muutaman koosteen.


Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto, Sunnuntaisarjat 1
Arktinen Banaani 2014, 112s.
Jarkko Vehniäisen Kamala luonto on mainio sarja. Siinä yhdistyy herttaisuus ja luonnon usein karut lait. Ilves ja kärppä muodostavat sympaattisen parivaljakon ja yhdessä he tekevät osuvia huomioita ympäristöstään. Ja kaipaavat kumppania, ainakin ajoittain. Kettu taas on vähän yksinkertainen ja usein hämmästyttävän energinen häslääjä, jonka tempauksissa riittää ihmeteltävää.

Tämä Sunnuntaisarjat 1 on ihan kelpo kokoelma, vaikka hersyvämpiäkin juttuja tällä sarjalla on tarjota. Vehniäisen kynänjälki on rentoa ja ilmeikästä, värityksessäkään ei ole mitään moitittavaa.





Juho Juntunen: Manala
Like 2011, 64s.
Lähtökohtaisesti helvettiä on ehkä vaikeaa ajatella hauskana paikkana, mutta kyllä siitä sellaisenkin saa. Ainakin Juho Juntusen Manala on veikeää luettavaa.

Manalassa pomona on tietenkin piru itse. Ilman viikatemiestä ei kuitenkaan olisi ketään piinattavana, joten kuoleman puuhia seurataan vähintään yhtä paljon kuin helvetin tapahtumia.

Manalan jutuissa on hiukan samaa kuin Pertti Jarlan Fingerporissa: Juntunenkin leikittelee sanoilla ja vitsailee enimmäkseen hyväntahtoisesti mutta osuvasti aiheesta kuin aiheesta.

Hihittelin monille stripeille ääneen ja viihdyin albumin parissa oikein hyvin.






Petri Hiltunen: Riutta
Jalava 2005, 47s.
Petri Hiltusen Riutta olisi jäänyt lukematta, ellei työkaveri olisi sitä suositellut. Hiltusen piirrostyyli on vähän karua ja etenkin mustavalkoisessa albumissa jotenkin terävää.

Idea Riutassa on kiehtova: Marsiin suuntaava retkikunta on ajautunut tuntemattomalle riutalle. Riutta koostuu kaikille tuntemattomasta kasvustosta ja vieraista olioista, joista ainakaan kaikki eivät ole kasvissyöjiä. Happivaroja on rajallisesti, joten miehistön on pakko yrittää selvittää sijaintinsa ja keksiä keino hälyttää apua. Riutan ulkopuolelta ei löydy mitään tuttua, vaan vieras elämänmuoto.

Vaikka visuaalisesti en Riuttaan ihastunutkaan, tykkäsin tästä perusideasta. Scifi on minulle genrenä vieras, mutta näin sarjakuvassa se ei tuntunut mitenkään erityisen haastavalta. Sen sijaan ongelmaksi koin Riutan niukan sivumäärän: tarinassa tapahtuu paljon, mutta kiehtovimmatkin tapahtumat huidellaan läpi ihan muutamassa ruudussa. Minun mielestäni Riutta olisi ansainnut paljon enemmän sivuja, sillä nyt tarina jäi auttamatta pintaraapaisuksi, vaikka mielenkiintoinen olikin.



Tanabe Gou:
 Ajokoira ja muita H.P. Lovecraftin tarinoita
Tammi 2016, 192s.
Suom. Suvi Mäkelä
Olen blogiaikanani lukenut muistaakseni kolme H.P. Lovecraftin kertomuskokoelmaa. Olikin itsestään selvää, että luen myös tämän manga-albumin, josta löytyy kolme Lovecraftin novelliin perustuvaa tarinaa: Temppeli, Ajokoira ja Nimetön kaupunki.

Tarinat ovat Lovecraftille tyypillisiä: enemmän dramaattisia kuin jännittäviä. Etenkin niminovelli Ajokoira on oman pienen Lovecraft-tietouteni perusteella esimerkillinen tapaus. Kaksi nuorta miestä, parhaat ystävät, ovat jo vuosia saaneet elämäänsä jännitystä demonologista filosofiaa tutkimalla. Necronomicon on luettu jo moneen kertaan ja teorian jauhamisesta on siirrytty haudanryöstöihin. Matka kulkee Hollantiin, missä miehet kaivavat auki 500 vuotta vanhan haudan ja ryöstävät sieltä pientä, siivekästä koiraa esittävän amuletin. Tietysti tuo amuletti on jollain tapaa kirottu ja pian miesten lähettyvillä alkaa tapahtua hirveitä. Luonnollisesti tarina päättyy hyvin dramaattisesti ja synkästi, ooooooh.

En ole aiemmin lukenut mangaa, joten alkuun piti keskittyä tosi tarkasti siihen, että luen ruudut ja puhekuplat oikeassa järjestyksessä. Vähitellen se alkoi sujua lähes luonnostaan ja melkeinpä voisin rohkaistua lukemaan enemmänkin mangaa. Piirrostyyli on minun silmiini lähes länsimaista, varsinkin hahmojen osalta. Ihmiset näyttävät "perinteisiltä" eikä heissä ole sitä genrelle ominaisinta pitkäkoipista ja siloposkista silausta. Erikoisen paljon pidin albumin äänitehosteista: hiekka sanoo rahi rahi ja pois tieltä heitetty arkun kansi tietysti koli koli. Niille piti tirskahdella erikseen.


lauantai 16. heinäkuuta 2016

Purity

Jonathan Franzen: Purity
(Purity, 2015)
Siltala 2015, 600s.
Suom. Raimo Salminen

Lähdetäänpäs liikkeelle vaikka siitä, että minun mielestäni Jonathan Franzenin Purityn kansikuva kiteyttää kummallisella tavalla koko kirjan: keskiössä on 24-vuotias Pip, Purity. Hän inhoaa nimeään, ei tiedä isästään mitään, tuskailee suurta opintolainaansa, asuu vallatussa talossa sekalaisen porukan kanssa, eikä viihdy (tai menesty) työssään. Isän lisäksi Pipin ympäriltä puuttuu suku: hänellä on ainoastaan syrjäisessä ja rähjäisessä mökissä asuva äitinsä, joka ei viihdy ihmisten ilmoilla ja on täysin haluton kertomaan Pipille juuri mitään heidän taustoistaan. Mutta vaikka Pip onkin ehkä se kaiken yhteen nivova tekijä, Purityssa on monta muutakin keskeistä henkilöä, joiden tarinat ovat yhtälailla keskeisiä ja tärkeitä. Myös keskeisiä paikkoja on paljon, sillä alueellisesti liikutaan paitsi eri puolilla yhdysvaltoja, myös Itä-Saksassa ja Kolumbiassa.

Luin Puritya aika kauan. Juoni kyllä veti kiitettävästi, mutta palstaleveyteen nähden liian pieni fontti teki lukemisesta työlästä. Välillä oli pakko lueskella muita kirjoja ja antaa silmien levätä. Tämä kirja on melkoinen järkäle paitsi sivumäärältään, myös sivujuonien, henkilöhahmojen ja aiheiden osalta. Pipin rinnalle päähenkilöiksi nousee ainakin kolme muuta, ja heidän mukanaan keskeisiä juoniakin on vähintään saman verran. Kaikki henkilöt, myös ne pienempään rooliin jäävät, tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän hukassa, eikä tästä kirjasta taida löytyä yhtään niin sanotusti tervettä ihmissuhdetta. Kaikissa suhteissa on jotain vinksallaan, muutamissa tosi pahasti. Henkilöt tuntuvat olevan solmussa ja hukassa ihan itsekseenkin ja suhteessa toiseen nuo omituisuudet tietenkin vain korostuvat ja aiheuttavat melkoisia haasteita. Franzen on ympännyt yhteen kirjaan teemoja vähintään kolmen kirjan edestä. Minulle olisi riittänyt vähempikin.

Kokonaisuutena Purity jätti vähän ähkyisän olon. Kirjassa on niin kauheasti kaikkea ja kaikki on olevinaan jotenkin niin oleellista, että ikävä kyllä huomasin turtuvani loppua kohden. Kun äärimmäisiä asioita tapahtuu koko ajan, niistä tulee (melkein) normaaleja.

Minä olisin kaivannut isompaa fonttia ja tiivistämistä. Silti olen iloinen, että luin Purityn. Ähkyisyydestään huolimatta tästä löytyy varsin kiehtovia juttuja.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Liitto. Unien kolmas kirja

Kerstin Gier: Liitto. Unien kolmas kirja
(Silber - Das dritte Buch der Träume, 2015)
Gummerus 2016. 382s.
Suom. Heli Naski

Kerstin Gierin Unien kirjat -sarja on tullut päätökseensä. Liv Silberin elämä näyttää kääntyneen jälleen parempaan suuntaan. Erimielisyydet poikaystävän kanssa näyttävät jääneen taakse ja kotonakin tuntuu olevan kaikki kohdallaan. Koulussa ei ole hetkeen tapahtunut mitään ihan kamalaa, mutta kun kesken ruokatunnin yksi opettajista nousee pöydälle ja huutelee julki suurimpia salaisuuksiaan, aika lailla kaikki muuttuu epävarmaksi ja pelottavaksi. Liv, Henry ja Grayson yrittävät selvittää asioita niin uni- kuin valvemaailmassakin, mutta kommunikointi ei (edelleenkään) kuulu kenenkään vahvimpiin puoliin.

Liitto on yhtä jouhevaa luettavaa kuin Gierin aiemmatkin kirjat. Vaikka Livin ympärillä tapahtuu myös pahoja ja pelottavia asioita, kirjan sävy on enimmäkseen kepeä ja humoristinen. Samalla kun selvitellään, onko ilkeän Anabelin demoni todellinen vai keksitty, Liville tuottaa vähintään yhtä paljon päänvaivaa se, ettei hänellä ole ennen Henryä ollut poikaystäviä. Livin ja Henryn "ekakerta" onkin vähän turhan korostetusti esillä. Liv häpeää kokemattomuuttaan, eikä taaskaan osaa puhua asioista suoraan kenellekään, vaan ajautuu hankaliin ja kiusallisiin tilanteisiin. Hirveää energian tuhlaamista!

Aivan kuten Gierin aiemman Rakkaus ei katso aikaa -sarjan kanssa, tämänkin sarjan kohdalla petyin loppuratkaisuun. Jotenkin sitä loppuratkaisua pedattiin niin pitkään ja lupailtiin jotain todella järisyttävää, että varsinaiset tapahtumat olivat pettymys. Vähän niin kuin ilotulitusraketti, joka ei syystä tai toisesta räjähdäkään: sitä valmistautuu pamaukseen ja väriloistoon, mutta kuuluukin vain sytytyslangan sihinä ja sitten ei mitään.

Noh, Liitto oli loppupettymyksestä huolimatta letkeää ja viihdyttävää luettavaa. Edelleen tykkäsin tästä unimaailma-ajatuksesta. Olisi mielenkiintoista päästä vierailemaan tiettyjen ihmisten uniin. Vai olisikohan sittenkään?

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Kick-Ass

Mark Millar: Kick-Ass
(Kick-Ass, 2008, 2009, 2010, 2013)
Egmont Kustannus 2013, 202s.
Kuvitus: John Romita jr.
Suom. Leena Hyttinen & Antti Koivumäki


Teini-ikäinen Dave Lizewski lukee ahkerasti supersankari-sarjakuvia. Niin ahkerasti, että hän väistämättä alkaa pohtia, miksi supersankareita ei oikeasti ole olemassa. Toisin kuin muut, Dave ei jätä asiaa pohtimisen asteelle, vaan päättää ryhtyä sankariksi itse. E-baysta tilattu sukelluspuku on aivan kelvollinen sankariasu ja katujen partiointi voi alkaa. Ikävä kyllä asu ei takaa koskemattomuutta tai tee kenenstäkään lyömätöntä tappelijaa, mutta Dave ei luovuta. Pian katukuvaan ilmaantuu muitakin naamioituneita sankarihahmoja, mutta taistelevatko he toistensa rinnalla vai toisiaan vastaan?

Tämäkin sarjakuva löytyi pikkusiskon hyllystä. En ollut edes tiennyt, että Kick-Ass on ollut alunperin sarjakuva! Elokuvaa en hirveän hyvin enää muista, mutta vaikka perusajatus on sama sekä elokuvassa että sarjakuvassa, eroavaisuuksiakin riittää. Muistan vähän tyrmistyneeni elokuvan raakuutta, mutta tässä sarjakuvassa mentiin mielestäni vielä pitemmälle. Ylipäätään sarjakuva on jotenkin karumpi, vähemmän romantisoitu. 

Kick-Ass on perusidealtaan ihastuttava, mutta tosiaan niin raaka ja tyly, että herkimmille lukijoille en sitä suosittele. Kuvituksen realistisiuus vielä korostaa tapahtumien julmuutta. Kaikesta verestä ja väkivallasta huolimatta Kick-Ass on hyvä sarjakuva. Mielelläni lukisin jatko-osatkin, mutta niitä ei ilmeisesti ole edes julkaistu suomeksi.