maanantai 2. maaliskuuta 2015

Siinäpä tärkeimmät & Kuka murhasi rock'n'roll tähden

Juice Leskinen: Siinäpä tärkeimmät
Edellinen osa, E. ch.
Tammi 2003, 203s.

Olen onnistunut lukemaan lyhkäisiä kirjoja ja saanut aikaan bloggausjonon. Siksipä jälleen vuorossa kaksi kirjaa yhdellä klikkauksella.

Luin tammikuussa Antti Heikkisen Juice-elämäkerran, joka herätti liki pakonomaisen tarpeen lukea lisää Juice Leskisestä ja Leskiseltä. Runoja luin heti elämäkerran jälkeen, nyt tartuin muistelmiin ja päiväkirjamerkintöihin.

Siinäpä tärkeimmät, Edellinen osa, E. ch. on erittäin miellyttävälukuinen muistelma(n tapainen). Leskinen muistelee lapsuuttaan ja elämäänsä vuoteen 2003 asti suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä. Kerronta on rentoa ja jutustelevaa, sellaista, joka on helppo kuvitella kahvipöydässä puhutuksi. Vaikka monet tässä kerrotuista jutuista olivatkin jo tuttuja Heikkisen kirjasta, oli totta kai hauskaa kuulla niitä uudestaan. ("Kuulla". Teksti todellakin on hyvällä tavalla puhutun oloista.)

Leskisen rakkaus sanoihin ja sanaleikkeihin käy hyvin ilmi pitkin kirjaa. Välillä tajusin nokkeluudet vasta paria riviä myöhemmin, mikä ei edes häirinnyt. Melkeinpä päinvastoin: liian selkeät sanaleikit tuntuvat usein pelkältä kikkailulta.


Juice Leskinen:
Kuka murhasi rock'n'roll tähden
Lehtijussu Oy,
Soundi-kirjat 1978, 122s.
Kuka murhasi rock'n'roll tähden on vuoden 1977 kesä-elokuun päiväkirjamerkinnöistä koottu kirja, jota keventävät lukuisat valokuvat kunkin kuukauden lopussa. Teksteissä kuvaillaan muusikon elämää niin keikoilla kuin kotonakin. Luin tämän Siinäpä tärkeimmät -kirjan jälkeen ja tekstit eroavat kyllä valtavasti toisistaan. Siinä missä viimeksi mainittu on rento ja konstailematon teos, Kuka murhasi rock'n'roll tähden tuntui paikoin hyvinkin teennäiseltä. Onhan se aivan selvää, että 50-vuotta ylittänyt mies kirjoittaa kypsemmin ja itsevarmemmin kuin sama ihminen 28-vuotiaana.

Kuka murhasi… seuraa Leskistä bänditreeneihin, keikoille ympäri Suomen, selvittelemään jossakin viipyviä teostokorvauksia ja verovelkoja. Kotielämääkin kuvataan hempein sanoin, syntyyhän kesäkuussa esikoistytär Johanna, joka luonnollisesti sulattaa vanhempiensa sydämet täysin.

Leskinen tekee teräviä havaintoja muun muassa muista muusikoista, heidän sanomistensa ja tekojensa ajoittaisesta ristiriidasta. Esimerkiksi Hymy-lehden haastattelema Toivo Kärki oli antanut kärkkäitä lausuntoja Leskisen tuotannosta:

"Toivo Kärki mm. väitti Marilyniä silkaksi pornoksi. (Lisäksi hän ei tajunnut, miten 'Jyrki, Jyrki älä tyrki' -kaltainen hokema voi saavuttaa sellaista suosiota. Myöhemmin hän teki kappaleet Alli ethän muiden salli ja Elli oot kuin karamelli.)"

Vaikka kirjallisesti Kuka murhasi rock'n'roll tähden on varsin vaatimaton, on siitä tietenkin selkeästi tunnistettavissa Leskiselle ominainen tyyli ja asenne. Lukeminen oli kenties takkuista, mutta myös hyvin mielenkiintoista. Vähän kuin aikamatkalle olisi päässyt.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Bouncer, Osa 1 - Kainin silmä & Del 2 - Bödlarnas medlidande


Alejandro Jodorowsky: Bouncer, Osa 1 - Kainin silmä 

Kuvitus: François Boucq 
Jalava 2015, 56s. 
Suom. Heikki Kaukoranta


Bouncer olisi saattanut mennä minulta ohi aivan tyystin, ellen olisi ollut onnekas ja voittanut sitä viime vuoden lopulla Jalavan Facebookissa järjestämässä kilpailussa. Jo kansikuvasta huokuu sellainen rujous ja häikäilemättömyys, ettei sisällöltäkään erehdy odottamaan mitään hilpeää viihdykettä.

Yhdysvaltain sisällissota on päättynyt ja konfederaation joukot antautuneet vahvempansa edessä. Raakalaismainen kapteeni Ralton ei kuitenkaan haluaisi myöntää tappiota. Toisaalla hurskas Blake odottaa vaimoineen poikaansa Sethiä päivälliselle. Ennen kuin päivä ehtii kunnolla kääntyä iltaan, Seth joutuu katkeralle pakomatkalle Barro Cityyn, etsimään Inferno Saloonia ja sen portsaria, yksikätistä Bounceria.

Villi länsi on minulle tutuin lähinnä romantisoituna versiona. Lucky Luken länsi on kesy kuin kissanpentu ja Deadwoodkin lähes herttainen paikka verrattuna Bouncerin todellisuuteen. Tarina jyrää sellaisella vauhdilla ja julmuudella, että hirvittää. Boucq'n realistinen kuvitus ei kaunistele mitään tai ketään. 

On vaikea kehua sarjakuvaa, joka on iljettävyyteen asti raaka mutta silti todella hyvä. Kainin silmä on vasta tarinan ensimmäinen osa. Loppuratkaisua saa odottaa ensi syksyyn asti, jolloin toinen osa, Armottomien laupeus, julkaistaan. (Kirjastosta tosin näkyisi löytyvän kuusi Bounceria ruotsiksi, joten taidan testata kielitaitoni riittävyyttä niiden kanssa syksyä odotellessa.)

Bounceria voi suositella etenkin kaikille westernin ystäville, mutta myös muille laadukasta sarjakuvaa arvostaville.



Alejandro Jodorowsky: Bouncer, Del 2 - Bödlarnas medlidande
Kuvitus: François Boucq
Albumförlaget 2002, 60s.
Ruotsiksi kääntänyt: Jonas Anderson 


Bouncerin jatko-osat löytyivät tosiaan kirjastosta ja sinnikkäästi tavasin heti tämän Kainin silmän jatko-osan, Bödlarnas medlidande. Kielitaito oli enimmäkseen riittävä, mutta pikkuisen meni välillä arvailuksi. Ja hihitykseksi, koska baarissa riehuvan korston uhkailu "Jag ska mosa honom!" kuulosti jotenkin kovin harmittomalta.

Seth saa Bouncerilta oppia aseiden käsittelyn jalon taidon, ihastuu kylän uuteen opettajattareen ja hautoo kostoa Raltonille. Lopussa useimmat hahmot ovat enimmäkseen tyytyväisiä asioiden uuteen tilaan ja lukija jää mielenkiinnolla odottamaan Bouncerin seuraavia seikkailuja. 

Kovasti on toimintaa tässäkin albumissa, joka tosin kielitaidollisista syistä ei aivan tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin edeltäjänsä. Pakkohan tämä on lukea sitten syksyllä uudestaan suomeksi. Pidin muuten enemmän suomenkielisen version paperivalinnasta: kiiltävällä paperilla värit olivat huomattavasti enemmän edukseen kuin tällaisella vaatimattomalla mattapinnalla. 

Lopuksi napinaa vastuuttomista kirjastonkäyttäjistä: on aina yhtä kurjaa havaita vasta kotona, että juuri kirjastosta lainattu kirja onkin ihan kappaleina. Tämän albumin sivut tipahtivat syliini heti kun sen avasin ja hetken pelkäsin, ettei kaikkia sivuja ole edes tallessa. Ärsyttää, ettei edellinen lainaaja ole vaivautunut mainitsemaan liimauksen pettämisestä kirjaa palauttaessaan, sillä kirjaston tädit osaavat tehdä ihmeitä kituvillekin kirjoille.

lauantai 28. helmikuuta 2015

Corto Maltese, Suolaisen meren balladi

Hugo Pratt: Corto Maltese, Suolaisen meren balladi
(Una ballada del mare salato, 1967)
Jalava 2014, 195s. 
(Julkaistu aiemmin nimellä Corto Maltese Etelämerellä)
Suom. Heikki Kaukoranta
Alkusanat: Marco Steiner
Valokuvat: Marco D'Anna


Ensimmäisen maailmansodan kurkistellessa nurkan takana eteläisellä Tyynellämerellä seikkaillaan merirosvojen tahdissa. Erään huvipurren haaksirikosta ainoina hengissä selvinneet serkukset, Pandora ja  Cain, ovat ajelehtineet merellä jo useamman päivän siinä vaiheessa, kun heidät pelastetaan. Pelastaja on pahamaineinen merirosvo Rasputin, joka säästää nuorten henget ainoastaan lunnasrahojen toivossa. Seuraavaksi Rasputinin laivan reitille ajelehtii lautahökötys, johon kapinaan noussut miehistö on sitonut entisen kapteeninsa Corto Maltesen. Corto ja Rasputin tekevät yhteistyötä (vaikka kummankaan luottamus toiseen ei ole kovin vahvaa) paitsi toistensa, myös saksalaisen sotalaivaston kanssa. Pääjehuna häärii salaperäinen Munkki, jonka henkilöllisyydestä liikkuu mitä epämääräisempiä huhuja.

Olen lukenut aiemmin Corto Maltese -sarjasta Kelttiläistarinoita, jossa on neljä  lyhyehköä tarinaa. Suolaisen meren balladi sen sijaan sisältää yhden pitkän seikkailun, joka etenee sopivassa tahdissa pitääkseen lukijan koko ajan otteessaan. Luinkin tämän yhden päivän aikana alusta loppuun ja viihdyin oikein hyvin. Corto Maltese on kiehtova hahmo. Hän on selvästi niin sanottu hyvis, mutta toisinaan hänen tekonsa ja valintansa ovat hivenen arveluttavia. Ei se merirosvouskaan varsinaisesti sankareitten hommaa ole.

Alkusanat tähän kirjaan on kirjoittanut Marco Steiner ja runsaista valokuvista vastaa Marco D'Anna. Sekä teksti että kuvat kuljettavat lukijan hienovaraisesti eteläiselle Tyynellemerelle kohtaamaan Rasputinin, Corto Maltesen ja monet muut. Väritys tässä albumissa on miellyttävää ja niukahko väriskaala korostaa tapahtumaympäristön tunnelmaa.

Suolaisen meren balladi tarjoaa laadukkaan seikkailun, joka tarjoaa muutakin kuin toimintaa.

perjantai 27. helmikuuta 2015

Lievästi ärsyttävä norsu

David Walliams: Lievästi ärsyttävä norsu
(The Slightly Annoying Elephant, 2013)
Kustannus-Mäkelä 2015, 28s.
Suom. Raija Rintamäki
Kuvitus: Tony Ross

David Walliamsilta on suomennettu Herra Lemu ja Poika ja mekko -kirjojen lisäksi mitä mainioin kuvakirja, Lievästi ärsyttävä norsu. Tämä neliön muotoinen komea kirja on näyttävä ja houkutteleva. Etenkin takakannen maininta "Kirjan mukana ILMAINEN NORSU" herättää varmasti jokaisen potentiaalisen ostajan huomion. (Pienessä tekstissä tosin mainitaan, että oikeasti kirjan mukana ei saa oikeaa norsua, mutta kuvia norsuista sitäkin enemmän.)

Sami on yksin kotona, kun ovelta kuuluu koputus. Oven takana ei kuitenkaan ole postimiestä tai ketään kaveria, vaan jättimäinen norsu! Norsu asettuu muitta mutkitta taloksi Samin kotiin, sillä ilmeisesti Sami on adoptoinut sen. Norsu survoutuu kylpyyn käyttäen kaiken shampoon ja kastellen kaikki pyyhkeet, vaatii röyhkeästi ruokaa, omii kaukosäätimen ja rikkoopa vielä Samin upouuden pyöränkin. Norsu ei kuitenkaan yritäkään pyytää anteeksi. Kun ovelta kuuluu jälleen koputus, Samilla ei käy mielessäkään että tilanne voisi kääntyä vielä pahemmaksi. Mutta kyllä se voi.

Lievästi ärsyttävä norsu on ihanan sekopäinen kirja. Huonokäytöksinen norsu on tervetullutta vaihtelua sympaattisten eläinhahmojen valtaamaan kuvakirjamaailmaan ja onpa tarinan opetuskin harvinainen ainakin lastenkirjallisuudessa. Tietysti tämä tarina muistuttaa hyvistä käytöstavoista, mutta se varsinainen opetus on, että aina täytyy "lukea se pienellä painettu teksti".

torstai 26. helmikuuta 2015

Me tytöt

Anni Polva: Me tytöt
Karisto 2015 (4. painos) 153s.

Me tytöt on julkaistu alunperin 1946 nuortenkirjana nimellä Me tytöt opiskelimme. Olen lukenut Polvalta Tiina-kirjat ja pinon aikuisille suunnattuja romaaneja, mutta nuorille suunnattu tarina oli uusi tuttavuus.

Me tytöt on hyvin polvamainen teos. Päähenkilöinä on kaksi tyttöä, kauppaopiston viimeistä luokkaa käyvät Anja ja Maija. Tytöt ovat huonetovereita ja luonnollisesti tyystin maskuliinien viehätysvoiman ulottumattomissa. Opiskelua enemmän nuoria kiinnostaa luonnollisesti erilaiset iltamenot, joita luokka järjestää itsekin opintomatkakassaa kartuttaakseen. Läksyjä tehdään välillä koko luokan voimin, toisinaan taas vuorotellen muiden saadessa kopioida valmiit tehtävät omiin vihkoihinsa. Maija on luokan poikienkin mielestä eri reilu kaveri ja vähän huomaamatta Pekka alkaakin viedä Maijaa esimerkiksi kahveille ja saatella takaisin asunnolle. Maija on tietenkin niin epäkiinnostunut seurusteluhommista, että vasta opintojen viimeisien viikkojen aikana hänkin alkaa havahtua lämpimiin tunteisiin.

Minulle tämä oli vähän kankea lukukokemus. Tarina on paitsi ennalta-arvattava myös kielellisesti teennäisen oloinen. Tietysti tässä on varmasti tavoiteltukin 40-luvun opiskelijoiden kielenkäyttöä, mutta välillä on innostuttu hiukan liikaa. Vaikka entisaikojen opiskelijaelämään oli hauska tutustua, jäi itse tarina kovin ohkaiseksi. Lisäksi, minua on aina inhottaneet pojat, jotka yrittää väkisin lähennellä, vaikka tyttö sanoo selvästi ei! Silti jopa tämä oi niin rempseä Maija (poskelle läimäyttämisen jälkeen) alkaa melkein pyydellä anteeksi ylireagointiaan.

Ehkä odotin Me tytöiltä vähän enemmän kuin sain, etenkin romantiikkarintamalla, ja siksi olen kirjaan hiukan pettynyt. Se tarjoaa kuitenkin kohtuullisen leppoisan lukutuokion ja pilkahduksen viatonta opiskelijaelämää.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Ella ja kaverit lapsenvahteina

Timo Parvela: Ella ja kaverit lapsenvahteina
Tammi 2015, 82s.
Kuvitus: Mervi Lindman

Olin lupaillut pojille seuraavaksi iltasaduksi ensimmäistä Harry Potteria, kun kirjastoautolta sattuikin löytymään uusin (jo kuudestoista!) Ella-kirja. Vähän nihkeästi pojat suostuivat siirtämään Pottereita tuonnemmaksi, mutta hyvin pian kävi kaikille selväksi että Ella ja kaverit lapsenvahteina on kerta kaikkisen hulvaton kirja.

Ella ystävineen on hyvin kiintynyt opettajaansa, jonka tunteet eivät ole aivan yhtä lämpimät. Opettajan hääpäivä lähestyy ja hän on järjestänyt vaimolleen yllätykseksi kylpyläreissun. Luotettava lapsenvahti on varattu hyvissä ajoin ja viikonlopusta on tuleva yltiöromanttinen ja nautinnollinen. Paitsi että sattuneesta syystä lapsenvahti peruu tulonsa, eikä opettaja saa asiaa tietoonsa vaan tulee vahingossa antaneeksi lapsensa ja koiransa omien oppilaittensa ammattaviksi. Lukijalle on luvassa monta vauhdikasta ja hauskaa tilannetta Ellan ja kumppaneiden yrittäessä toimittaa lapset takaisin vanhemmilleen.

Ella ja kaverit lapsenvahteina nousi omaksi suosikikseni tähän mennessä luetuista Ella-kirjoista. Tässä on sopivan kova vauhti päällä koko ajan ja lapsia nauratti ihan yhtenään. Ella ja kaverit ovat hupaisia hahmoja (vaikka tosielämässä en heidän seuraansa välttämättä hakeutuisikaan), joiden tekemisistä puuttuu kaikki pahantahtoisuus. Paitsi Pukarilta, joka on vähän väliä kumauttamassa kuonoon melkeinpä ketä tahansa. Opettajaa käy vähän sääliksi, kun oppilaat eivät malta olla hänestä erossa kouluajan ulkopuolellakaan. Lapsilla on esimerkiksi tapana kokoontua opettajan liiterin taakse kokoustamaan samalla kun yksi heistä seisoo samaisen liiterin portailla raportoimassa opettajan tekemisistä. Seuraava lainaus kirvoitti meiltä kaikilta komeat naurut:

"- Opettaja lukee lehteä, Pate tiedotti. - Nyt hän kääntää sivua. Opettaja raapii niskaansa. Opettaja rypistää otsaansa. Opettaja ummisti silmänsä. Opettaja laskee lehden viereensä ja nousee tuolista. Nyt hän kävelee.
- Pate, voitko lopettaa tuon höpöttämisen? Minä yritän tässä istua omassa puutarhassani ja nauttia vähäisestä vapaa-ajastani, opettajan ääni sanoi.
- Opettaja puhuu nyt minulle, raportoi Pate. - Hän ottaa minua kädestä. Opettaja taluttaa minua jonnekin. Tämä on tosi jännää. Me menemme ehkä retkelle.
Mutta eivät he menneet, sillä juuri silloin opettaja ja Pate ilmestyivät liiterin kulman takaa."

Ella ja kaverit lapsenvahteina on sen verran lyhyt, ettei sen lukemiseen mennyt kuin kolme iltaa. Lapset olisivat tosin halunneet lukutahdin olevan tätäkin ripeämpi. Lapsenvahdeiksi en Ellaa luokkatovereineen palkkaisi, mutta mielenkiinnolla jään odottamaan, millaisia seikkailuja tulevaisuus heille tuo tullessaan.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Yksinäisyyttä kalliimpaa

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa
(Kinder Than Solitude, 2014)
Tammi 2015, 394s.
Suom. Helene Bützow

Yksinäisyyttä kalliimpaa on yksi eniten odottamistani tämän kevään uutuuskirjoista. Olen lukenut Liltä aiemmin suomennetut Kultapoika, smaragdityttö sekä Kulkurit ja niistä etenkin jälkimmäinen teki todella suuren vaikutuksen. Lin tyyli on rauhallinen ja tarkkanäköinen, paikoin jotenkin jäätävän julmakin.

Kolmen nuoren tiet kohtaavat, kun kahden tädin kasvattama orpo Ruyu lähetetään Pekingiin opiskelemaan. Hänet sijoitetaan perheeseen, jonka yliopistossa opiskeleva tytär Shaoai on ajautunut hankaluuksiin poliittisten mielipiteittensä ja tekojensa takia. Samassa pihapiirissä asuvat myös Moran sekä pääasiassa isovanhempiensa kasvattama Boyang. Moran ja Boyang ovat olleet läheiset ystävät aina ja Moranilla on vahva usko siihen, että he vielä jonain päivänä avioituvat. Tulevaisuus ei kuitenkaan ole ennakoitavissa ja julma rikos ajaa kolmikon lopulta täysin erilleen toisistaan.

Yksinäisyyttä kalliimpaa kulkee kahdessa aikatasossa: nykypäivässä sekä vuodessa 1989. Menneisyyden tapahtumat valkenevat lukijalle vähitellen Moranin, Boyangin ja Ruyun muistellessa kokemaansa. Tarina on ahdistava, eivätkä ihmisetkään hirveästi sympatiapisteitä kerää. Lukeminen olikin Kulkureiden tapaan vastenmielistä ja koukuttavaa: halusin tietää mitä oli tapahtunut, mutta etenkin yksi henkilöistä aiheutti paljon ahdistusta.

Lukemista häiritsi oikoluvun laatu. Aivan liian usein takkusin lauseisiin, joissa joku sana oli väärässä muodossa. Kyllähän tekstistä selvän sai, mutta ikävästi tuollaiset virheet havahduttavat ulos kirjan maailmasta.

Suomennoksesta on pakko sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin Kiinaan sijoittuvien tapahtumien pääpaikkana oli Peking. Paitsi että kirjassa puhuttiin koko ajan Beijingistä. Tämä ei sinänsä ole väärin, mutta Peking on kuitenkin vakiintunut käyttöön suomen kielessä, aivan kuten Tukholma tai Kööpenhaminakin. Toinen seikka taas oli namupapaksi käännetty sugar daddy. Sugar daddylle ei ole olemassa vakiintunutta suomen kielistä sanaa, mutta tuo namupappa herättää kyllä aivan vääränlaisia mielleyhtymiä. Ainakin minulle tulee mieleen namusedän vanhempi versio; vanha ja irstas hyväksikäyttäjä.

Itse tarina on joka tapauksessa erittäin hyvä ja taitavasti kerrottu. Ainakin minulla kesti melko kauan, ennen kuin ymmärsin kokonaisuudessaan, mitä oli tapahtunut - ja luultavasti ymmärsin myös miksi.