maanantai 30. maaliskuuta 2015

Enkä ollut vanki

Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki
Tammi 2011 (7. painos), 188s.

Les! Lue! -blogin Reeta polkaisi vuoden alussa käyntiin elämäkertahaasteen. Maaliskuussa on myös minihaaste, johon osallistuakseen tulee lukea muun muassa yksi poliittinen elämäkerta/muistelma. Olen hävettävän vähän kiinnostunut poliitikoista, mutta omasta hyllystä löytyi tämä Hella Wuolijoen vankila-aikanaan kirjoittama teos, joka ei kylläkään ole suoranainen muistelma vaan sisältää alaotsikonsa mukaisesti Tuokiokuvia vankilasta.

Tietouteni Hella Wuolijoesta on kovin niukkaa. Tiesin Niskavuoren naisista ja vankilatuomiosta, mutta siinäpä se oikeastaan olikin. Vankilatuomion syystäkään ei ollut kuin haalea käsitys. Enkä ollut vanki ei sinänsä valaise Wuolijoen taustoja, vaan siinä keskitytään irrallisiin kuvauksiin vankilaelämästä, muista vangeista ja vaikkapa lapsenlapsesta, Tuulista.

Etukäteen "pelkäämäni" poliittista paatosta ja itsesäälin täyttämää vankilatuomion ruotimista ei vastaan tullut. Välillä piti oikein erikseen muistuttaa itselleen, että tätä on tosiaan kirjoitettu vankeudessa. Kirjan kauneimpia ja tunteikkaimpia ovat kuitenkin ne tekstit, joissa kuvataan vapautumishetkeä ja myöhemmin ensimmäisiä hetkiä omassa kodissa, oman peilikuvan näkemistä puolen toista vuoden tauon jälkeen.

Näiden lyhyiden tekstien kieli on miellyttävää ja onnistuneella tavalla toisteista. Wuolijoki tekee tarkkoja havaintoja muista naisvangeista, joista suurin osa on tuomittu sikiönlähdettämisestä tai varkauksista.

Enkä ollut vanki oli miellyttävä yllätys. Olin varautunut katkeraan ja kuivakkaan tekstiin, mutta tämäpäs onkin monella tapaa kaunis kirja.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

The Bad Doctor

Ian Williams: The Bad Doctor
Myriad Editions 2014, 224s.

Kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä bongasin tämän Ian Williamsin The Bad Doctor -sarjakuvan. Olen tänä vuonna lukenut todella vähän sarjakuvia, koska houkuttelevia ei ole liiemmin tullut vastaan, joten The Bad Doctor oli tervetullut tuttavuus.

Tohtori Iwan James työskentelee yksityislääkärinä. Töitä riittää ja asiakkailla on hyvin monenlaisia vaivoja, jotka saavat tohtorin pohtimaan omaa asemaansa. Ovatko hänen tekemänsä ratkaisut potilaiden hoidossa oikeita? Oikeutettuja? Ehkä sittenkin ennakkoluuloihin perustuvia? Tohtori James ei ole onnellinen mies vapaa-ajallaankaan. Hänellä on vaimo ja aikuiset kaksospojat, mutta elämän tekevät raskaaksi pakko-oireiset häiriöt, jotka aiheuttavat häiritseviä ajatuksia. Takaumissa nähdäänkin, kuinka pakko-oireet alkoivat jo lapsena erilaisina rutiineina, joiden tarkoitus oli muun muassa suojella kaikkia läheisiä onnettomuuksilta. Vaikka tohtori James on tiedostanut ongelmansa jo vuosia, vasta samoista ongelmista kärsivän potilaan auttaminen saa hänet tajuamaan oman avuntarpeensa.

The Bad Doctor on hyvin toimiva sarjakuvaromaani. Nykyaika ja takaumat on piirretty eri tyyleillä, joten ne erottaa toisistaan helposti. Ideakin on mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu, mutta olisi tässä saanut olla vähän enemmän positiivisuutta. Tohtori Jamesin ahdistuneisuus on niin kokonaisvaltaista, että väkisinkin myös lukijaa alkaa ahdistaa.

Tarina saa miettimään lääkäreiden vastuuta ja tietynlaista valtaakin potilaisiinsa nähden. Jos asiakas haluaa todistuksen aseenkantolupaa varten, millä perusteella sen voisi evätä? Kenellä on vastuu, jos asetta käytetään väärin? Toisaalta tarina tekee selväksi myös sen, ettei ammattilaisenkaan ole helppo tunnustaa avuntarvettaan.

Mielenkiintoinen ja joutuisasti luettava sarjakuva.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Herra Gummi ja vuorenpeikot

Andy Stanton: Herra Gummi ja vuorenpeikot
(Mr Gum and the Goblins, 2007)
Schildts & Söderströms 2015, 201s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: David Tazzyman

Harry Potter ja salaisuuksien kammio joutui odottamaan vuoroaan iltasatujonossa, kun Herra Gummi ja vuorenpeikot ilmestyi postilaatikkoon. Olemme tykänneet edellisistä osista paljon, eikä Vuorenpeikot ainakaan vähemmälle tykkäämiselle jäänyt.

Lamonen-Pulissa on saatu elellä kaikessa rauhassa edellisen seikkailun jälkeen, mutta nyt edessä on jälleen toimintaa. Perjantain vaimo, rouva Suloinen, tulee yrttienhakureissulta peikkovuorelta pahoin piestynä ja sekavana. Hänen kimppuunsa on käynyt joukko tuntemattomia otuksia aivan Peikkoluolan vierellä, siellä missä Peikkojoki virtaa vuolaana ja sinisenä. Perjantai veikkaa asialla olleen mäyräporukan, Allan Raatali taas epäilee peikkoja. Polly ja Perjantai lähtevät etsimään syyllisiä ja joutuvat kasvokkain, kenenkäs muun kuin Herra Gummin kanssa.

Stantonin ajatuksenjuoksu on mahdottoman sopivaa viihdyttämään energisiäkin lapsia. Tarinan henkilöiden harmittomat typeryydet ja pahisten ilmiselvä vaarattomuus tekevät periaatteessa hurjastakin seikkailusta huvittavan. Peikot (vuorella tosiaan mellastavat peikot eivätkä mäyrät) ovat naurettavan ällöttäviä, vaikka eivät lopulta aivan aitoja peikkoja olekaan.

Lapsista oli hirveän hauskaa bongata tekstistä kaikenlaisia älyttömyyksiä ja viitteitä heille tuttuihin juttuihin. Ystävykset esimerkiksi valmistautuvat vuorelle lähtöön kovin eri tavoin: Polly hankkii paksuja talvitakkeja, mutta Perjantai pelasi pelihallissa tietokonepeliä ja sai todella korkeat pisteet. Eräässä kohtaa Perjantai ja Polly joutuvat tilanteeseen, josta selviytyäkseen pitäisi olla Harry Potter. Vuorella he joutuvat kohtaamaan kolme peikkojoukon asettamaa, mahdottomiksi tarkoitettua vastustajaa, jotka kirvoittivat lapsista melkoiset määrät hihittelyä.

Mikäli Herra Gummi ei ole vielä tullut tutuksi, suosittelen vilpittömästi tutustumaan. Kirjojen iso fontti, reilut marginaalit ja runsas kuvitus tekevät näistä oivallista luettavaa myös vähän lukeville ja aloitteleville lukijoille.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Ranta

Hanna Tuuri: Ranta
Otava 2015, 285s.

Kolme aikuistunutta lapsuudenystävää, joiden menneisyydessä on jotakin sellaista, joka yhdistää heidät vielä vuosienkin jälkeen. Siinä on Hanna Tuurin uusimman kirjan sisältö äärimmilleen tiivistettynä. Aihe ei sinänsä ole erityisen omaperäinen, mutta takakannesta löytyvä sana tiivistunnelmainen lupailee jotakin otteessaan pitävää.

Tartuin kirjaan suurin odotuksin, jotka eivät täyttyneet. Tunnelma on kyllä tiivis ja vahva, lähes ihailtavan painostava. Mutta noin muuten en kyllä vakuuttunut. Ensinnäkään en pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Eihän se tykkääminen ole välttämätöntä, mutta en edes kiinnostunut kenestäkään heistä. Jim, joka löydetään pahoin hakattuna syrjäkujalta, on ollut melkoinen naissankari ja täynnä itseään. Hän ei ilmeisesti koskaan ole ollut järin hyvä ystävä, kenellekään. Seamus, puoliksi kiertolaisten sukua, taas on vaimoaan pettävä rekkakuski, joka vapaa-aikanaan räplää autoja ja tekee keikkaa Kaunis-Johnille. Arkkitehtinä työskentelvä Nora taas tuntuu elävän lähinnä oman päänsä sisällä, eikä suo järin montaa ajatusta edes lapsilleen tai työttömäksi jääneelle miehelleen. Ihme haahuilijoita kaikki! Jim, Seamus ja Nora muodostavat omituisen kolmikon, joiden välejä sotkevat tunteet (joita Noralla ei liiemmin ole, ellei ahdistusta lasketa). Ne menneisyyden tapahtumat avautuvat vähitellen ja kun viimein selviää, mitä rannalla joskus muinoin tapahtui, ei voi kuin ihmetellä miksi nämä ihmiset ylipäätään haluavat edes nähdä toisiaan!

Lukeminen oli raskassoutuista ja mitä pitemmälle etenin, sitä turhautuneemmaksi tulin. Kieli on hyvin kuvailevaa, mutta mielestäni turhankin sievistelevää sisältöönsä nähden.

"Ilma oli harmaa, pakokaasuista ja lakaisukoneen savusta. Taivaskin oli harmaa. Vain meren päällä saavuttamattomissa vilkkui valoa hohtava raita. Siellä kaukana, sinisessä vapaudessa leijasivat valkovatsaiset lokit."

Runsaat adjektiivit eivät kuitenkaan olleet ainoa kielellinen kompastuskivi. Miksi ihmeessä Nora ostaa lounaaksi sandwichin eikä voileipää ja mitä ovat Seamusin rekan ohjaamossa lojuvat piristysjuomapullot? Joiko hän jotain omaa, salaista voimajuomaansa, vai oliko kyseessä ehkä sittenkin energiajuomapullot? En myöskään lämmennyt sanavalinnalle skitsi, vaan olisin toivonut puhuttavan luonnoksista tai hahmotelmista.

Ranta ei siis ollut sopiva kirja minulle, ei ainakaan tässä hetkessä ja näillä odotuksilla. Luin sen loppuun lähinnä siksi, että A) en osaa jättää kirjoja kesken ja B) tunnelma oli niin hyytävä, että odotin loppuratkaisun kääntävän kaiken päälaelleen. Vaikka minä en kirjalle lämmennyt, uskon että Tuurin kuvaileva kieli viehättää monia muita lukijoita.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

More Fool Me

Stephen Fry: More Fool Me
Penguin Books 2014, 9h 49min.

Kävelylenkeillä minulle on seuraa pidellyt Stephen Fry tämän kolmannen omaelämäkerrallisen teoksensa verran. Osasin muiden kokemusten perusteella asennoitua ajoittaiseen puuduttavuuteen ja pitkään päiväkirjaosioon, joten kirja ei tuottanut pettymystä. Tosin tämä on muistelmista selkeästi se vähiten hyvä, mutta kuuntelemisen arvoinen kuitenkin.

More Fool Me kertoo Fryn elämästä 1980 -1990 -lukujen vaihteessa. Fry teki tuollon ahkerasti töitä mm. Kyllä Jeeves hoitaa ja A Bit of Laurie and Fry -sarjojen parissa, kirjoitti Virtahepoa ja esiintyi ahkerasti siellä, täällä ja tuolla. Vapaa-ajalla vauhti ei ollut sen hitaampi, vaan Fryn kalenteri oli hyvin täynnä erilaisia illallisia, ensi-iltoja ja muita illanistujaisia. Ja jos kalenteri olikin välillä tyhjempi, illat kuluivat rattoisasti vaikkapa snookeria pelaten ja kokaiinia nuuskutellen. Kokaiinia tosin kului myös työpäivinä ja -iltoina. More Fool Me voisikin olla alaotsikoltaan "Kokaiinivuodet". Fry ei missään vaiheessa kannusta ketään kokeilemaan kokaiinia, päin vastoin, mutta kertoo kyllä rehellisesti sen kuinka hämmästyttävän kauan kesti, ennen kuin kokaiini alkoi haitata hänen työtään ja arkeaan.

Äänikirja on siitä hankala formaatti, että jälkikäteen on vaikea kerrata kuulemaansa. Fry kertoo runsaasti mielenkiintoisia ja useimmiten hauskoja anekdootteja kanssaihmisistään, useimmiten kuuluisista sellaisista. Eniten pidin tapauksesta, jolloin prinssi Charles otti vastaan teekutsun ja ilmaantui silloisen vaimonsa prinsessa Dianan kanssa Fryn maaseutuasunnolle.

Moni on muun muassa Goodreadsin arvioissa moittinut More Fool Me:tä name droppingista. (Mitä ihmettä se on suomeksi? Nimien latelemista? Tuttavuuksilla kehuskelua?) Kieltämättä kuuluisia nimiä vilisee vähän liiankin kanssa ja lukuisat alaviitteet useimpien julkkisten aseman selvittämiseksi tuntuivat vain korostavan asiaa. Mutta no, lienee ihan ymmärrettävääkin, että Fry on ollut ja on edelleen paljon tekemisissä julkisuuden henkilöiden kanssa, joten moista on melko vaikea välttää.

Stephen Fry on lukenut kirjansa äänikirjaversion itse, mikä on luonnollisesti iso plussa. Rakastan Fryn rauhallista ääntä ja selkeää artikulointia. Kertojana hän ei ole mitenkään suoraviivainen tai edes kovin selkeä, mutta jotenkin hän onnistuu pitämään homman kasassa. Välillä tosin ehdin sitäkin epäillä, sillä kaksi ensimmäistä lenkkiä ja osa kolmannestakin kului siihen, kun Fry yritti keksiä parhaan tavan kerrata aiempien osien tapahtumia tylsistyttämättä vanhoja lukijoita.



Havainnollistan Fryn rönsyilevää kerrontaa yllä olevalla, taidokkaalla ja hiukan pelkisetetyllä kuvalla. Kaavio (A) kuvastaa perinteistä kronologista kerrontaa. Kaavio (B) taas on yksinkertaistettu versio Stephen Fryn tavasta kuljettaa tarinaa: aluksi hiukan muistelua ja sitten enemmän tai vähemmän tajunnanvirtaa sinne tänne, pompahduksia ajassa eteen ja taakse, alaviitteitä, anekdootteja ja muuta sellaista. Tämä voisi olla sekavaa, ellei Fry olisi kertojana niin hyvä.

More Fool Me ei ollut pettymys, sillä odotin jotain paljon pitkäveteisempää. Oli mielenkiintoista kuulla Virtahevon syntyvaiheista, vaikka melkoisia juonipaljastuksia kirjaa lukemattomille päiväkirjamerkinnät tekivätkin.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Kirjeitä saarelta

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta
(Letters from Skye, 2013)
Bazar 2015, 327s.
Suom. Marja Helanen

Olen aina pitänyt kirje- ja päiväkirjamuotoon kirjoitetuista kirjoista. Pidän myös hyvistä rakkaustarinoista, joten Kirjeitä saarelta joutui kohtaamaan melko suuret odotukset.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa, ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Nuori runoilija, Elspeth, saa ihailijakirjeen amerikkalaiselta Daveylta keväällä 1912 ja heidän välilleen syntyy vuosien mittainen kirjeenvaihto. Kesällä 1940 Elspethin tytär Margaret kirjoittaa lentäjäksi pestautuneelle lapsuudenystävälleen, kun lähelle tiputettu pommi pakottaa keskeyttämään kirjoittamisen. Pommi paljastaa seinään kätketyt kirjeet, joiden ilmestyminen saa Elspethin suunniltaan. Margaret yrittää viimein selvittää äitinsä taustoja ajalta ennen omaa syntymäänsä.

Brockmole ja kääntäjä Helanen ovat saaneet tekstin todella elämään. Kirjeet tuntuvat hyvin tosilta: paikoin ne ovat juuri niin kömpelöitä ja väärinymmärryksiin johtavia kuin vain kirjeet voivat olla. Silti niistä välittyy tunteiden syttyminen ja kasvaminen, epävarmuus tulevaisuudesta ja kärsimätön odotus.

Kirjeitä saarelta on vaivatonta luettavaa, sillä luontevan kielensä lisäksi lyhyet kirjeet houkuttelevat lukaisemaan vielä yhden pätkän. Henkilöistä oli helppo pitää ja heidän tunteisiinsa samastua, mutta ikävä kyllä kirjan loppupuoli kompuroi ikävästi ja sortuu liian helppoon loppuratkaisuun. Tähän väliin juonipaljastusvaaaravaroitus! Kyllähän tarinaan kuin tarinaan mahtuu helposti yksi jääräpäinen ihminen, joskus jopa kaksi, mutta kolme tai enemmän on kyllä aivan liikaa. Lisäksi, jääräpää ei säilyttäisi vanhaa, lukematonta kirjettä vuosikymmeniä, vaan olisi todennäköisesti jääräpäisyyksissään viskannut sen menemään tuoreeltaan.

Minua tämän kirjan loppuratkaisu ärsytti todella, todella paljon, mutta tasapuolisuuden nimissä on todettava, että viimeistä viidesosaa lukuunottamatta Kirjeitä saarelta oli oikein hyvää, laadukasta viihdettä.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Harry Potter ja viisasten kivi

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
(Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997)
Tammi 2002 (16. painos), 335s.
Suom. Jaana Kapari

Olen haaveillut Harry Pottereiden uusintaluvusta jo kauan, mutta sellaiseen ei ole tuntunut löytyvän aikaa. Lapset ruinasivat Pottereita iltasaduksi ja vaikka näin tuhdin kirjasarjan ääneen lukeminen vähän hirvittikin (ja hirvittää edelleen), otin haasteen vastaan.

Tässä sarjan ensimmäisessä osassa jästiperheessä kasvaneelle Harrylle selviää, ettei hän olekaan tavallinen lapsi, vaan velho. Koulu vaihtuu Tylypahkaan, noidille ja velhoille tarkoitettuun sisäoppilaitokseen, joka pursuaa kaikkea kiehtovaa, jännittävää, erilaista ja upeaa. Harry saa ystäviä ja ajautuu ihan oikeaan seikkailuun.

Hah, sainpas Viisasten kiven kuulostamaan aika tylsältä! :D
Muistikuviini verrattuna (edellisestä lukukerrasta on jo pitkä aika, veikkaisin lähemmäs kymmentä vuotta) Viisasten kivi on yllättävän pelkistetty: taikamaailmaa, Tylypahkaa ja henkilöitä kuvataan oikeastaan hyvin vähän. Kirjaa paremmin muistan elokuvat ja Lego-pelit ja luultavasti olenkin onnistunut muodostamaan kirjoista, elokuvista ja peleistä ihan omat, vääristyneet mielikuvani. Jännittävää nähdä, kuinka paljon muut osat poikkeavat näistä omista "muistoistani".

Tavallaan elokuvien ja kirjojen sekoittuminen ei haittaa: elokuvien upea visuaalisuus antaa kirjoillekin enemmän hohtoa. Sitten taas, kirjan Ron ärsyttää tarpeettoman paljon, koska en osaa olla kuvittelematta elokuva-Ronin naamanvääntelyitä. Hermione on kirjassa sietämättömämpi kuin elokuvissa, Harry aika mitäänsanomaton kummissakin.

Esikoinen luki kaksi ensimmäistä Potteria ekaluokalla. Viime syksynä hän kuitenkin tunnusti hyppineensä yli tylsiä kohtia, joita minun mielestäni tässä osassa ei kyllä olekaan. Nyt kun hän sai nauttia Harryn seikkailuista pelkästään kuuntelemalla, tarina olikin kuulemma paljon jännittävämpi ja parempi.

Jaana Kaparin käännös on loistava ja velhosanasto nokkelasti suomennettu. Ääneen luettavaksi Viisasten kivi oli kuitenkin ajoittain haastava. En tiedä, oliko kieli rytmiltään työläs vai väsyinkö pitkiin lukuihin, mutta välillä kieli tuntui olevan todella solmussa ja eläytyminen tekstiin hirveän takkuista.