tiistai 30. elokuuta 2016

Ylipainolisämaksu

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu
Johnny Kniga 2016, 158s.

Ihastuin viime vuonna Kaisa Haataseen ja hänen Meikkipussin pohjalta -kirjaansa. Vastoin ennakkoluulojani viisikymppisen Tytti Karakosken ajatukset elämästä, naiseudesta ja kaikesta muusta mahdollisesta sekä viihdyttivät että tarjosivat tarpeellisiä muistutuksia siitä, mitä vuodet kenties tuovat tullessaan.

Tämä toinen Tytti-kirja jatkaa samalla, toimivalla linjalla, mutta tällä kertaa inspiraationa ei toimi meikkipussin sisältö vaan matkat. Tytti rakastaa matkustelua ja totta kai (sopivan, ei yli-) kypsäksi ehtinyt nainen on ehtinyt kokea matkoillaan vaikka mitä. On ollut kielimatka, työmatkoja, ryhmämatkoja; matkustelua yksin, seurustelukumppanin, äidin, veljen tai ystävän kanssa; matkoja lähelle ja kauas. Pääasiassa kauas, sillä Tytti ei ole kauhean innostunut kotimaanmatkailusta. Eikä toisaalta aivan kaukomaistakaan.

Jos meikkipussi on minulle hieman vieras käsite, vielä vieraampaa on matkustelu. Viimeisten viiden vuoden aikana olen matkustanut Helsinkiin (kirjamessuille viime vuonna), Seinäjoelle (kirjamessut vuonna 2013) sekä Haaparannan Ikeaan (tästä kyllä saattaa olla enemmän kuin viisi vuotta). Tästä huolimatta nautin Ylipainolisämaksusta paljon. Haatanen kirjoittaa niin elävästi, ettei lukijalta vaadita kummoistakaan mielikuvitusta, jotta Tytin matkakuvaukset alkavat tuntua melkeinpä itse koetuilta.

Ylipainolisämaksu tarjosi rentouttavaa viihdykettä myrskyn jälkeiselle sunnuntaille. Tästä tuli hyvä mieli.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Tytöt

Emma Cline: Tytöt
(The Girls, 2016)
Otava 2016, 297s.
Suom. Kaijamari Sivill


"Moni nuori karkasi kotoa: siihen aikaan karkaamisen syyksi saattoi riittää ihan vain pitkästyminen. Ei siihen mitään tragediaa tarvittu."

Kesällä 1969 14-vuotiaan Evien vanhemmat eroavat ja paras ystävä pistää välit poikki. Kesästä näyttäisi siis tulevan tavallistakin tylsempi. Jälkikäteen ajatellen tylsä olisi ehkä siteenkin ollut parempi. Evie kohtaa Suzannen, tummatukkaisen hippitytön, joka asuu läheisellä ranchilla arvoituksellisen Russellin johtamassa kommuunissa. Pian Eviekin viettää enemmän aikaa ranchilla kuin kotonaan. Rauhaa ja rakkautta sykkivän pinnan alla kytevät aivan toisenlaiset tunteet ja teot, mutta Evie sulkee mieluummin silmänsä kuin myöntää totuuden.

Emma Clinen esikoisteos Tytöt on erikoinen kirja. Pidin todella paljon sen vahvasta tunnelmasta, joka tuntui imaisevan minutkin mukaan Russellin ranchille. Tarina kulkee kahdessa ajassa, kun nykypäivän Evie muistelee tuota loputonta ja muodotonta kesää. Kaikki tapahtuu nopeasti, muutamassa viikossa, vaikka toisaalta etenkin kommuunissa vietetty idyllinen aika tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Samalla tavalla tämän kirjan lukeminen tuntui hämmentävän hitaalta: tuntui kuin olisin lukenut sitä hirvittävän pitkiä aikoja, mutta silti etenin hyvin, hyvin hitaasti.

Heti kirjan alusta asti lukija tietää, millaiseen tekoon Russell seuraajansa yllyttää. Jos olisin lukenut Tyttöjen takakansitekstin (tai tämän kirjan tapauksessa sivulievetekstin), olisin ollut tietoinen siitä, että kirjan taustalla on Mansonin perheen teot. Toisaalta oli hyväkin etten tiennyt, sillä nyt pystyin nauttimaan kirjasta omana itsenään. Myönnän nimittäin, että Manson-kytkös vei kirjasta paljon hohtoa pois. Toki uumoilin asiaa jo lukiessa, mutta sen varmistuminen latisti kuitenkin tunnelmaa ärsyttävän paljon.

Tätä kirjoittaessa oloni on nihkeän ristiriitainen. Pidin kerronnan tyylistä, tarinan miljööstä ja tunnelmasta hyvin paljon. Jotenkin olo on kuitenkin vähän petetty. Vähän kuin olisin lukenut fiktiivisen kertomuksen teinitytöstä, joka asuu perheineen ullakolla, piilossa natseilta.

perjantai 26. elokuuta 2016

Kalamiehet

Chigozie Obioma: Kalamiehet
(The Fishermen, 2015)
Atena 2016, 329s.
Suom. Heli Naski



Ikenna, Boja, Obembe ja Ben ovat kuusilapsisen perheen neljä vanhinta lasta. Pojat ovat aina olleet läheisiä toisilleen ja yhdessä he päättävät lähteä kalastamaankin läheiselle joelle, vaikka joki onkin kiellettyä aluetta. Onget ja saalis pidetään visusti piilossa äidiltä, sillä kiinnijääminen tietäisi varmasti vähintään kovaa läksytystä. Eräänä päivänä pojat törmäävät kotimatkalla Abuluun, paikalliseen kylähulluun, joka ennustaa yhden veljistä surmaavan toisen. Tämä ennustus iskee kiilan veljesten väliin ja aiheuttaa piinaavan hitaasti mutta vääjäämättömästi käynnistyvän kauheiden tapahtumien vyöryn.

Kalamiehet on niitä kirjoja, jotka iskevät lukijalta ilmat pihalle. En osannut varautua tarinan hirvittäviin käänteisiin, sietämättömään voimattomuuden tunteeseen, epätoivoon ja ahdistukseen. Tämä tarina ei varmasti unohdu, enkä ihmettele teoksen Booker-ehdokkuutta tippaakaan.

Chigozie Obioman kerronta Heli Naskin upeana käännöksenä on hillittyä ja tunnelmaltaan latautunutta. Luin tätä aluksi verkkaiseen tahtiin, nautiskellen tekstin omintakeisesta tyylistä. Mitä lähemmäksi loppua pääsin, sitä kiivaammin piti lukea: tunnelma muuttuu kuin huomaamatta, eikä jätä rauhaan.

Suosittelen Kalamiehiä etenkin niille, jotka haluavat nauttia kauniista kielestä eivätkä kavahda rankkoja tarinoita.

tiistai 23. elokuuta 2016

Dororo x 3

Osamu Tezuka: Dororo 1-3
(Dororo, 1967-1968)
Vertical, 2008
Käännös: Dawn T. Laabs

Pikkusiskon kirjahyllyssä nököttää yhteisniteenä Osamu Tezukan Ayako-trilogia. En saanut sitä lainaan, eikä sitä ole meidän kirjastossakaan, joten lainasin Dororo-sarjan. Pikkuveli luki nämä ennen minua ja kuvasi tarinaa "jotenkin häiriintyneeksi".

Minusta tämä oli yllättävän letkeä sarja! Melkoisen vinkeä ja ehkä jopa jossain määrin häiriintynytkin.

Lord (isäntä? herra?) Daigo tekee sopimuksen demonien kanssa: kukin 48 demonista saa palan Daigon syntymättömästä lapsesta ja Daigosta itsestään tulee koko Japanin hallitsija. Kun lapsi sitten syntyy, se muistuttaa enemmän toukkaa kuin ihmistä. Lapsella ei ole raajoja, silmiä, korvia tai nenää, noin muutaman puutteen mainitakseni. Daigo pakottaa vaimonsa hylkäämään lapsen, Hyakkimarun, joka lasketaan korissa ajelehtimaan pitkin jokea kuin Mooses ikään. Hyakkimarun onneksi hänet löytää lääkäri, joka ottaa pojan omakseen. Hyakkimaru saa paitsi uuden, rakastavan isän, myös koko joukon huikeita proteeseja, joiden ansiosta hän on melkein kuin kuka tahansa poika.

Kauan ei elämä pysy seesteisenä, sillä jokin Hyakkimarussa houkuttelee ghouleja. Jos koti pursuaa paholaisia, vaikka harmittomiakin, ei arjesta tahdo tulla mitään. Hyakkimarun on aika lähteä omille teilleen. Matkallaan Hyakkimaru tutustuu kipakkaan Dororoon, joka on nuoresta iästään huolimatta lahjakas varas. Lisäksi Hyakkimaru kohtaa lukuisia demoneja, jotka hän onnistuu surmaamaan ja risteävätpä tiet biologisten vanhempienkin kanssa.

Tezukan piirrostyyli osoittautui yllättävän söpöksi. Demonit eivät kyllä ole kauneudella pilattuja, mutta kansien perusteella odotin sotkuisempaa jälkeä. Jotenkin tuo sympaattinen piirrostyyli teki raa'asta tarinasta helpomman kestää. Tarinan maailma on julma ja sotaisa, ruumiita kertyi ehkä jopa satoja. Hyakkimarun ja Dororon välinen suhde on herttainen ja kiukkuinen, semmoinen melko normaali sisarussuhde.

Tykkäsin Dororosta, sekä ideasta että toteutuksesta. Jäin miettimään ainoastaan sitä, miksi sarja on nimetty Dororon eikä Hyakkimarun mukaan.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Musta aukko

Charles Burns: Musta aukko
(Black Hole, 2005)
Like 2006, 364s.
Suom. Juha Ahokas

70-luvun Seattle ja nuorison keskuudessa sukupuoliteitse tarttuva tauti, joka muuttaa kantajansa tavalla tai toisella luonnonoikuksi, friikiksi. Siinäpä tämän sarjakuvan idea noin tiivistetyssä muodossa.

Lainasin tämän albumin sivistymismielessä, sillä takakannessa lainataan Sarjainfon Harri Römpöttiä, joka toteaa, että Musta albumi on "[y]ksi amerikkalaisen nykysarjakuvan perusteoksista." Tietysti siis oletin huikeaa tarinaa ja laadukasta piirrosjälkeä. Tosin jo kansikuvasta käy selväksi, millainen Burnsin piirrostyyli on, eikä se miellyttänyt omaa silmääni vielä viimeiselläkään sivulla. Mutta tarina. Pitihän sille edes antaa mahdollisuus.

Ikävä kyllä en välittänyt tarinastakaan. Ensinnäkin sitä jotenkin kuvittelisi, että jos kaikki tietävät mutatoivasta seksitaudista eikä kukaan halua tartuntaa, niin ehkäisystä pidettäisiin huoli. Ylläri: ei pidetä. Osa tartunnan saaneista pystyy kätkemään taudin tekemät muutokset, kuten rintalastan yläpuolelle ilmaantuneen suun tai kylkeen kasvavat lonkerot, ja jatkamaan normaalia arkea. Toisilla taas muutokset ovat niin silmiinpistäviä, että heidän ainoa vaihtoehtonsa on muuttaa metsään asumaan. (Oletan siis, ettei tautiin ollut lääkettä, koska kukaan ei kääntynyt lääkärin puoleen. Ehkä tästä mainittiin kirjassakin, mutta en muista sellaista.) Noin muuten nuoriso tekee normaaleja nuorten juttuja: käy koulua, bilettää, ryyppää ja ihastuu. Ai niin, lisäksi tapahtuu muutama murha.

Musta aukko ei ihastuttanut millään tasolla. Tarina on melkoista säheltämistä ja teinien holtittomuus raivostuttavaa. Muutama hahmo oli keskenään niin samannäköisiä, etten aina erottanut heitä toisistaan. Minusta tämä oli aika ällöttävä sarjakuva.

perjantai 19. elokuuta 2016

Amulett-sarja

Kazu Kibuishi: Amulett
1. Stenväktaren
2.Stenväktarens förbannelse
3. Molnsökarna
4. Det sista rådet
5. Älvprinsen
6. Flykten från Lucien
7. Eldfågeln
Hegas, 2011-2016
Översättning: Lottie Eriksson


Vieraalla kielellä lukeminen on hyvä tapa pitää yllä kielitaitoa. Jos kielitaito ei ole vielä kovin sujuvaa, voi kokeilla selkokielisiä kirjoja. Ja jos taidot eivät riitä niihinkään, kannattaa valita luettavakseen helppolukuisia (lanu-)sarjakuvia.

Olen asunut tässä kaksikielisessä kaupungissa jo kuusitoista vuotta, mutta en edelleenkään puhu tai edes ymmärrä ruotsia kovin hyvin. Haluaisin kyllä oppia, mutta olen aina ollut vähän laiska opettelemaan. Kazu Kibuishin Amulett-sarjakuva kiinnitti kuitenkin huomioni sympaattisella piirrostyylillään ja päätin, että jos nyt edes tämän verran treenaisin sitä ruotsia. Arjessa ei ehkä ole hirveän paljon käyttöä fantasiamaailman nimistölle tai robottisanastolle, mutta ei takerruta sivuseikkoihin.

Emily ja Navin muuttavat äitinsä kanssa isoenonsa taloon, kun isän menehdyttyä perheen talous on mennyt tiukoille. Isoeno on hävinnyt teille tietämättömille jo vuosia aiemmin ja suuri, sokkeloinen talo on ollut tyhjillään pitkään. Kolmikko siivoaa taloa päättäväisesti, mutta jo ensimmäisenä yönä alkaa tapahtua outoja. Kellarista kantautuu kummallista koliinaa, jonka alkuperää kaikki lähtevät tutkimaan. Ääni ei kuitenkaan lähde vanhoista putkista tai pienistä tuholaisista, vaan kellarissa mekastavat outo usvaolio ja valtava lonkerohirviö. Lonkerohirviö syö äidin ja häipyy yhä syvämmälle maan uumeniin. Emily ja Navin lähtevät seuraamaan sitä ja edessä on hurja seikkailu aivan vieraassa ympäristössä.

Tarina käynnistyy tosiaan vauhdikkaasti ja jännittävästi. Alku muistuttaa jossain määrin Spiderwickin kronikoita, mutta fantasiamaailmaan siirryttyä tunnelma ja miljöö on selvästi hyvin japanilaista. Emily ja Navin löytävät uusia ystäviä ja jopa isoenonsa Silasin, mutta myös joukon vihollisia ja valtavia haasteita. Emilystä on tullut tietämättään stenväktare, eikä se rooli oli helppo tai edes kovin selkeä.

Jännite pysyy yllä hyvin ensimmäisten viiden osan ajan, mutta kuudes oli ainakin minulle sellainen laahaava täytekirja. Seitsemäs osa veti kuitenkin jälleen paremmin. Jatkoa on edelleen tulossa, mutta en tiedä monenko kirjan verran ja millä aikataululla. Toivottavasti muistan lukea jatko-osatkin.

Piirrostyyli on minusta oikein mukava. Hahmot ovat persoonallisia ja yleensä ottaen helposti tunnistettavia. Laadukasta sarjakuvaa, joka viihdyttää hyvin myös aikuista lukijaa.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

112 osumaa, sarjakuvataiteilijan päiväkirja

Milla Paloniemi:
112 osumaa, sarjakuvataiteilijan päiväkirja
Arktinen Banaani 2016, 330s.

Tästä kirjasta on todella haastavaa kirjoittaa yhtään mitään. Milla Paloniemen tuorein albumi on nimittäin ihan oikea päiväkirja, eikä mikään kuviteltu. Onneksi minulla ei ole tapana kirjaa niinkään kirja-arvioita kuin musta tuntuu -selvityksiä lukukokemuksista.

112 osumaa alkaa maaliskuusta 2015. Parisuhde on päättynyt eroon ja edessä on melkoinen tunteiden vuoristorata: aluksi lähes sietämätöntä ikävää, tuskaa ja epäonnistumisen tunteita, seuraavaksi huumaavan energistä sinkkuelämän ihanuutta, häivähdys seesteisyyttä. Sitten taas käydään läpi eroa, ihmissuhteita, ihastumisia, rakastumisia, tunteita itseä ja muita kohtaan, minuutta, toiveita, haaveita, tavoitteita jne. Bilettämistä, kaljaa, karaokea, satunnaisia kohtaamisia, säätöjä. Lopulta Tinder ja lisää säätöä. Hetkittäin itsenäinen nainen, joka ei tarvitse miestä -kohtauksia. Ja niitä tunteita. Äärimmäisiä, pakahduttavia, väsyttäviäkin. Päiväkirjassa käydään läpi myös humalassa sattunut onnettomuus, jossa sattui pahasti, mutta ei onneksi niin pahasti kuin pahimmassa tapauksessa olisi voinut käydä.

No niin.
Paloniemi osaa ja uskaltaa ilmaista itseään suorasukaisesti ja rehellisesti. Piirrostyylit ja -tekniikat vaihtelevat tunnelman ja/tai tarpeen mukaan.

Lukukokemus oli outo. Oikeastaan epäuskoinen. Kun on ollut parisuhteessa noin viisitoista vuotta (en ikinä muista tarkkaa aikaa), sinkkuelämän kiemurat ja kumppanin etsiminen ovat hyvin etäisiä asioita. Silti tässä oli jotain tuttua: olin nimittäin teini-ikäisenä sitä tyyppiä, joka ihastui jatkuvasti ja luuli olevansa rakastunut. Kävin pitkiä päänisisäisiä keskusteluja kulloisenkin ihastuksen kohteen kanssa, haaveilin seurustelusta ja pussailusta. Mietin, mitähän se ihastuksen kohde minusta ajattelee - vai onko huomannut olemassaoloani ollenkaan. Välillä tein muka-toimivia iskusuunnitelmia (eivät muuten toimineet), välillä podin hirveää tuskaa siitä, kuinka kukaan koskaan missään ei voi ihastua minuun ja blaa blaa blaa. Toisinaan taas toivotin kaikki miehet jonnekin hyvin kaukaiseen maailmankolkkaan, koska elämä olisi helpompaa ilman niitä. Ja sama uudestaan. Ja uudestaan.

112 osumaa oli ahdistavan paljon täynnä samanlaista epävarmuutta itsestään, haaveilua ja toisen sanojen ja tekojen tulkitsemista uudestaan ja uudestaan. Muistan vielä hämärästi, kuinka väsyttävää se jatkuva tunnemyrsky oli silloin teininä, joten ihan hirvittää ajatella, että joku käy/on käynyt läpi samaa aikuisena. Teinin ei sentään tarvitse huolehtia kuin suurin piirtein koulusta, aikuisella on vastuullaan jo koko arki...