sunnuntai 30. elokuuta 2015

Pienten muutosten kauneussalonki

Alexander McCall Smith: Pienten muutosten kauneussalonki
(The Minor Adjustment Beauty Salon, 2013)
Otava 2015, 364s.
Suom. Outi Järvinen

Mma Ramotswe -sarja on edennyt jo neljänteentoista osaansa. Naisten etsivätoimisto nro. 1 menestyy juuri sopivasti: töitä riittää mutta mitään ruuhkaa ei pääse syntymään. Mma Ramotswen ja Mma Makutsin yhteistyö on sekin muotoutunut saumattoman soljuvaksi. Vastikään avioituneen Mma Makutsin vatsanseutu vihjailee kuitenkin tulevista muutoksista, mutta eihän niin arkaluontoista asiaa voi ottaa puheeksi ihan miten sattuu! Paahtava helle on kuivattanut maan halkeilevan kuivaksi, mutta ilma tuoksuu siltä, että pian saadaan nauttia sateesta.

Pienten muutosten kauneussalonki on juuri niin sympaattinen, hötkyilemätön ja herttainen kuin aiemmatkin osat. Lueskelin tätä tarkoituksella hitaasti ja nautin suuresti. Olen iloinen, että maltoin odottaa "kesän" kuumimpiin päiviin asti, ennen kuin aloin tätä lukea. Minuun tämä sarja vaikuttaa tyynnyttävästi ja ainakin hetken kuvittelen voivani suhtautua vähän seesteisemmin tavalliseenkin arkeen.

Pidän siitä, miten Mma Ramotswe muistaa hyvät käytöstavat ilkeidenkin ihmisten kohdalla ja kuinka hän Botswanaa arvostellessaankin rakastaa kotimaataan suuresti. Vaikka etsivätoimiston asiakkaiden mukana kirjoihin tulee myös vehkeilyä ja karujakin ihmiskohtaloita, on sarjan asenne äärimmäisen hyväntahtoinen.

"Vanhojen ystävien kesken puheenaiheet saattavat olla hyvin laajoja, vaikka kumpikin tietäisi ennalta, mitä toinen tulee sanomaan, ja vaikka sen saman olisi kuullut kuinka monta kertaa tahansa."

Mma Ramotswe -sarja ei ole vain kepeää hyvän mielen kirjallisuutta. Näistä kirjoista hohkaa lämpöä ja viisautta.

perjantai 28. elokuuta 2015

Maija

Luca Gargano & Maija Vilkkumaa: Maija
WSOY 2004, 255s.

Maija Vilkkumaa on pitänyt taukoa sooloartistin uraltaan jo useamman vuoden, mutta näin syyskuussa ilmestyvän uuden albumin alla oli oikein hyvä hetki kerrata Vilkkumaan muusikkouden alkutaivalta. Tämä vuonna 2004 ilmestynyt teos, Maija, kattaa Vilkkumaan uran Tarharyhmästä Ei-albumiin. Toki mukana on myös lapsuus- ja koulumuistoja, joten kirja on suhteellisen pätevä muusikkoelämäkerta.

Maija on rakenteeltaan selkeä ja sisällöltään monipuolinen. Gargano on haastatellut runsaasti Vilkkumaan läheisiä ja työkavereita sekä luonnollisesti artistia itseään. Päätekstin ohella sisältöä elävöittävät otteet Vilkkumaan päiväkirjoista (sekä yksityisistä että vanhoilla kotisivuilla julkaistuista) sekä keikkapäiväkirjoista, runsaat valokuvat ja muu materiaali, nuotteja ja leirinuotiosovituksia unohtamatta.

Minä "löysin" Vilkkumaan musiikin kunnolla vasta Ei-levyn myötä ja sitä seuranneet levyt ovatkin muodostuneet läheisimmiksi. Vuonna 2005 ilmestynyt Se ei olekaan niin -albumi on edelleen suosikkini kaikista ja samaisena vuonna pääsin nauttimaan myös Vilkkumaan energisestä esiintymisestä Provinssirockissa.


Minulla on tapana* raivata tieni eturiviin, koska sieltä näkee parhaiten.
*Tai ainakin oli tapana - viimeisimmästä keikkakokemuksesta on jo vuosia.

Hyvin moni asia on muuttunut sitten Maija:n ilmestymisen. Jo kirjan alkutervehdyksessä Vilkkumaa toteaa asioiden muuttuneen huomattavasti sitten kirjaa varten tehtyjen haastattelujen, sillä hän oli vastikään eronnut pitkäaikaisesta kihlatustaan. Sittemmin Vilkkumaa on avioitunut, tullut äidiksi ja kirjoittanut kirjankin.

Maija:n loppupuolella puhutaan faneista ja moneen kertaan mainitaan viralliset nettisivut kysymyspalstoineen ja keskustelufoorumeineen. Sittemmin sivut ovat uudistuneet ja nuo osiot ovat jääneet pois. Koska Ei:n jälkeen on ilmestynyt monta, äärettömän laadukasta albumia, tuntuu kirjasta puuttuvan paljon asiaa. Mutta eihän se nyt kirjan vika ole, että aika kuluu ja artistin ura jatkuu.

Minusta oli mielenkiintoista lukea Vilkkumaan lapsuudesta ja teinivuosista. Kaikesta näkyy lapsuudenkodin turvallinen ilmapiiri ja molemminpuolinen kunnioitus. Nuoruuden sekoilut ja ongelmat ovat luonnollisesti aivan erilaisia Helsingissä kuin pienessä maalaiskylässä, mutta ne pohjimmaiset tunteet ja "ongelmat" ovat universaaleja ja ajattomia.

Maija on visuaalisesti näyttävä ja sisällöltään runsas, mutta kyllähän tämä soolouran alkuun loppuva teos jättää auttamatta vähän keskeneräisen fiiliksen. Mutta tosiaan, hyvä se vain on, että ura jatkuu. Elämäkertoja ja bändihistoriikkeja ehditään kirjoittaa ja lukea sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, kun niiden aika on.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Normaali

Graeme Cameron: Normaali
(Normal, 2015)
HarperCollins Nordic 2015, 341s.
Suom. Sanna Lönnfors
Verentäyteiset trillerit murhaajineen kaikkineen ei lähtökohtaisesti ole se minua eniten kiinnostava genre. Markkinointipuheet Graeme Cameronin Normaali-esikoisteoksen kohdalla tekivät kuitenkin tehtävänsä ja otin kiinnostuneena vastaan tarjotun arvostelukappaleen.

Kirjan nimeämätön päähenkilö on päällisin puolin normaali työssäkäyvä mies, joka pitää moitteetonta huolta syrjäisestä kodistaan. Traumaattista lapsuutta vilautellaan siellä täällä, mutta eihän mikään selitä sitä, miksi miehestä on tullut kiduttamisesta nauttiva hirviö. Autotallin alle rakennettu salainen kellari toimii siepattujen naisten välisijoituspaikkana, josta kukaan ei ole vielä päässyt pois elävänä.

Kirjaa on verrattu Dexter-sarjaan, jota en kylläkään itse jaksanut seurata muutamaa jaksoa pitemmälle, mutta joka silti oli selvästi omaperäinen versio hyvin kalutusta aiheesta. Myös humoristinen näkökulma mainitaan sekä markkinointimateriaalissa että kirjan takakannen lukija-sitaatissa. Näistä lähtökohdista kuvittelin Normaalin olevan kepeämpi ja ehkä jopa sympaattinen, toisin kuin kidutustarinat yleensä.

No eihän tämä ollut yhtään kepeä tai sympaattinen, enkä tavoittanut sitä luvattua huumoriakaan. Sinänsä ihan luettava teksti tuntui alusta asti varsin hengettömältä ja jotenkin teennäiseltä. Kun aihe on näinkin raaka, eikä herra kiduttaja näyttäytynyt ainakaan minulle mitenkään syvällisenä hahmona, tuntuivat jotkut maalailevat kuvaukset aivan liian väkisin väännetyiltä ja asiaankuulumattomilta.

"Kauempana toisella rannalla tuomiokirkon torni kohosi ylpeänä tumman puurajan yläpuolelle, kuin inhimillisyyden kirkas majakka sieluttoman harmaanoranssilla taivaalla."

Paikoin käännöskin töksähteli todella pahasti:

"Haparoin vyöni auki ja ravistin housuni pois. Värähdin yöilman kiristyessä ihoni ympärille ja kietoessa minut kananlihaan."

Ylipäätään suurin osa kirjasta tuli luettua jonkinlaisella automaattilukemisella, kun tarina ei kerta kaikkiaan tuntunut käynnistyvän tai edes pysyvän häävisti kasassa. Tarinassa vilisee muutamia selvästi keskeisiä henkilöitä, mutta kerronta oli niin haparoivaa, että välillä tuntui kuin päähenkilö olisi ollut kolmessa paikassa yhtä aikaa. Vasta aivan kirjan loppupuolella, kun yksi kaapatuista naisista osoittautuukin kaikista aiemmista poikkeavaksi, syntyy oikeasti jännittäviä tilanteita ja lukijaa alkaa oikeasti kiinnostaa, mihin suuntaan homma etenee.

Pitäisi mitä ilmeisimmin luottaa vaistoonsa ja jättää jatkossakin lukematta tällaiset raa'at jutut. Normaali ei tehnyt ollenkaan hyvää vaikutusta, enkä osaa suositella sitä edes genren ystäville.

maanantai 24. elokuuta 2015

Kaikki taivaan linnut

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut
(Go Set a Watchman, 2015)
Gummerus 2015, 286s.
Suom. Kristiina Drews

Tämän vuoden suurin kirjatapaus lienee tämä Harper Leen arkistoista löytynyt, kauan odotettu romaani. Kaikki taivaan linnut on kirjoitettu ennen Kuin surmaisi satakielen -klassikkoa, eikä tämä mielestäni missään mielessä ylläkään Satakielen tasolle.

Minulle Kuin surmaisi satakielen on yksi suuren vaikutuksen tehneistä kirjoista. Aloitin sen lukemisen aikanaan sillä "no lukis nyt tänkin, kun se kerran on joku klassikko" -asenteella, enkä oikeasti odottanut pitäväni tarinasta ollenkaan. Aivan toisin kävi. Kaikki taivaan linnut taas koki lähes päinvastaisen kohtalon: odotin suuria, mutta jouduin pettymään.

26-vuotias Scout matkustaa kotikaupunkiinsa Maycombiin tapaamaan isäänsä Atticusta ja muita rakkaita ihmisiä. Aluksi kaikki onkin juuri niin herttaista kuin aina ennenkin, mutta pian Scoutille selviää, etteivät läheiset ihmiset olekaan aivan sellaisia kuin hän on koko ikänsä kuvitellut.

Satakielen lukemisesta on minulla jo aikaa, mutta silti tyrmistyin siitä, kuinka henkilöt tässä kirjassa käyttäytyivät ja tuntuivat ajattelevan tyystin eri tavalla kuin siinä. Toki tämä sama asia suistaa Scoutinkin raiteiltaan, mutta myös Scout itse on ihan kummallinen hepsankeikka. Vanha lapsuudenystävä ja potentiaalinen aviomiesehdokas Hank/Henry on jatkuvasti Scoutin kummallisen leikittelyn kohteena, kun hän välillä käyttäytyy rakastuneen naisen tavoin, välillä torjuu miehen täysin.

Minun oli todella vaikea saada otetta tästä kirjasta. Enimmäkseen teksti on sujuvaa ja etenkin dialogien osalta nopeaa luettavaa, mutta teksti on myös epätasaista. Arjan tavoin en voi olla miettimättä, onko tekstin haluttukin näyttää hiomattomalta, jotta käsikirjoituksen löytötarina olisi mahdollisimman uskottava. Koska Satakielen ja Taivaan lintujen vertaileminen toisiinsa ei ole reilua, olisi todella mielenkiintoista kuulla Satakieltä lukemattoman henkilön ajatuksia Kaikki taivaan linnut -teoksesta.

Kaikki taivaan linnut ei tehnyt sellaista vaikutusta kuin etukäteen odotin, mutta luulen sen johtuneen nimenomaan kohtuuttomista ennakko-odotuksista itsestään. Luulen, että jos olisin osannut ottaa tämän kirjan enemmän itsenäisenä teoksena, en olisi jatkuvasti harannut vastaan epämieluisille juonenkäänteille.

lauantai 22. elokuuta 2015

Lupaus. Unien ensimmäinen kirja


Kerstin Gier: Lupaus. Unien ensimmäinen kirja
(Silber - Das Erste Buch der Träume, 2013)
Gummerus 2015, 338s.
Suom. Heli Naski

Ilahduin, kun huomasin Gummeruksen kirjakatalogissa uuden Kerstin Gierin nuortenkirjan. Gierin edellinen nuorten sarja, Rakkaus ei katso aikaa -trilogia, oli minusta kömpelöä loppuratkaisua lukuunottamatta oikein viihdyttävää luettavaa. Viihdyttävä on myös tämä uuden sarjan avausosa, jossa seikkaillaan enimmäkseen unissa.

15-vuotias Liv Silber pikkusiskoineen ei pääsekään asumaan idylliseen Oxfordiin vaan Lontooseen, lähelle äidin uutta miesystävää. Hajamielisen professorin karikatyyriä muistuttava äiti on äiti lähinnä nimellisesti, sillä Liv ja Mia ovat kasvaneet pääasiassa lasten-/taloudenhoitajan Lottien hoidossa. Jälleen kerran tytöt aloittavat uudessa koulussa, eikä aikaakaan kun Livistä kirjoitellaan koulun juorublogissa, jonka ylläpitäjän henkilöllisyys on kaikille arvoitus. Eräänä yönä Liv näkee erikoisen todentuntuista unta, jossa ovat mukana myös hänen uusi velipuolensa Grayson ja kolme tämän ystävää. Pian Liv saakin kuulla hyvin epäuskottavan salaisuuden ja vastoin järjen ääntä hän lähtee mukaan poikien uniseikkailuihin.

Lupaus on Gierin aiempien kirjojen tavoin helppolukuinen, vauhdikas ja humoristinen. Teksti on pääosin kelpo suomea, mutta kananlihalla-ilmausta käytettiin jotenkin hassusti väärin. Laitoin kyllä merkin siihen kohtaan, mutta nuorimmainen on hyvä nyppimään muistilaput pois, enkä nyt löytänyt esimerkkilausetta tähän hätään.

Reaali- ja unimaailman yhdistäminen yhdeksi tapahtumapaikaksi on toteutettu toimivasti siten, että unimaailman surrealistisuus ja arvaamattomuus säilyy. Tässäkin sarjassa on mukana ihastumiskuvio, sellainen kiltti pussailutason suhde. Ehkä kirjan muuhun sisältöön verrattuna Graysonin ja tämän ystävien salainen "harrastus" onkin yllättävän raju. Demonit, veriuhrit ja mystiset rituaalit ovat hyvin kaukana siitä hormonihuuruisesta teinimaailmasta, jossa nuoret päivänsä viettävät.

Odotan mielenkiinnolla, mihin suuntaan Livin tarina tästä lähtee etenemään. Oikeastaan Lupaus olisi toiminut ihan kohtuullisesti itsenäisenäkin teoksena, mutta onhan tarinan idea sen verran mehevä että aivan mielelläni seikkailen Livin ja muiden unissa vielä parin kirjan verran.

torstai 20. elokuuta 2015

Lassi ja Leevi




Muistatteko vielä hyvin omat teinivuotenne? Sen, miten valtaosa ihmisistä (varsinkin aikuisista) oli jotenkin käsittämättömän ärsyttäviä, tyhmiä, tylsiä ja tiukkapipoisia ja joiden käsitys elämästä oli kummallisen vääristynyt? Ehkä joku teistäkin vietti paljon aikaa omassa huoneessa kuunnellen radiosta nauhoitettua musiikkia c-kasetilta ja kirjoittaen päiväkirjaan tai kavereille.

Minä toki jouduin tekemään paljon hommia pikkusisarusten vahtimisesta metsän istutukseen, toisin kuin kukaan muu teini ikinä missään, mutta silti ehdin raapustaa monta päiväkirjallista syvällisiä ajatuksia (tai listoja kivoista pojista) ja pinotolkulla kirjeitä. Noihin kirjeisiin saatettiin lisätä lehdistä leikattuja kuvia tai sarjakuvia ja Lassista ja Leevistä tuntui silloin löytyvän täsmälleen oikeanlaista huumoria. 

Nyt kun luin nämä kuusi omasta hyllystä löytyvää juhlakirjaa, en oikein tiennyt nauranko enemmän strippien nostattamille muistoille vai itse sarjakuvalle. Niin tai näin, pienen alkukankeuden jälkeen Lassin ja Leevin koheltamiset ja keskustelut tuntuivat aivan yhtä ajankohtaisilta kuin 20 vuotta sitten.


Yksi Lassin parhaista puolista on energisyys. Yllä olevassa kuvassa näkyy, mitä kaikkea Lassi ja Leevi puuhastelevat yhden kesäpäivän aikana. Eivätkä he silti ehtineet tehdä puoliakaan suunnittelemistaan asioista. Luetutin tämän stripin vanhimmalla pojallani, joka on viime aikoina valitellut entistä enemmän tekemisen puutetta. Totta kai kolmen vauhdikkaan pojan äitinä osaan samastua todella hyvin Lassin äitiin, joka ei todellakaan jaksa ilahtua jokaisesta poikansa päähänpistosta, mutta samalla näin rivien väleistä paremmin kuin ennen sen, ettei äiti mikään tiukkis ole. 


Lassi ja Leevi muodostavat hauskan parivaljakon. Vaikka Leevi on peloton ja ylväs tiikeri, jonka on saatava toteuttaa muun muassa metsästysviettiään, on hän useimmiten kuin paraskin kotikissa. Leevi on myös usein mukana Lassin kyseenalaisissakin ajanvietteissä, mutta toisaalta hän on keskusteluissa se järjen ääni.

En jaksa edes muistaa, kuinka monena talvena olen yrittänyt toteuttaa jotakin Lassin monista lumiukkoinstallaatioista. Tietenkään en ole onnistunut, mutta edelleen haaveilen toteuttavani jonkun niistä. Vaikkapa sen keihästettyjen lumiukonpäiden muodostaman kunniakujan tai lumihaita karkuun uivan lumiukon.

Lassin mielikuvituksella pahvilaatikostakin on moneksi. Yhdestä laatikosta voi tehdä aikakoneen tai toisin päin käännettynä muodonmuutoskoneen. Kyljellään siitä syntyy monistin. Pienillä lisäsäädöillä samainen pahvilaatikko voi toimia aivojen suurentajana.



On vaikea arvioida, kuinka hyvin Lassi ja Leevi -sarja on loppujen lopuksi kestänyt aikaa. Ensimmäisen juhlakirjan kohdalla käännös tuntui töksähtelevältä, mutta pian en enää kiinnittänyt siihen huomiota. Kun sarjakuvaa lukee vahvat nostalgialasit silmillään, sitä luultavasti jättää alitajuntaisesti huomaamatta joitakin epäkohtia. Tai sitten kyseessä on harvinaisen laadukas ja moniulotteinen sarjakuva, josta on turha suurempia vikoja hakeakaan.

tiistai 18. elokuuta 2015

Kepler62 & Maukan ja Väykän matkakirja

Meidän iltasatupino sai lisää korkeutta, kun kirjastoauto palasi kesätauoltaan. Päätimmekin pistää Feeniksin killan tauolle ja lukea lainakirjat ensin, että muutkin lapset pääsevät niistä nauttimaan.

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler62, Kirja yksi: Kutsu
WSOY 2015, 114s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Ensimmäisenä tartuimme Kepler62 -sarjan avausosaan, Kutsuun. Jos meidän pojille onkin joskus kirjoja kohtaan nihkeä asenne, niin Kepler62:n kohdalla ennakkoluulot katosivat kohisten.

13-vuotias Ari ja tämän pikkuveli Joni yrittävät pärjätä arjessa kahdestaan. Maailma on muuttunut valtavasti (pleikkari 10 on jo ikivanha laite) ja äiti on viipynyt kauan viimeisimmällä työnetsimisreissullaan. Muiden lasten tapaan Ari unelmoi saavansa käsiinsä uuden pelin, Kepler62:n, jonka huhutaan sisältävän jonkinlaisen yllätyksen tai palkinnon. Kuinka ollakaan, juuri tuon pelin pikkuveli on saanut joltakin satunnaiselta ohikulkijalta. Pojat alkavat pelata ja siitä todellakin alkaa seikkailu.

Meillä lapsia kiinnostavat pelit ihan käsittämättömän paljon. Usein turhauttaa, kun mikään muu tekeminen ei innosta ja elämä kaatuu, jos ei juuri nyt saa pelata. Ja mieluiten kauan. Koska Kepler62:ssa pelataan ja siitä seuraa jännittäviä ja vähän pelottaviakin juttuja, tästä tuli hetkessä (etenkin vanhimman pojan) suosikki. Viimeisiltä sivuilta lapsi tutki malttamattoman epätoivoisena sarjan jatko-osien julkaisuaikataulua ja kiemurteli kärsimättömyyden tuskassa kun tajusi, että viimeistä osaa pitää odottaa ainakin kaksi vuotta.

Tämä on hyvin lyhkäinen kirja, jonka tekstiä runsas (ja komea!) kuvitus täydentää hienosti. Minä pidin kirjan tunnelmasta ja asetelmasta siinä missä lapsetkin, mutta kyllähän tämä sarjan avausosa väistämättä jää sellaiseksi ärsyttävän nopeaksi alkusoitoksi. Itsenäisenä teoksena tämä ei siis häikäise, mutta ehdottomasti jatko-osien ilmestymistä odotellaan malttamattomina ja kaikki osat luetaan heti tuoreeltaan.



Kepler62:n jälkeen hypähdimme huomattavasti rauhallisempiin maisemiin, Maukan ja Väykän seuraan. Mutta ei näidenkään kaverusten elämä pelkkää tasapaksua arkea ole, vaikka Väykälle sellainen tietysti sopisikin.

Maukkahan on iät ja ajat huokaillut muuttolintujen perään ja uhonnut itsekin lähtevänsä talveksi etelään. No, tällä kertaa kissa ryhtyykin sanoista tekoihin ja pakkaa matkalaukut sekä itselleen että Väykälle. Maukka tuhlaa matkarahat jo lentokentällä kameraan (onneksi liput on siinä vaiheessa jo hankittu) ja Italian kentältä löytyy vain Maukan matkalaukku. Ilman rahaa ja huonosti varustettuna kissa ja koira yrittävät joka tapauksessa nauttia lomasta. Vaikka Väykkää vaivaakin, jäikö kellarin ovi auki ja Maukka ei todellakaan haluaisi tehdä mitään, mikä voidaan laskea työksi.

Maukka ja Väykkä -kirjoissa on niin ihana asenne, ettei paremmasta väliä. Ystävät ovat kenties toistensa vastakohdat, mutta ilman toista ei kumpikaan ole oikein kokonainen. Tapahtumarikkaan matkan aikana Väykkä oppii nauttimaan uusista maisemista ja Maukka kaipaamaan kotiin.

Nautin tämän kirjan lukemisesta ääneen, sillä tekstin rytmi ja rakenne soi todella luontevasti. Maukka ja Väykkä ovat myös niin omanlaisensa, että väkisinkin kummallekin löytyy oma äänensä ja tekstiin tulee kuin vahingossa enemmän eloa.

Aivan loistava kirja!