keskiviikko 22. helmikuuta 2017

We Stand on Guard

Brian K. Vaughan: We Stand on Guard
Image Comics 2016, 160s.
Piirtäjä: Steve Skroce

Vuonna 2112 mikään maailmassa ei ole samoin kuin nyt. Yhdysvallat hyökkää Kanadaan hirveällä rytinällä. 12 vuotta myöhemmin pieni siviileistä koostuva joukko yrittää parhaansa mukaan häätää vihollisjoukkoja Kanadan maaperältä. Ei vihollinen tosin ole niinkään maa-alueitten perään, vaan juomakelpoisten vesien. Sotaa käydään tietenkin erittäin kehittyneen teknologian avulla, ei perinteisesti rintamataisteluissa. Asumattomia metsiä partioivat pääasiassa erilaiset miehittämättömät sotarobotit, mutta varomattomat kulkijat voivat törmätä myös oikeisiin ihmisiin. Sodankäynti on (tietenkin) julmaa ja etenkin kidutusmenetelmät järkyttäviä.

We Stand on Guard on kuusiosainen, eli varsin lyhyt tarina. Tämä on sekä etu että heikkous. Hyvä puoli on luonnollisesti se, että tämä lukemani painos sisältää koko tarinan, eikä tarvitse jäädä odottelemaan jatkoa. Huono puoli taas on se, että kunnianhimoinen tarina, olkoon visuaalisesti kuinka näyttävä hyvänsä, ei ehkä pääse kunnolla oikeuksiinsa näin pienellä sivumäärällä. Erityisesti loppuratkaisu on minun makuuni liian hätäinen. Tekisi mieleni väittää sitä jopa liian helpoksi, mutta ihan niin pitkälle en mene.

Ehkä olen Sagan kohdalla tottunut niin hyvälle, ettei tällainen tiivistetty tarinointi enää oikein riitä. Tiedä häntä. Ei We Stand on Guard tosiaan mikään huono sarjakuva ole. Se on näyttävästi kuvitettu ja väritetty, henkilögalleria pysyy inhimillisen kokoisena ja tässäkin tarinassa Vaughan on onnistunut luomaan ehjän maailman. (Joka tosin on sodan jäljiltä kaikkea muuta kuin ehjä, mutta ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan.)

Olisi erittäin mielenkiintoista päästä kurkistamaan Vaughanin mielikuvitukseen, sillä nämä häneltä lukemani sarjat ovat keskenään hyvin erilaisia, monimutkaisia ja silti kukin tahollaan laadukkaita. Enkä ole edes lukenut kaikkea hänen kirjoitamaansa.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Käyttövehkeitä

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Atena 2016, 208s.

Soili Pohjalaisen esikoisteos, Käyttövehkeitä, on kuulkaa veikeä kirja!
Nautin sen lukemisesta koko ajan, pidin sitä hauskana ja hyvällä tavalla nostalgisena, nauroinkin monesti. Eikä tämä silti ole mikään kepeä hyvän olon kirja, vaan tässä on tarkemmin katsoen paljon todella ahdistavia aiheita: alkoholismia, läheisen selittämätön katoaminen, avioero ja niin edelleen.

Saana on sellainen isän  tyttö, joka viihtyy isän autoliikkeessä paremmin kuin isoveljensä, joka pelkää saavansa märältä lattialta jalkasienen. Saana oppii kaikkea oleellista elämästä kuuntelemalla autoja rassaavan Repan juttuja ja seuraamalla isänsä tekemiä autokauppoja. Isä juo ja veli katoaa, vanhemmat eroavat. Kuluu vuosia ja isä kuolee. Saanan on järjestettävä hautajaiset ja samalla tulee kerrattua aiempaa elämää.

"Äidin ja isän valokuva-albumissa on kuva äidistä nuorena nojaamassa Vauxhall Vivan oveen. Äidillä oli pitkä liehuva tukka. Se poltti tupakkaa ja oli kaunis. Katsoi rakastuneena kuvan ottajaa. Kuva oli otettu jossain maassa, kun ne kiersivät isän kanssa ympäri Eurooppaa. Vauxhall Vivan jälkeen niillä oli Ford Zephyr."

Käyttövehkeissä on sellaista rempseyttä ja mutkattomuutta, jollaisesta ei voi olla nauttimatta. Ajankuvaus on niin onnistunutta, että vaikka oma lapsuuteni, nuoruuteni ja varsinkin perheeni on ollut hyvin erilainen kuin Saanan, kirjaa lukiessa moni asia tuntui erikoisen tutulta. Kielenkäyttö on välillä roisinpuoleista, mutta en kokenut kiroilua mitenkään ylettömäksi tai itsetarkoitukselliseksi, vaan vain uskottavaksi.

Tykkäsin tästä kovasti ja lähetän Pohjalaiselle suotuisia kirjoitustuulia, jotta pääsisin pian lukemaan hänen seuraavan kirjansa.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Post-alfa

Paperi T: Post-alfa
Kosmos 2016, 93s.

Kuinka monin sanoin minun pitäisi tähän alkuun kertoa, etten tiedä Paperi T:stä käytännössä juuri taiteilijanimeä enempää? Siinäpä se oleellinen jo tulikin esille. Vaikka meillä kuunnellaan myös suomiräppiä, Paperi T:n musiikkia olen kuullut tasan serkun tekemän upean coverin verran. Ja silti, kaikesta tästä tietämättömyydestä huolimatta halusin ehdottomasti lukea tämän mustanpuhuvan runokirjan.

Pidin Post-alfasta heti alkuun. Runot ovat sopivasti hiottuja mutta silti vähän rosoisia. Katu-uskottavia, ehkä. Aiheita riittää vaikka kuinka paljon, mutta minä olen näköjään merkinnyt suosikeiksini kaksi sellaista, joissa puhutaan unista:

"unieni minä en ole minä
unieni minä on toinen
vastahakoinen suojelusenkeli
joka tarkkailee minua nyt
niin kuin minä häntä öisin"



"mä
en ollut koskaan aikaisemmin kelannut susta mitään sellasta mutta sitten näin unen jossa me oltiin ja se tuntui jotenkin oikeelta siis oikeestaan oikeemmalta kuin monet mun oikeista ihmissuhteistani enkä mä oikeestaan sen jälkeen ole enää osannut olla sun seurassa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja nyt aina kun nähdään toivon että jos viimeinkin olisit nähnyt sen saman
unen"

Näen hurjan paljon todella eläväntuntuisia unia ja siksi nämä tuntuivat heti läheisiltä. Etenkin tässä jälkimmäisessä on sellaista ihastuttavaa kutkuttavuutta, josta pidän.

Post-alfa on hieno runokirja, joka on visuaalisesti erittäin hyvällä maulla viimeistelty kokonaisuus. Kannattaa kurkkia myös sivuliepeet ja niiden allekin!

torstai 16. helmikuuta 2017

Hyllynlämmittäjä-haaste

Sivumennen-podcastistien (kyllä, tämä on varmasti oikea ilmaus) käyntiin polkaisema Hyllynlämmittäjä-haaste on sellainen, että pakko oli minunkin asetella luettavia kirjoja pinoon.

Idea on yksinkertaisuudessaan sellainen, että omasta kirjahyllystä valitaan 12 mahdollisesti pitkäänkin siellä pölyttynyttä vuoroaan odottanutta kirjaa, jotka luetaan kuluvan vuoden aikana. Samantapaista olen kyllä yrittänyt ennenkin, nolottavan kehnolla menestyksellä. Niin kehnolla, että osa noista pari vuotta sitten luetelluista kirjoista löytyy myös tästä lukupinosta...

Oli miten oli, tässäpä minun Hyllynlämmittäjä-pinoni:


Stephen King: Blaze
Nolottaa, että minulla ylipäätään on Kingin kirjoja lukematta. Blaze ei edes ole ainoa, sillä myös The Bazar of Bad Dreams odottaa edelleen lukuvuoroaan.

Sara Benincasa: Agorafabulous!
En hoksaa, miksi en vieläkään ole lukenut tätä. Kiinnostaa hulluna ja vaikuttaa kiinnostavalta.

Iris Murdoch: Italialainen tyttö
Tai mikä tahansa muu lukematon Murdoch. Kuuntelin Kellon äänikirjana ja tykkäsin kovasti Murdochin tyylistä, mutta siltikään en ole hänen muihin kirjoihinsa tarttunut.

John Irving: Kunnes löydän sinut
Sama kuin Kingin kohdalla. Tosin lukemattomia Irvingejä (Irvingeitä?) on enemmän kuin Kingejä.

Ernest Cline: Ready Player One
Suurin piirtein ainut kirja, jota mieheni on minulle suositellut. Enkä silti ole lukenut. Ehkä olisi jo korkea aika.
 
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Alunperin en lukenut tätä siksi, että kirjalla on tosi ruma kansi. Nyt voisin viimeinkin keskittyä kansien sijaan sisältöön, josta uskon pitäväni.

Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha
Oikeasti, en ole lukenut Iijoki-sarjaa kahteen vuoteen. Aloinkin jo lukea tätä ja kyllä tuntuu kuin olisi kotiin tullut.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
Kotiinpaluu oli yksi viime vuoden parhaista kirjoista ja olen siinä käsityksessä että tämä aiempikin suomennos on oikein hyvä.

John Irving: Tuulesta temmattu tyttöystävä
Oho, ihan vahingossa toinenkin Irving. Kirjailijoiden musiteloita on kiva lukea, mutta tässä on niin ahdas taitto, että en ole saanut aikaisemmin aikaiseksi lukea. Toivottavasti pääsen edes alkuun tämän vuoden puolella.

Joe Hill: NOS-4R2
Odotin tämän ilmestymistä aikoinaan kieli pitkällä ja muistaakseni tein ihan ennakkotilauksen. Jotenkin se lukeminen on kuitenkin jäänyt. Paitsi miehelle tuputin ja se kyllä tykkäsi.


Bonuksena tein tällaisen varjopinon, joka koostuu sisaruksilta lainatuista kirjoista. Kuinka syvälle häpeäkuoppaan minun pitäisi oikein painautua, kun tässä pinossa on se sama Cloudstreet, jota nolostelin jo silloin helmikuussa 2015?!



Kaoru Mori: Bride's Story 1-5
Nämä ovat pikkuveljen hyllystä. Kerran jo palautin ne, mutta lainasin uudestaan alkusyksystä. Lupasin lukea tosi nopeasti, mutta hupsista...

Nick Offerman: Paddle Your Own Canoe
Ostin tämän joskus siskolle, koska Ron Swanson. Lainasin, koska halusin välttämättä lukea ja äkkiäkös minä nyt yhden kirjan lukaisen. Jep jep.

Tim Winton: Cloudstreet
Olen jo useasti aikonut ostaa tämän omaksi, koska oman kirjan lukemisen lykkääminen ei hävetä ihan yhtä paljon kuin lainakirjan.



Ideaalitilanteessa voin joulukuun lopussa kertoa, kuinka mahtava haaste oli, kun sain sen innoittamana luettua pinon kirjoja, joiden lukemista olen suunnitellut jo pitkään. Realistisemmin ajatellen todennäköisesti totean haasteen tosi kivaksi ja olen tyytyväinen, jos saan luettua varsinaisesta pinosta edes kolme ja varjopinosta vähintään nuo mangat. Nähtäväksi jää, miten tässä käy.

Ei muuta kuin lukuiloa!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Kirjoja peleistä


Meidän perheessä on kaksi lukutaitoista lasta. Kumpikaan ei ole mikään himolukija, mutta esikoinen on löytänyt muutaman sarjan (Kapteeni Kalsarit ja Neropatin päiväkirjat) , joita lukee hämmästyttävän innokkaasti uudestaan ja uudestaan. Nuorempi taas ei ole oikein innokas edes kokeilemaan mitään kirjoja. Kyllä hän lukee, mutta harmillisen harvoin selkeästi innostuu mistään.

Jos kirjat eivät maailman eniten kiehdokaan, niin pelit kyllä sitten niidenkin edestä. Siksi olin aivan innoissani, kun huomasin että nyt löytyy jo suomennettuna pari pelimaailmaan tai pelin ympärille kirjoitettua, tokaluokkalaisellekin sopivaa kirjaa.

Alex Polan: PokéStop: Nappaa Meowth
(Following Meowth's Footprints, 2016)
Readme.fi 2016, 124s.
Suom. Marko Niemi
Winter Morgan: Timanttimiekan jäljillä
(The Quest for the Diamond Sword, 2014)
Readme.fi 2016, 106s.
Suom. Laura Haavisto
Alex Polanin PokéStop: Nappaa Meowth liittyy tietysti Pokémon Go:hon. Siinä joukko ehkä 8-10 -vuotiaita lapsia pelaa Pokémon Gota ja yrittää samalla etsiä kirjastonhoitajan karannutta kissaa. Timanttimiekan jäljillä taas sijoittuu Minecraftin maailmaan. Steve-niminen ukkeli viettää rauhallista elämää maatilallaan, täysin onnellisena siitä, ettei hänen tarvitse seikkailla ja taistella luurankoja tai zombeja vastaan. Kun läheiseen kylään hyökkää joukko zombeja, Steven on pakko voittaa pelkonsa ja yrittää pelastaa ystävänsä.

Pelaan itsekin Pokémon Gota, joten tavallaan Nappaa Meowth -kirjaan oli helpompi "uppoutua". Lainausmerkit johtuvat puhtaasti siitä, ettei näin kevyt kirja mitään uppoutumista vaadi. Juoni on sopivan yksinkertainen, jännittävä ja vauhdikas. Pelipuheet sinänsä istuvat tarinaan saumattomasti, mutta pelistä vähänkään mitään tietäville homma on kovin epäuskottavaa. Tuskin kukaan etenee pelissä 7 levelille nappaamatta ensimmäistäkään Zubatia. Samaten sillä tasolla paras Pokémon tuskin on Raticate tai Pidgeotto. Ja jos ne olisivatkin parhaita, niin ei niillä pidetä salia hallussa päivästä toiseen. Lisäksi, salilla treenaaminen ei edelleenkään anna Pokémonille lisää taisteluvoimaa (en tiedä, miten CP pitäisi kääntää), vain hiukan expaa pelaajalle. Incensen houkuttelemat pokémonit näkyvät vain incenseä käyttävälle pelaajalle, ei muille.

Minecraftia en ole itse pelannut koskaan, vain sivusilmällä seuraillut lasten peliä. En ole päässyt perille pelin tarkoituksesta, eikä Timanttimiekan jäljillä varsinaisesti selkiyttänyt asiaa. Steven maatilatouhut vaikuttavat sims-henkiseltä hengailulta, mutta loppujen lopuksi homma oli silkkaa hengissäpysymistaistelua. Peliä tuntemattomalle sanastokin oli hetkittäin haastavaa:

"Me emme ota typeriä riskejä. Kukaan ei jättäisi yhtä aarrerarkkua paitsi modia käyttävä kiusantekijä, joka on tehnyt glitchejä yrittäen samalla vahingoittaa muita", Henry sanoi.

Enkä minä aivan ymmärtänyt Henryä.

Puhtaasti kirjoina molemmat ovat keskitasoa heikompia. Kielellisesti Nappaa Meowth on kuitenkin selkeästi Timanttimiekkaa tasokkaampaa luettavaa. Jälkimmäinen kärsii kankean ja töksähtelevän kielen lisäksi kirjoitusvirheistä.

Minä antaisin kummallekin kirjalle korkeintaan kaksi tähteä, kohderyhmään kuuluvat koululaiset vähintään kolme, ehkä kolme ja puoli. Idea pelien hyödyntämisestä lukemaan houkuttelemiseksi on kuitenkin hyvä ja ainakin oman testiryhmäni mukaan myös toimiva. Minecraft-seikkailuja on tulossa kaksi lisää vielä tämän vuoden puolella ja lapset odottavat niitä jo malttamattomina.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Jääkansi

Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017, 117s.

Luulin tiirailleeni kaikki kustantamojen kevätkuvastot huolellisesti läpi, mutta niin vain oli jäänyt huomaamatta Hanna Haurun uusin kirja. Olen lukenut kaikki Haurun kirjat, joista nämä pienoisromaanit ovat olleet Liian pienet sandaalit -novellikokoelma mukaan lukien suosikkejani. (Muissa novellikokoelmissa meno oli liian hämyä ja rumaa.)

Jääkansi oli myös se lukujumin purkaja, jota olen jo aika epätoivoisesti odottanut. Taitto on ilmava ja tarina sellainen, että se vie mukanaan aivan heti. Oli mielettömän ihana tunne, kun viimeinkin löytyi kirja, josta en halunnut päästää irti.

Sotien loputtua tyttö menee Betti-äitinsä kanssa juna-asemalle vastaan kauan odotettua miestä. Hän ei olekaan isä, joka kuulemma tuodaan hieman myöhemmin lautalaatikossa, vaan ihan outo mies, Paha. Elo on ankeaa ja tyttö pitkälti oman onnensa nojassa. Isompana hän pääsee töihin läheiseen mielisairaalaan, mutta siellä asiat kääntyvät vielä hullummalle tolalle.

Tarina etenee vähillä sanoilla mutta täysillä kierroksilla. Tunnelma on kaiken aikaa vahva ja ahdistavakin. Nautin Haurun käyttämästä kielestä, etenkin nimenomaan siitä, kuinka vähillä sanoilla hän saa tarinansa kerrottua.

Olipa hieno kirja. Uskon, että Jääkansi nousee Tyhjien sielujen saaren rinnalle jaetulle ykköstilalle, mikäli Haurun kirjat pitäisi paremmuusjärjestykseen laittaa.

torstai 9. helmikuuta 2017

Joka hetki olemme yhä elossa (kesken jäänyt)

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
(I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv, 2015)
S&S 2016, 326s.
Suom. Outi Menna

Olen jauhanut alkuvuoden lukujumista jo niin paljon, että ihan itseäkin ärsyttää mainita se taas. Yksi kirja, jota yritin ihan väkisin lukea loppuun asti on tämä äskettäin ilmestynyt Joka hetki olemme yhä elossa. Se on kirjailijan omiin kokemuksiin vahvasti perustuva kertomus siitä, kun esikoista odottavan avovaimon vointi romahtaa äkillisesti ja nopeasti käy ilmi, että selviytymismahdollisuudet ovat parhaimmillaankin todella huonot. Sairaalassa mies kulkee vastasyntyneen tyttärensä luota kuolevan puolisonsa vierelle, uudestaan ja uudestaan.

Odotin tältä kirjalta sellaista lähes sietämätöntä tunnemylläkkää, josta en voisi mitenkään selvitä ilman nenäliinapinoa ja itkusta turvonneita, punaisia silmiä. Huomasin Blogistania-ehdokkaita listatessani, että näköjään ne tunnetasolla rankimmat kirjat ovat minulle niitä rakkaimpia, joten luonnollisesti kuvittelin Joka hetken olevan uuden kirjavuoden järisyttävä avaus.

Ensimmäinen töksähdys tapahtui heti kirjan alussa. Teksti on lähes kokonaan yhtä pitkää pötköä ilman selkeyttäviä kappalejakoja tai selkeästi muusta tekstistä eriteltyjä dialogeja. Keskustelut käydään hankalasti, vähän tähän tapaan: Minä rakastan talviaurinkoa. Se häikäisee inhottavasti. Valaisee! Näkyy pöly ja likaiset ikkunat. Siitä saa energiaa.

Vähitellen jollain tasolla totuin tähän, mutta sitten aloin kaivata sitä tunnepuolta. Vaikka kustantajankin sivuilla sanotaan, että "[s]e on vahva, tunteilematon ja uskomattoman kaunis kirja vuodesta, joka muutti kaiken", en tajunnut tunteiden loistavan tällä tavalla poissaolollaan. Hyvin pitkään yritin ymmärtää, että totta kai tuollaisessa tilanteessa joutuu shokkiin tai vähintäänkin johonkin muuhun epäluonnolliseen olotilaan ja tunteilemattomuus voi johtua siitä, mutta en lopultakaan pystynyt lukemaan näin kylmää selontekoa surullisesta tapahtumasta.

Helposti en antanut periksi. Jatkoin lukemista sivulle 195 ennen kuin tulin siihen tulokseen, että minulle epämieluisan kirjan väkisinlukeminen ei todellakaan palauta kadoksissa olevaa lukuiloa. Harmittaa, ettei tästä tullutkaan minulle vuoden ensimmäistä tunnemyllääjää, mutta onneksi toisenkinlaisia lukumakuja on.