keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

This One Summer

Jillian Tamaki & Mariko Tamaki: This One Summer
First Second 2014, 319s.

This One Summer on yksi Goodreadsin ahkerasti suosittelemista sarjakuvista ja toinen "kesälohtukirjoistani". Minusta tämän kansikuva on hienoisesta haikeudestaan huolimatta houkutteleva.

Rosen perhe on viettänyt kesää Awago Beachillä vuosien ajan. Siellä on luontoa, rauhaa, ranta ja Windy, Rosen kesäystävä. Tämä kesä ei kuitenkaan ole samanlainen kuin aiemmat. Rosen isä ja äiti riitelevät jatkuvasti ja äiti on muutenkin koko ajan kireä ja etäinen. Jotain on selvästi meneillään, mutta Rose ei tiedä mistä on kyse. Rose ja Windy yrittävät parhaansa mukaan nauttia kesästä, vaikka ajatukset tahtovatkin ajautua muualle.

This One Summer on laadukas ja hyvin uskottava tarina varhaisteini-ikäisen tytön kesästä. Tamakin serkukset osaavat hyvin kuvata sen, miten lapset kyllä aistivat asioita ja murehtivat niitä, vaikka eivät tietäisikään tarkemmin, mistä on kyse. Rosellekin vanhempien riitojen syy selviää lopulta, vaikka hänelle ei sitä suoraan kerrotakaan. Pari vuotta nuorempi Windy on aika rasittava tapaus, mutta Roselle läheinen ja tarpeellinenkin.

Tykkäsin tosi paljon kirjan piirrosjäljestä ja siitä, kuinka ruutujakoa ja ruutujen kokoja vaihdeltiin tarpeen mukaan. Kesä etenee luontevasti ja vaikka tarinan tunnelma on jotenkin alakuloinen, ei tämä mikään ahdistava tapaus kuitenkaan ole.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Helmi

John Steinbeck: Helmi
(The Pearl, 1947)
Tammen äänikirja 2009, 3h 45min.
Suom. Alex Matson
Lukija: Ismo Kallio

John Steinbeckin Helmi valikoitui kuunneltavaksi siksi, ettei kirjastoautolla ollut muuta kiinnostavaa äänikirjaa tarjolla. Nyt kirjan siirtäminen levyltä soittimeen sujui ongelmitta ja lyhyen kirjan kuunteleminen sujui aika nopeasti, vaikka kävelyt ovat edelleen jääneet vähiin - ja lyhyiksi.

Köyhä helmenkalastaja Kino asuu vaatimattomassa savimajassa vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Eräänä päivänä skorpioni pistää lasta ja Juana-vaimon nopeasta ensiavusta huolimatta perhe päättää kääntyä valkoisen lääkärin puoleen. Lääkäri ei kuitenkaan suostu edes vilkaisemaan lasta, jonka vanhemmilla ei ole varaa maksaa kunnollista palkkiota. Pian Kinon onni näyttää kuitenkin kääntyvän, kun hän löytää varmasti maailman suurimman helmen. Helmi ei kuitenkaan näytä tuovan mukanaan onnea, vaan yhä suurempaa onnettomuutta.

Helmi on pienoisromaani, jonka tarina on hyvin jännitteinen. Nyt on pakko sanoa, että minulle Helmi olisi toiminut varmasti huomattavan paljon paremmin perinteisenä kirjana, sillä äänikirjassa lukija häiritsi liikaa. Minä kyllä pidän lukijan eläytymisestä, mutta Ismo Kallio eläytyi makuuni liikaa. Oli kauhean vaikea keskittyä tarinaan, kun lukijan ylilatautuneisuus ja värisevä hengitys veivät liikaa huomiota. Taustaäänille herkistynyt kuuloni korosti kaikki kielenliikkeistä johtuneet lotinat ja minulle nuo sivuäänet aiheuttivat puistatuksia.

Ehkä tarinakaan ei ollut aivan mieleiseni. Haluaisin uskoa, että Kinon ja Juanan yhteisöstä olisi oikeassa tilanteessa löytynyt enemmän yhteisöllisyyttä. Nyt Kino ja Juana ovat lähes omillaan sekä Coyotito-pojan hoidon että jättimäisen helmen kanssa. Lisäksi kerronnassa oli turhaa toistoa. Muun muassa Juanan hartiahuivista sitomaa kantoliinaa kuvattiin vähintään kolmesti aivan turhan seikkaperäisesti.

Seuraavaksi ajattelin kuunnella Hiiriä ja ihmisiä. Se on yksi suosikkikirjoistani ja toivon, että äänikirjaversio tekee tarinalle oikeutta paremmin kuin Helmen tapauksessa.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015, 165s.

Olenko pitkään aikaan muistanut kertoa, kuinka harvoin luen kirjojen takakansitekstit? Niissä paljastetaan joskus liikaa kirjan sisällöstä ja haluan mieluummin yllättyä. Kesäisestä illuusionista tiesin etukäteen sen verran, että siinä keski-ikäinen nainen viettää yksin kesää saaressa ja että hänellä ja naapurisaaren miehellä on jotain sutinaa. Oletin siis lukevani jotakin helteisen eroottista, kevyttä tarinaa. Mutta kas kas, jos olisin vilkaissut sen takakansitekstin, olisin osannut varautua psykologiseen trilleriin.

Klarissan ja Mikaelin avioliitto on murrostilassa ja sen jatkoa (tai loppua) on hyvä miettiä vähän etäämpänä arjesta. Klarissa on vuokrannut Saimaalta mökkisaaren, missä hän aikoo viettää rauhallisen kesän seuraavaa romaaniaan kirjoittaen. Helteinen alkukesä näyttää parhaat puolensa ja naapurisaareen ilmestyvä mies tuo tullessaan odottamatonta latautuneisuutta.

Karoliina "Kirjava kammari" Timosen uutuusromaani on sivumäärältään niukka mutta sisällöltään täyteläinen kirja. Klarissan raukean rauhalliseen, helteiseen saarielämään oli helppo solahtaa mukaan ja tuudittautua ihanan rentoon olotilaan. Mutta siinä vaiheessa kun kirjan tunnelma alkoi muuttua painostavan piinaavaksi, olisin mielelläni lukenut tarinaa vähän etäämpää. Klarissan migreeni tuntui tarttuvan minuun ja kirjan loppupuolella päässäni jyskytti inhottava jännityspäänsärky.

Kesäinen illuusioni osoittautui ennakko-odotuksiani monisyisemmäksi tarinaksi. Tästä on karsittu kaikki ylimääräinen, mutta ei yhtään liikaa. Pidin erityisesti siitä, kuinka tunnelma muuttui hiipien, niin että asioiden todellinen luonne oli jonkin aikaa helppo kieltää. Klarissa on hahmona hyvin realistinen, sillä vaikka kirjan sivuilta voi olla helppo nähdä oikeat ja väärät päätökset, todellisuudessa virhearviointeja tekee jokainen. Eikä niihin vaistoihinkaan käytännössä luoteta juuri muulloin kuin jälkikäteen.

Tajusin muuten vasta tätä blogitekstiä kirjoittaessa, että Kesäisen illuusionin Klarissa ja Mikaelhan ovat tuttuja jo Aika mennyt palaa -romaanista!

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Wayward Pines - Ei pakotietä

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä
(Pines, 2012)
Tammi 2015, 327s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Wayward Pines - Ei pakotietä julkaistiin suomeksi kutakuinkin samaan aikaan, kun kirjaan pohjautuva tv-sarja alkoi pyöriä FOX:illa. Sarjaa en ole katsonut, mutta kirjasta kiinnostuin kyllä. Blake Crouch ei ole lainkaan peitellyt Twin Peaks -faniuttaan ja myöntää auliisti kulttisarjan toimineen suurena innoittajalle tälle Wayward Pines -trilogialle. Kuulunen ikäryhmäni vähemmistöön, sillä minulle Twin Peaks on jäänyt vieraaksi. Olen väkisin katsonut kaksi ensimmäistä jaksoa, mutta en vain kerta kaikkiaan kiinnostunut.

Ethan Burke, salaisen palvelun agentti, on lähetetty Wayward Pinesin pikkukaupunkiin etsimään jäljettömiin kadonneita kollegoitaan. Burke ei muista mitään matkasta kaupunkiin tai koko kaupungista, kun hän havahtuu hereille pahoin loukkaantuneena joen rannalta. Vähitellen muisti alkaa palautua, mutta palasista ei millään saa rakennettua eheää kokonaisuutta. Jokin on pahasti vialla.

Wayward Pines - Ei pakotietä osoittautui ristiriitaiseksi lukukokemukseksi. Odotin siltä jännitystä ja vauhdikkuutta ja molempia kyllä sainkin. Odotin myös taitavasti rakennettua juonta, mutta sain pääosin erilaisista takaa-ajokohtauksista koostuvan, suoraviivaisen matkan kohti loppukohtausta, joka koostui yliselittelyistä ja alleviivauksista. Luulen, että twinpeaksitön menneisyys oli tätä kirjaa ajatellen etu. Jos sarja ja sen hahmot olisivat olleet tutummat, olisin todennäköisesti ärsyyntynyt lukuisista yhteneväisyyksistä.

Ei pakotietä oli todella nopealukuinen ja siinä mielessä viihdyttäväkin: on aina mukavaa vaihtelua, kun romaani kaahaa menemään sellaista tahtia ettei lukija ehdi hypätä pois kyydistä. Vaikka Burken jatkuvat pakenemiset ja etenkin ylivoimaisista hyökkäyksistä selviämiset alkoivat pian puuduttaa, tykkäsin siitä miten vinksahtaneelta Wayward Pines vaikutti. Oli mielenkiintoista yrittää kehitellä kaiken kummallisen selittäviä teorioita. Mutta kirjan lopussa, kun asiat alkoivat "selvitä", ne selvisivätkin aivan liikaa. Tuli lähinnä sellainen olo, että jos trilogian ensimmäisessä osassa avataan taustoja näin paljon, mitä ne seuraavat osat oikein pitävät sisällään? Lisää pakenemisyrityksiä ja yhteenottoja?

Vaikka minulle tämä kirja jäikin kahden tähden kokemukseksi, olen melko varma, että luen myös ne tulevat osat. Pakkohan minun on katsoa, kuinka kirjailija onnistuu kokoamaan kaikista näistä langanpätkistä edes jotenkuten edustuskelpoisen kokonaisuuden.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Kaksi viidettä beatlea

Kaipasin lisää mielenkiintoista sarjakuvalukemista ja kun en päässyt kirjastoon hyllyjä penkomaan, suoritin virtuaalisen kirjastoreissun. Silloin kun en tiedä valmiiksi mitä lukemista etsin, turvaudun usein Goodreadsiin. Siellä etsin jonkun hyväksi toteamani kirjan (tässä tapauksessa sarjakuvan) ja klikkailen sivuston "tämän kirjan lukeneet pitivät myös näistä" -vaihtoehtoja. Tällä huikean monimutkaisella metodilla löysin tähänkin tarpeeseen lukuisia kiinnostavia sarjakuvia ja seuraavaksi suuntasin luonnollisesti verkkokirjastoon tekemään varauksia kirjastosta löytyvistä teoksista. Kaikkea ei tietenkään kirjastostakaan löydy, mutta aina sentään jotain.

The Beatles on yksi niistä bändeistä, joiden pariin palaan säännöllisesti. Vaikka olen lukenyt sekä yhtyeen historiikkeja että yksittäisten jäsenten muistelmia ja/tai elämäkertoja, en kuvittelekaan tietäväni heistä läheskään kaikkea. Kirjaston sarjakuvavalikoimasta löytyi kaksi teosta, jotka molemmat kertovat ns. viidennen beatlen tarinan. Kumpikin kirja kertoo eri henkilöstä, eikä kumpikaan kerro Pete Bestistä. Mielenkiintoista.

Vivek J. Tiwary: Viides Beatle- Brian Epsteinin tarina
(The Fifth Beatle: The Brian Epstein Story, 2013)
RW Kustannus 2015, 168s.
Kuvitus: Andrew C. Robinson & Kyle Baker
Suom. Antti Poussa
Brian Epsteinin rooli The Beatlesin menestyksen takana on kiistaton. Ilman asiansa osaavaa ja omistautunutta manageria bändi olisi ehkä jäänyt yhdeksi monista pienten baarien esiintyjistä.

Vivek J. Tiwary on haastatellut monia Epsteinin lähipiiriin kuuluneita henkilöitä sukulaisista työtovereihin, ystäviin ja artisteihin, joiden managerina Epstein toimi. Tarinaa voineekin pitää varsin todenperäisenä, vaikka toki joitakin taiteellisia vapauksia on otettu, jotta luettavuus ja tunnelma säilyisivät.

Odotin tältä sarjakuvalta kertomusta Epsteinista nimenomaan suhteessa The Beatlesiin. Mutta näiden kansien sisällä kerrotaankin melko puhtaasti Epsteinistä: ahkerasti töitä tekevästä juutalaismiehestä, jonka piti kätkeä homoutensa julkisuudelta. Ne neljä tunntetuinta beatlea esiintyvät toki sivuilla muutamaan otteeseen, mutta heidän ja Epsteinin väleistä en saanut oikein minkäänlaista käsitystä. Bändin jäsenet vaikuttivat tämän perusteella lapsekkaan typeriltä, ärsyttäviltä sanoilla kikkailijoilta. Ehkä älyvapaa vaikutelma korostui käännöksen myötä.

Kuvitukseltaan Viides beatle on minun makuuni turhankin kunnianhimoinen. Vaikka ihmisistä ei olekaan tehty aivan valokuvantarkkoja, niin suurpiirteisempikin tyyli olisi riittänyt. Jotain kuvitukseen panostamisesta kertoo sekin, että kirjan tiedoissa Robinson ja Baker eivät suinkaan vastaa kuvituksesta vaan taiteesta.

Viides beatle on huolella ja tarkkuudella tehty sarjakuva, joka muistuttaa siitä kuinka menestys ei tule itsestään.


Arne Bellstorf: Baby's in black
(Baby's in black, 2010)
Sammakko 2012, 213s.
Suom. Seppo Lahtinen

Baby's in black on tyyliltään hyvin erilainen, kuin Viides beatle. Suurin ero on ilman muuta kuvituksessa, joka on huomattavasti pelkistetympi, sarjakuvamaisempi. Tähän tyyliin ihastuin heti.

Baby's in black alkaa lokakuusta 1960, kun The Beatles niitti (pienehköä) mainetta Saksassa. Valokuvaaja Astrid Kirchherrin suhde taiteilija Klaus Voormanniin vetelee viimeisiään, kun Klaus päätyy sattumalta siihen pieneen baariin, jossa The Beatles esiintyy. Klausiin bändi tekee niin suuren vaikutuksen, että hän rientää saman tien Astridin kotiin kertomaan kuulemastaan ja ylipuhuu tämän lähtemään Reeperbahnille seuraavana iltana. Astrid ihastuu musiikkiin välittömästi ja lähes yhtä nopeasti hän rakastuu bändin basistiin, aurinkolaseja sisälläkin käyttävään Stuart Sutcliffeen.

Romanssi etenee vauhdilla ja jo saman vuoden marraskuussa Astrid ja Stuart menevät kihloihin. Aiemmin taidetta opiskellut Stuart haluaa jatkaa taideopintojaan saksassa ja niin käykin. Stuart jättää basistin toimensa ja omistautuu taiteelle. Nuorten yhteinen taival jää kuitenkin lyhyeksi, kun Sutcliffe menehtyy aivoverenvuotoon huhtikuussa -62.

Bellstorf on tätä teostaan varten haastatellut Astrid Kirchherria, joten ei ole ihmekään että tunteet välittyvät niin hyvin. Seppo Lahtisen käännöstä täytyy kehua erikseen, sillä kaikkea ei suinkaan ole käännetty vaan englanniksi käydyt keskustelut on jätetty englanninkielisiksi.

Baby's in black on erittäin hyvä ja tyylikkäästi toteutettu sarjakuvaromaani.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Sekalainen kooste

Jos lukee ison kasan sarjakuvia ja muita nopealukuisia teoksia yhteen menoon, tahtoo blogattavien kirjojen pino kasvaa hallitsemattomasti. Jotta bloggaustahti pysyisi edes jotenkuten siedettävänä, väsään tähän väliin koostepostauksen muutamista viimeaikoina luetuista kirjoista.


Otto Grundström: Tähtiotsa
Johnny Kniga 2005, 121s.
Kuvitus: Riikka Mäkinen

Joku aika sitten ostin autossa kuunneltavaksi tuplakokoelman Tehosekoittimen parhaita biisejä. En muista koskaan erityisemmin fanittaneeni Tehosekoitinta, mutta toki monet hiteistä olivat entuudestaan tuttuja. Yllätyin, kun musiikki ja etenkin lyriikat vaikuttivat minuun todella vahvasti. Otto Grundströmin runokirja, Tähtiotsa, valikoituikin luettavaksi siksi, että toivoin löytäväni lisää samantapaista taituruutta.

Tähtiotsa ei kuitenkaan ollut sellainen kuin odotin. Se ei koostu yksittäisistä runoista, vaan muodostaa yhtenäisen tarinan nuoresta miesrunoilijasta, joka pohtii minuuttaan, elettyä ja tulevaa elämää. Myönnän vähän pettyneeni, mutta mikäli jätän odotukset huomiotta, kokoelma osoittautui kelpo luettavaksi.




Tea Tauriainen: Mad Tea Party
Mad Tea Party II
Daada 2013 & 2014

Olen joskus seurannut muutamia sarjakuvablogeja ja Mad Tea Party oli niistä yksi. Kirjastosta satuin löytämään nämä kaksi pientä kirjaa, ymmärtääkseni blogipostauksista koottuja sarjakuvia. Tykkään tosi paljon Tea Tauriaisen piirrostyylistä ja värimaailmasta, huumoristakin hyvin usein.

Minusta kirjaformaatti toimi hyvin, vaikka ehkä tämän tyyppiset sarjakuvat toimivat vielä paremmin pienissä erissä. Minä hotkaisin molemmat kirjat samalta istumalta ja vaikka tyrskähtelinkin monet kerrat, lopuksi fiilis oli jo kovin ähkyisä.




Edgar Lee Masters: Spoon River Antologia
(New Spoon River Anthology, 1924)
Tammi 1977, 304s.
Suom. Arvo Turtiainen

Spoon River antologian otin hammaspesulukemiseksi ja muun muassa siksi lukeminen kesti hyvin kauan. Antologia koostuu Spoon Riverin edesmenneiden asukkaiden muisteloista ja vaikka idea on omalaatuinen ja hauska, ei siitä jaksa innostua kolmeasataa sivua.

Mielenkiintoisinta ja antoisinta olivat toisiinsa limittyvät runot, ne joissa samasta tilanteesta sai kuulla kaksi versiota tai joskus useammankin. Ehkä ensimmäisen kolmanneksen ajan tätä oli ilo lukea, siitä eteen päin puudutti ja turhauttikin. Myönnän lukeneeni epiloginäytelmän ja sitä edeltäneen pitkän Spooniadin konemaisesti posottaen, enkä muista niistä oikein mitään.

Spoon River antologia on klassikko ja voin nyt todeta lukeneeni sen, mutta ei tämä kyllä miksikään nautinnolliseksi lukukokemukseksi päässyt kehittymään.

torstai 18. kesäkuuta 2015

The Sculptor

Scott McCloud: The Sculptor
Self Made Hero 2015, 488s.

Viimeisimmällä kirjastoreissulla meinasin pyörtyä monta kertaa. Lopulta istahdin lattialle ja siinä olon tasaantumista odotellessa silmäilin sarjakuvahyllyn tarjontaa. Scott McCloudin The Sculptor oli sopivasti käden ulottuvilla ja kun pikaplaraus vaikutti lupaavalta, päätin lainata kirjan kotiin asti.

Aloitin The Sculptorin lukemisen ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Kannessa on kyllä Neil Gaimanilta kehuva sitaatti: "The best graphic novel I've read in years.", mutta olen oppinut jättämään nämä nimekkäät mainoslauseet huomiotta. Annoin tarinan viedä ja kyllä se veikin.

David Smith on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt kivuta taidemaailman huipulle - ja pudota sieltä. Sosiaalisesti kömpelö mies on polttanut siltoja takanaan sekä tarkoituksella että vahingossa. Elämä ei ole kohdellut Davidia hellästi, eikä hän kaipaa muuta kuin huomiota taiteelle. Kun Kuolema tekee Davidille tarjouksen, hän ottaa sen vastaan.

The Sculptor on upeasti toteutettu tarina unelmista, elämästä ja rakkaudesta. Ja taiteesta, tietenkin. McCloud hallitsee maagisen realismin loistavasti. Kuvituksissa yhdistyy saumattomasti reaalimaailma ja Davidin päänsisäiset maisemat. Luin kolme neljännestä tästä kirjasta ylhäisessä yksinäisyydessä muun perheen nukkuessa ja jos olisin jaksanut valvoa, olisin lukenut saman tien loputkin. Tarina oli kaunis ja koskettava, enkä välttynyt kyyneliltä. Enkä vollotukseltakaan. Itkin niin isosti, että asiasta huomautettiin "se on vain kirja!" -lausahduksella. Mutta ei se tietenkään ole VAIN kirja! Vaikka onkin, mutta ei silti.

The Sculptor on ehdottomasti yksi parhaista koskaan lukemistani sarjakuvaromaaneista. Onneksi minua heikotti silloin kirjastossa, koska muuten tämä olisi voinut jäädä huomaamatta kokonaan.