tiistai 4. elokuuta 2015

Pidä huolta äidistä

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
(Ommarul putakhae, 2008)
Into 2015, 218s.
Suom. Taru Salminen

Pidä huolta äidistä on sellainen kirja, josta pidin todella paljon, mutta josta en kuitenkaan täysin tykännyt. Kerron kohta, miksi.

Neljän aikuisen lapsen äiti, 69-vuotias Park So-nyo katoaa Soulin metroasemalla. Perheenjäsenet alkavat etsiä häntä, samoin virkavalta. Melko pian poliisit lopettavat aktiivisen etsimisen, mutta perheenjäsenet eivät luovuta. He jakavat lentolehtisiä, tarkistavat epävarmojakin havaintoja ja toivovat epätoivoisesti löytävänsä äidin. Samalla kukin heistä pohtii omaa suhdettaan kadonneeseen ja sitä, minkä verran he lopulta tunsivat häntä.

Pidä huolta äidistä on kirjoitettu erikoiseen muotoon. Siinä ei ole minä-kertojaa, vaan eräänlainen ulkopuolinen tarkkailija, joka ikään kuin kertoo kulloinkin keskiössä olevalle henkilölle, mitä tämä tekee ja ajattelee.

"Muutama päivä ennen kuin lähdit kotoa ja muutit kaupunkiin, äiti vei sinut torille vaateostoksille. Valitsit yksinkertaisen mekon, mutta äiti toi sinulle mekon jossa oli röyhelöitä hihoissa ja helmassa."

Tällaiseen kerrontatyyliin tottuminen vei oman aikansa ja alkuun se tuntui etäännyttävän itse tarinasta. Minulle tuosta kerronnasta tulee mielen vauvakirja: "Syntyessäsi sinulla oli ______ silmät ja ______ hiukset. Ensimmäiset päiväsi sinä _____________. jne." Äidin etsintöjä seurataan perheen tytärten, vanhimman pojan sekä aviomiehen näkökulmista. Jokainen heistä muistelee, kuinka tuli kohdelleeksi äitiä/vaimoa, joka muistojen mukaan teki aina kaikkensa perheen hyvinvoinnin eteen. Tästä kehkeytyikin seuraava kompastustkivi: loppua kohti kadonnut äiti alkoi näyttäytyä ylimaallisen uhrautuvaisena, täydellisen omistautuvana ja pyyteettömänä ihmisenä, jota kukaan, missään tai koskaan ei osannut arvostaa. Tämmöinen sädekehän kiillottaminen lienee aika luonnollistakin, mutta eiköhän siitä äidistä joku särökin olisi löytynyt.

Tarina on joka tapauksessa koskettava ja asetelma mielenkiintoinen. Siinä missä kadonnut äiti on aina elänyt vaatimattomasti maaseudulla, lapset ovat siirtyneet kaupunkiin ja elävät aivan toisenlaisissa puitteissa. Äiti huolehtii perinteiden noudattamisesta, mutta on samalla tavattoman ylpeä hyvin toimeentulevista lapsistaan. Pidin erityisen paljon arjen kuvauksista ja niistä äidin omista salaisuuksista, joita epilogissa paljastui.

Kokonaisuutena Pidä huoli äidistä oli hyvä tarina, mutta odotin huomattavasti enemmän tunteisiin vetoavaa lukukokemusta.

maanantai 3. elokuuta 2015

Kaspar Keskiyö


Stephen Desberg: Taikanaamion salaisuus
Yön saalistajat
Kuivien kyynelten prinssi
Semic
Kuvitus: Johan de Moor
Suom. Kari Salonen

Kaspar Keskiyö on yksi ensimmäisistä "ei Aku Ankka, Asterix tai Lucky Luke" -sarjakuvasarjoista, joita luin. Ja luin ja luin. Sattumalta löysin jokin aika sitten sarjan keskimmäisen osan divarista ja päätin haluta lukea sarjan pitkästä aikaa uudelleen. No, yksi haaste näissä 80-90 -lukujen vaihteen sarjakuvissa on: niitä on todella huonosti enää kirjastoissakaan. Ensimmäinen osa löytyi (pikkusiskon avustuksella) Tiekkö-kirjastoista ja viimeinen osa löytyi tästä paikallisesta kirjastokimpasta. Viimeisimmällä mummulareissulla vietinkin yhden illan lukemalla tarinaa, joka tuntui vievän ajassa taaksepäin.

Tässä vaiheessa postausta huomaan, että olisi ollut fiksua naputella juttu silloin, kun kaikki albumit olivat vielä käden ulottuvilla. Nyt joudun turvautumaan aivan liikaa hataraan muistiini…

Kahden pojan lennokkileikit keskeytyvät, kun lennokki karkaa apteekkarin ikkunasta sisälle. Toinen pojista lähtee kotiin, toinen kiipeää luvatta apteekkarin taloon lennokkia hakemaan. Lennokki on päätynyt huoneeseen, jonka seiniä peittävät monenlaiset naamiot. Naamiot alkavat puhua pojalle (jonka nimeä en enää muista) ja yksi niitä rukoilee poikaa auttamaan itseään. Apteekkarin saapuessa yllättäen paikalle poika tekee nopean päätöksen ja juoksee karkuun naamio mukanaan. Naamio kertoo olevansa toisesta maailmasta ja päätyneensä naamioksi rangaistukseksi uteliaisuudestaan. Poika päättää viedä naamion takaisin omaan maailmaansa ja etsiä tämän vartalon, jotta Kaspar Keskiyöksi esittäytynyt naamio voisi jatkaa elämäänsä.

Kaspar Keskiyön maailma ei vain olekaan mikään ystävällinen paikka. Siellä pojille opetetaan pahuutta ja alkuperäisväestöt valmistelevat vallankumousta. Nimellisenä hallitsijana toimii Lapsikuningas, mutta todellisuudessa naruja pitelevät käsissään ihmiset - julmat sellaiset. Kasparin naamion kasvoilleen painanut ihmisoika joutuu pakenemaan ja vangituksi monet kerrat, ennen kuin valtakunnan tila rauhoittuu jälleen.

Edellisestä lukukerrasta on varmasti yli 15 vuotta, mutta tälläkin kertaa pidin tästä fantasiaseikkailusta. Erityisen paljon viehätyin jälleen Kasparin maailmasta, joka on monin paikoin unenomainen ja täynnä mitä erikoisempia otuksia. Muistin aiemmilta lukukerroilta sen, että eräässä kohdassa tunsin lähes fyysistä epätoivoa. Tällä kertaa otin saman kohtauksen vähän iisimmin, mutta ei Kaspar Keskiyö mikään täysin kepeä lastensarjakuva ole.

Neliosaisesta sarjasta on tosiaan suomennettu vain kolme ensimmäistä, mutta toisaalta tämä toimii näin trilogianakin paremmin kuin muistelin. Suuret kuviot on kolmannen osan loppuun mennessä saatu nätisti päätökseen, eikä mitään piinaavia kysymyksiä jäänyt vaille ratkaisua.

Mikäli jostakin saatte sarjan käsiinne, niin suosittelen lämpimästi!

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Syliinvaellus Intiaan & Gandhi

Hanna Koljonen: Syliinvaellus Intiaan
Asema 2011, 70s.

Kazuki Ebine: Gandhi, A Manga Biography
Penguin Books 2011, 192s.


Sattumalta olin lainannut kirjastosta kaksi melko hyvin yhteen sopivaa sarjakuvaa: Syliinvaellus Intiaan ja Gandhi.

Hanna Koljosen Syliinvaellus Intiaan on omaelämäkerrallinen valaistumisesta ja matkasta Intiaan. Koljonen oli yksi niistä noin 8000 ihmisestä, joita äiti Amma halasi Helsingin Kaapelitehtaalla vuonna 2005. Se halaus oli Koljoselle käänteentekevä kokemus. Tässä sarjakuvassa hän kuvaa matkaansa Amman synnyinpaikalle, Amritapuriin, missä hän kokee olevansa kotonaan..

Koljonen kertoo henkisestä kasvustaan itseironisesti ja avoimesti. Värikkäät kuvat ovat eloisia ja tunnelmallisia. Tykkäsin Syliinvaelluksesta, vaikka kovin pintapuoliseksi tämä minusta jäi. Olisin hyvin mielelläni lukenut enemmän, etenkin elämästä Intiasta paluun jälkeen.


Kazuki Ebinen Manga-elämäkerta Gandhi oli ihan mukavasti toteutettu ja sopivasti Gandhin elämäntarinan kiteyttävä teos. Gandhin karismaattisuus ei ehkä pääse oikeuksiinsa manga-tyylisessä kuvituksessa, jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän siloposkisia ja kaunispiirteisiä (ja jossa jostain syystä hikoillaan käsittämättömän paljon). En oikeasti tiennyt Gandhista juuri mitään, joten minulle tämä sarjakuva tarjosi paljon uutta tietoa. Gandhi ei vaikuttanut vain nykyaikaisen Intian syntyyn, vaan hän oli merkittävässä asemassa myös Etelä-Afrikassa intialaisten oikeuksien puolustajana. Gandhin väkivallaton vastarinta ei ollut pelkkää puhetta, vaan hän toteutti sitä itse järkähtämättä.


Sekä Syliinvaellus Intiaan että Gandhi olivat mielenkiintoisia luettavia. Kummastakaan ei kuitenkaan tunnu olevan mitään erityistä sanottavaa. Gandhista lukisin mielelläni ihan oikeankin elämäkerran.

lauantai 1. elokuuta 2015

Näin minusta tuli tyttö

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
(How to Build a Girl, 2014)
Schildts & Söderströms 2015, 356s.
Suom. Sari Luhtanen

Caitlin Moranin Naisena olemisen taito ei kolahtanut minuun, vaikka niin etukäteen oletin. Siksi Näin minusta tuli tyttö ei aluksi liiemmin kiinnostanut. Pikku hiljaa aloin kuitenkin pohtia, että vaikka Moranin aiempi teos ei suurta vaikutusta tehnytkään, ehkä kuitenkin pitäisin hänen romaanistaan. Sain kirjan, mutta vieläkin vähän hirvitti ja siksi lukeminen lykkääntyi. Naisten viikolla päätin viimein rohkaistua, tartuin äkäisen vihreään kirjaan ja annoin mennä.

Näin minusta tuli tyttö on fiktiivinen kertomus 14-vuotiaasta Johanna Morriganista, jonka köyhä, seitsenhenkinen työläisperhe perhe asuu aika ahtaasti ja yrittää tulla toimeen sosiaaliavustuksilla. 90-luvulla piskuinen Wolverhampton tuntuu olevan syrjässä kaikesta. Johanna ei halua olla tavallinen, pullea teinityttö vaan hän haaveilee suuria. Sinnikkyydellä ja lähes röyhkeällä päättäväisyydellä hän lopulta hankkii itselleen työn musiikkilehden kriitikkona. Johanna päättää unohtaa vanhan itsensä ja heittäytyy uuteen rooliinsa. Hänestä tulee Dolly Wilde: rääväsuinen, tupakoiva ja ryyppäävä, äänekäs ja seksuaalisesti vapautunut nainen. Fake it 'til you make it.

Ensimmäinen luku tuntui tahmealta ja raskaalta. Jokin kerronnallisessa tyylissä teki lukemisesta muka raskasta. Hengähdin yön yli ja jatkoin. Kuinka ollakaan, tarina ottikin tuulta alleen oikein kunnolla ja nautin ihanasta "pakko lukea!" -efektistä. Johanna on monessa suhteessa kuin kuka tahansa teinityttö: hän rakastaa musiikkia ja kirjoja, haaveilee ensimmäisestä suudelmasta - ja seksistä, eikä tunne kuuluvansa siihen elämään jota elää vaan näkee itsensä aivan toisissa ympyröissä. Angstia, itsesääliä, uhmaa. Lopulta itsensä löytämistä. Kaikkea tätä Näin minusta tuli tyttö on.

Vaikka Johannan elämässä moni asia muistuttaa Moranin omia elämänvaiheita, Näin minusta tuli tyttö on fiktiivinen teos. Moran kirjoittaa sellaisella vimmalla, että lukijakin väistämättä tuntee saman lähes epätoivoisen kiihkon kuin Johanna.

Epäilin Naisena olemisen taidon kohdalla, ettei Moranin huumorintaju ole samalla taajuudella omani kanssa. Näin minusta tuli tyttö todisti toisin. Moran todella hallitsee etenkin tilannekomiikan.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Ehtoolehdon tuho

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho
Teos 2015, 289s.

Ehtoolehdon tuhoa säästelin hellepäivän lukemiseksi, mutta koska helteitä ei ole vieläkään luvassa (ja koska tähän kirjaston kirjaan on vielä jono varauksia) päätin seikkailla hetken Siirin ja Irman seurassa.

Ehtoolehto-trilogian viimeinen osa on mainio. Lindgrenillä on sana hallussa ja kerronta viuhtoo ihanan omintakeisella tyylillään niin, ettei kirjaa tahdo malttaa laskea käsistään. Lähestyvään kuolemaansa lähes hilpeästi suhtautuvat vanhukset ovat sellaisia persoonallisuuksia, ettei heidän seurassaan pääse pitkästymään.

Ehtoolehdon putkiremontti on saatu päätökseen, mutta palvelutalossa on tehty ihan muutama muukin muutos. Henkilökunta on korvattu uutuuttaan säkenöivällä teknologialla, älykkäällä automatiikalla, joka muistuttaa niin lääkkeistä kuin jääkaapissa vanhentuvasta ruoastakin. Ehtoolehdosta on tehty uudenlaisen vanhustenhoidon pilottihanke. Robotit siivoavat ja avustavat päivittäisissä askareissa muutenkin ja onpa Ehtoolehtoon saatu myös virtuaalinen kuntosalikin. Älyseinillä voi pelata bingoa tai tennistä, olla yhteydessä sukulaisiin (jos osaa) ja seurata monenlaista tilastotietoa itsestään. Ruokalan keittiö henkilöstöineen on korvattu ruoka-automaatilla, joka tulostaa epämääräisestä ravintomössöstä erivärisiä ja -muotoisia kokkareita suoraan lautaselle. Uskonto on läsnä, halusi asukas sitä tai ei, sillä puhuvat älyseinät jakelevat Raamatun jakeita joka tilanteeseen. Hengenravintoa tarjoaa myös Herätys tänään -liikkeen vapaaehtoistyöntekijät, jotka mielellään ja aggressiivisesti ottavat vastaan rahalahjoituksia.

Ensimmäisillä sivuilla suhtauduin Lindgrenin luomaan visioon täysautomatisoidusta palvelutalosta nihkeästi: miksi ihmeessä piti tehdä tällainen superloikka hamaan tulevaisuuteen? Mutta myönnettävähän se on, että ei tässä paljoa liioitella. Vanhukset joutuvat jo nykyisellään pärjäämään liian paljon omillaan, kun henkilöstöä on asiakasmäärään nähden aivan liian vähän. Palvelumaksuja osataan kyllä korottaa, mutta inhimillisyys on ollut kaukana jo vuosia. Ehtoolehdon entinen projektipäällikkö Jerry Siilinpää puhuu juuri sellaista nykyajan konsulttikieltä, jossa keskitytään mukanäppäriin sanoihin ja kömpelöihin sanontoihin, eikä sisällöstä ota selkoa puhuja itsekään.

Juonikuvio Ehtoolehdon tuhossa on hauskasti sekava ja sinne tänne poukkoileva, aivan kuten aiemmissakin osissa. Irma ja Siiri ovat hahmoina hykerryttäviä. Molemmilla on omat tapansa, joista ei enää 97-vuotiaana tarvitse poiketa, vaikka joku muu käyttäytyminen ehkä olisikin soveliaampaa.

Ehtoolehto-trilogia on hauska ja viihdyttävä. Silti jokainen näistä kirjoista herättelee ajattelemaan vanhustenhoitoa vakavastikin. Nykytilanne on kehno, eikä tulevaisuus näytä sen valoisammalta. Kaikessa ei pitäisi tavoitella mahdollisimman suuria voittoja ja äärimmäistä tehokkuutta.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Kapteeni Kalsari ja radioaktiivisten robobokserien karmaiseva kosto

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja radioaktiivisten robobokserien karmaiseva kosto
(Captain Underpants and the Revolting Revenge of the Radioactive Robo-Boxers, 2013)
Tammi 2015, 221s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kapteeni Kalsari on etenkin vanhimman poikamme (pian 9v.) suosikki. Poika ehti jopa lukea tämän uusimman kirjan melkein kokonaan, ennen nukkumaanmenoaikaa.

Kapteeni Kalsari ja radioaktiivisten robobokserien karmaiseva kosto on suoraa jatkoa edelliselle osalle, Hippi Helihousun hirvittävälle paluulle ja tarina jatkuukin tasan siitä mihin edellisessä osassa jäätiin. Vauhtia riittää siis ensimmäisiltä sivuilta asti, eikä meno hyydy missään vaiheessa.

Tässä kirjassa leikitellään aikamatkailun tuomilla haasteilla ja siirrytäänkin monet kerrat ajasta ja paikasta toiseen. Samalla kun Erno, Huuko ja Kapteeni Kalsari yrittävät kukistaa roboboksereillaan riehuvan Hippi Helihousun, sivistyy lukija muun muassa sen verran että tietää kuinka maailmankaikkeus oikeasti sai alkunsa ja kuka olikaan jääkauden ja täten dinosaurusten tuhon takana.

Lapsia näissä kirjoissa kiehtoo ennen kaikkea huumori, joka on paikoin ihan päätöntä. Iso osa Kapteeni Kalsari -kirjojen hohdosta johtuu varmasti myös runsaasta kuvituksesta, sarjakuvaosioista sekä liik-kuva-kuva -sivuista, joita nopeasti edestakaisin liikuttamalla voi nähdä, kuinka joku rökittää jotakuta toista. Luonnollisesti lapsista on hauskaa, kun lukeminen on vaihtelevaa ja välillä saa aktiivisesti tehdäkin jotain muuta kuin vain lukea tai kuunnella. Ääneen luettaessa sarjakuvat ja muut poikkeavat kerrontatavat ovat kuitenkin vähän haastavia, etenkin jos jokainen kuuntelija ei mahdu viereen katsomaan kuvia vaan väsyneen äidin täytyy ihan itse, omin sanoin kertoa mitä tapahtuu.

Mainio kirja, varsinkin lasten mielestä. Minulle olisi riittänyt vähän vähempikin koheltaminen. Jatkoa Kapteeni Kalsarin, Ernon ja Huukon seikkailuille on luvassa, mutta aikataulu lienee vielä auki.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Eläinten sukupuu


Katie Scott & Jenny Broom: Eläinten sukupuu
(Animalium (Welcome to the Museum), 2014)
Nemo 2015, 103s.
Suom. Jukka Koskelainen

Lasten tietokirjoista löytyy paljon sellaisia teoksia, jotka kiehtovat aikuistakin lukijaa. Meidän perheessä tämä Eläinten sukupuu on luokiteltu osastolle "äitin tärkeä kirja!" ja lapsiparat ovat saaneet lukea sitä vain valvotuissa olosuhteissa.

Kookas ja upeasti kuvitettu Eläinten sukupuu on visuaalisesti todella kaunis kirja. Kuvat muistuttavat tyyliltään ja väritykseltään vanhoja koulujen opetustauluja ja tämän kirjan kuvia voisi hyvinkin kuvitella ripustavansa seinälle. Kirjan rakenne on hauskasti toteutettu museokierros: esiteltävät eläimet on jaoteltu kuuteen saliin (selkärangattomat, kalat, sammakkoeläimet, matelijat, linnut ja nisäkkäät) aivan kuin oikeassa museossa. Tähän museoteemaan tuo vanhahtavan tyylinen kuvitus sopiikin täydellisesti.

Museokierros alkaa tietenkin sisäänkäynnistä, jossa voi pysähtyä ihailemaan loistavasti havainnollistavaa elämänpuuta, jonka avulla hahmottaa jo nopealla vilkaisulla kaikkien eläinten sukulaisuuden. Museon parhaita puolia on se, että siellä voi ihastella samaan aikaan jo kadonneita ja edelleen eläviä eläinlajeja.

Eläinten sukupuu on hurjan hieno teos, mutta siihen on jäänyt harmittavan paljon kirjoitus-, oikoluku- ja/tai käännösvirheitä. Tekstejä ei edes ole kovin paljoa, joten virhemäärä on silmiinpistävän korkea. Lisäksi olisin toivonut nisäkäsosaston esitelleen myös ihmisen, mutta jostain syystä ihminen oli jätetty kokonaan pois.

Olen tosiaan vaalinut tätä kirjaa lasten rajuilta otteilta, mutta kyllähän tämä on pakko luovuttaa lasten vapaasti luettavaksi. Kirjan selkeä rakenne ja tiiviit tekstiosuudet ovatkin uskoakseni juuri sellaisia seikkoja, jotka houkuttelevat lasta lukemaan itsekin.