maanantai 20. lokakuuta 2014

Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina

Petter Karlsson: Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina
(Muminvärlden & verkligheten. Tove Janssons liv i bilder, 2014)
WSOY 2014, 242s.
Suom. Sari Kumpulainen
Kuvatoimitus: Bengt Wanselius

Muumimaailma ja todellisuus on upea, runsaasti kuvitettu katsaus Tove Janssonin elämään. Kirjan esipuheen on kirjoittanut Toven veljentytär, Sophia Jansson, jonka muistoissa täti on määrätietoinen, iloinen ja humoristinen. Karlsson on kirjoittanut kirjan tekstit yhdessä Toven sukulaisten ja läheisten ystävien kanssa ja sen kyllä huomaa: tekstissä kuvattu Tove tuntuu elävältä ja aidolta.

Jos on lukenut Tove Janssonista elämäkerran tai kaksi, ei tämä kirja todennäköisesti tarjoa mitään järisyttävää uutta tietoa. Mutta teoksen valokuvat, piirrokset, maalaukset, luonnokset, kirjeet... Niissä riittää tutkittavaa ja tunnelmoitavaa pitkäksi aikaa. Mukana on toki entuudestaan tuttuja kuvia, mutta paljon on mukana myös ennen julkaisemattomia. En osaa päättää, viehätynkö enemmän valokuvista, joista näkee kaunispiirteisen Toven vähitellen ikääntyvän tyylikkäästi vai piirroksista, joiden lumovoima tuntuu vain kasvavan.

Muumimaailma ja todellisuus on esineenäkin kaunis teos, joka sopii hyvin vaikkapa lahjaksi. Se sopii yhtä hyvin Tove Janssonin elämään hyvin perehtyneelle yleisteokseksi ja silmäniloksi kuin Toven elämään vasta tutustuvalle, samoista syistä.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Maukan ja Väykän naamakirja

Timo Parvela: Maukan ja Väykän naamakirja
Tammi 2014, 77s.
Kuvitus: Virpi Talvitie

Voi miten ihanan sujuvaa ja elävää kieltä nämä Maukat ja Väykät ovatkaan! Takuttuani Tuukka-Omarin ääneenlukemisen kanssa en olisi malttanut lopettaa Maukan ja Väykän naamakirjan lukemista. Parvelan tekstin poljento on kerta kaikkiaan ihastuttavaa ja eläväistä.

Maukan ja Väykän naamakirja ei ole kokoelma facebook-päivityksiä tai fb-profiilien tutkiskelua, vaan hieno katsaus järven rannalla sijaitsevan kylän asukkaiden taustoihin. Millaisia olivat ennen Kana von Got, Possu Röhkötti ja Vuohi Mäk Käkätin, mistä he tulivat ja mikä sai heidät asettumaan tähän nimenomaiseen kylään? Ja entäpä Maukka ja Väykkä? Oletteko koskaan miettineet, kuinka heidän ystävyytensä sai alkunsa? (Minä en!)

Naamakirja paljastaa kaikista jotakin yllättävää, kaikkein eniten ehkä Maukasta. Sarjan hahmot ovat olleet sympaattisia jo ennestään, mutta kyllä tämä kirja sai välittämään heistä kaikista vielä enemmän.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Rakas romaanihenkilö -copycat

Amman blogissa on jo muutamana vuonna järjestetty kihelmöivän hauska copycat-kilpailu, jossa bloggaajat ovat tehneet kirjojen kansista omia versioitaan. Olin jo pitkään suunnitellut osallistuvani tänä vuonna eräällä tietyllä kansikuvalla, mutta Amma keksikin kisalle teeman: Rakas romaanihenkilö. Voi ei! Ihana idea, mutta oma suunnitelmani ei enää ollutkaan käyttökelpoinen.

Ei muuta kuin pähkäilemän omia suosikkihahmoja. Niitä kirjaimellisesti rakkaimpia henkilöitä ovat James Alexander Malcolm MacKenzie Fraser eli Matkantekijä-sarjan Jamie tietenkin, samoin True Blood/Sookie Stackhouse -kirjoista tuttu Alexander Skarsgård Eric Northman, ah! Mutta noiden kirjojen kansista en saanut mitään inspiraatiota. Muita läheisiä henkilöitä ovat Roald Dahlin kirjasta tuttu Matilda ja Muumien yltiöpessimistinen Miska, mutta ne kannet taas olivat liian haastavia toteutettavaksi.

Sitten hoksasin, että olen kuluneen syksyn aikana tutustunut jo moneen uuteen ihastuttavaan romaanihenkilöön ja lopulta olikin helppo valita versioitavaksi Elias Koskimiehen Ihmepoika. Kirjan poika on kaikkine kasvukipuineen niin sympaattinen, ettei hänestä voi olla pitämättä. Kun tuo poika tekee rohkean päätöksen olla avoimesti omanlaisensa, hän pistää jalkaansa tädin vanhat tolppakengät. Minun tolppakenkäni ovat mummulta saadut ja melko väsähtäneetkin jo, mutta ne jalassa oli hienoa tanssahdella vanhana lukiolaisena vuonna -97.

Lopputulos ei ole aivan sellainen kuin ajattelin, mutta olen silti tyytyväinen. :) (Fontista puuttui ääkköset, joten otin taiteellisen vapauden kirjoittaa blogini nimen ilman ä:n pisteitä.)






Alkuperäisen kannen on suunnitellut Eevaleena Rusanen:

torstai 16. lokakuuta 2014

Jääräpää

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää
Johnny Kniga 2014, 301s.

Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpää valikoitui luettavaksi entisen opettajani suosituksesta. Kehuja olin kyllä kuullut muualtakin, mutta olin lukemisen suhteen vielä kahden vaiheilla. Heikkisen edellinen teos, Terveiset Kutturasta, oli minusta ihan sujuva ja kepeä, mutta loppua kohti homma vähän hajosi.

Jääräpää keskittyy Muonioon, missä tuore kunnanjohtaja, pohjoiseen naitu lantalainen Katja Karhuvuoma, yrittää tuoreilla näkemyksillä ja rohkeilla päätöksillä virkistää turismia ja nostaa Muonion Lapin houkuttelevimmaksi lomakohteeksi. Suurin hanke, long hill ski -keskus, edellyttäisi pientä kuntaliitosta Enontekiön kanssa, mutta tuo suunnitelma on etenkin Itsenäisten Saamelaisten edustajien mielestä silkkaa hulluutta ja sitä täytyy vastustaa mahdollisimman paljon ja äänekkäästi. Suurinta ääntä pitää appiukko Piera. Kaamos ahdistaa painavana ja kylän naisten kasvoille ilmestyvät laastarit ja mustelmat järkyttävät Katjaa. Apuun on kutsuttava parisuhdeterapeutti, joka kohtaa ensimmäisen haasteensa jo kahvilan tiskillä:

"Yksi krruasaant, kiitos."
"Anteeksi, mie en ihan ymmärtänyt."
"Ah, taisin lausua huolimattomasti. T-kirjain on äänetön. Siis yksi krruasaan, jos voisit olla niin ystävällinen."
"Krua… Mikä?"
"No, mikä se on suomeksi. Voisarvi."
"Jaa kroissantti! Mikset sie heti sanonu, että sie tahot kroissantin…"
"Käsittääkseni sanoin täydellisesti, vaikka sana päättyy nasaaliäänteeseen. Se on useimmille suomalaisille liian vaikea."
"Justhinsa. Tässäpä ois mösjöön nasaalisarvi, olkaa niin mahottoman silvuplee."

Jääräpäässä oli paljon samaa hyvää, kuin Kutturassakin. Henkilöhahmot ovat omalaatuisia, melkeinpä jokaisesta löytyi jokin vinkeä puoli. Sanailu on sujuvaa ja huumori hauskaa, kuten edellä oleva lainauskin osoittaa. Minusta Jääräpää oli juonellisesti eheämpi kuin edeltäjänsä ja sellaisenaan hyvin viihdyttävä. Olo on näin tuoreeltaan vähän ristiriitainen: toisaalta Jääräpää oli turhankin kepeä, toisaalta taas siinä käsitellään paljon hyvinkin kipeitä ja tärkeitä aiheita.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Postikoira Pontus

Tor Freeman: Postikoira Pontus
(Digby Dog Delivers, 2014)
Kustannus-Mäkelä Oy 2014, 24s.
Suom. Raija Rintamäki

Pontus on töissä postissa. Työhön kuuluu tietenkin postin jakaminen ja tänään Pontuksen täytyy kuljettaa perille kuusi pakettia. Oikeat osoitteet löytyvät rutiinilla, mutta henkilöitä täytyy vähän haeskella.

Kun perheen lasten iät ovat (pian) 2, 6 ja 8, on melko haastavaa löytää kirja, josta kaikki olisivat yhtä lailla kiinnostuneita. Postikoira Pontus osoittautui kaikille pojille mieluisaksi. Kirjassa on vähän tekstiä ja selkeät kuvat, joten pieninkin malttoi kuunnella kaiken. Noin joka toiselle aukeamalle on piilotettu pieniä yksityiskohtia, joiden etsiminen vetosi erityisesti isompiin lapsiin (ja äitiin). Vaikka kuvat ovat selkeitä, oli piilotettujen juttujen löytäminen välillä oikeasti haastavaa.

Olemme lukeneet tämän kirjan jo loppukesällä, mutta bloggaan vasta nyt siitä syystä, että kirja on aina salaperäisesti kadonnut tästä tietokoneen viereltä. Hyvän kirjan merkki sekin: sitä täytyy saada lukea uudestaan ja uudestaan.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth
Otava 2014, 373s + liitteet ja lähteet

Minna Canth on kiistämättä yksi merkittävimmistä suomalaisista kirjailijoista, joka pyrki aktiivisesti parantamaan muun muassa naisten ja köyhien asemaa yhteiskunnassa. Oma Canth-tietouteni on ollut melko suurpiirteistä ja ajattelin perehtyä Minna Canhtin elämään tarkemmin tämän Minna Maijalan tuoreen Canth-elämäkerran avulla.

Herkkä, hellä, hehkuvainen koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä käsitellään Minna Canthin elämää lapsuudesta lähtien, toisessa osassa keskitytään Canthin näytelmiin ja muihin teksteihin ja viimeisessä osassa perehdytään Canthiin naisasianaisena, hänen uskonnolliseen puoleensa sekä terveyteensä. Epilogissa päästään kurkistamaan Canthin lasten, lastenlasten ja heidän jälkeläistensä elämään.

Kirjan rakenne on minusta sekä hyvä että huono. Elämä-osan luin tiiviissä tahdissa ja suurella mielenkiinnolla, mutta toinen osa, Kirjoittaminen, tuntui puuduttavalta hiukan liiankin pikkutarkkoine analyyseineen. Totta kai on mielenkiintoistakin perehtyä Canthin tekstien taustoihin ja teemoihin, mutta koska olin asennoitunut lukemaan nimenomaan Minna Canthin elämäkertaa, väsähdin noihin tekstien auki selittämisiin.

Olen monesti aiemminkin todennut, että hahmotan ajan parhaiten kronologisessa muodossa. Jos aikajanalla liikutaan toistuvasti edestakaisin, en enää osaa sijoittaa tapahtumia oikeaan järjestykseen. Tämän kirjan rakenne on juuri sellainen minulle haastava: ensin kerrotaan Canthin elämäntarina, sitten teatteritekstien syntyhistoria ja siinä sivussa hiukan lisää Canthista, muiden teosten historia ja jälleen tietoa kirjailijattaresta, naisasian rooli Canthin elämässä, sairaushistoria jne. Canthista avataan siis ikään kuin yksi kerros kerrallaan, mutta minulle jäi kokonaisuudesta vähän turhan hatara kuva.

Vaikka minulle Herkkä, hellä, hehkuvainen oli väliin raskastakin luettavaa eikä aivan niin yleistajuinen kuin olin toivonut, on tämä tuore elämäkerta silti mielenkiintoinen ja taitavasti kirjoitettu. Ja vaikka kitisin kirjan rakenteesta, on sillä myös ehdottomasti etunsa, sillä mikäli lukija on kiinnostunut perehtymään vaikkapa Canthin kirjallisiin töihin tai naisasioiden puolestapuhujan rooliin, nuo osuudet ovat kätevästi löydettävissä, eikä tietoa tarvitse etsiskellä sieltä täältä muun tekstin lomasta.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Ylämummoon, Tuukka-Omar!

Niina Hakalahti: Ylämummoon, Tuukka-Omar
Tammi 2011, 189s.

Tuukka-Omarista kertovan kirjasarjan toisessa osassa, Ylämummoon, Tuukka-Omar, Tuukka-Omar ja Paavo yrittävät selvittää, mitä tarkoittavat oudonkuuloiset sanat, kuten ylämummo ja setäpaisti. Heitä askarruttaa myös se, miksi maitoon alkaa liittyä niin paljon kummallisuuksia ja saatavuusvaikeuksia. Luokkaan saadaan uusi oppilas, jääkiekkoa intohimoisesti harrastava Olavi Virta, jonka jääkiekkoteeman ympärille kietoutuvat syntymäpäivät lähestyvät uhkaavasti.

Lapsille tämä oli mieluinen kirja ja minäkin kyllä pidän kovasti Tuukka-Omarista ja Paavosta. Erityisen paljon ilahduttaa se, kuinka nuo pojat ongelman kohdatessaan eivät epäröi etsiä apua kirjoista internetin sijaan.

Kirjava Kukko -sarjan kirjat on suunnattu lukijauransa vast'ikään aloittaneille alakoululaisille, eli teksti on suurta ja lauserakenteet helppoja. Ääneenluettaessa tämä osoittautui yllättävän haastavaksi. Lyhyet lauseet kuulostivat töksähteleviltä ja lukijana väsähdin hyvin nopeasti siihen pätkivään rytmiin. Pidemmät lauseet antavat paljon enemmän mahdollisuuksia ääneenlukemisen elävöittämiseen ja tarinaan heittäytymiseen.

Ylämummoon, Tuukka-Omar oli lapsille mieluisampi kuin minulle, mutta minustakin ihan kiva.