lauantai 24. helmikuuta 2018

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin
1. Rakkaus, 9h 50min
2. Sairaus, 10h 31min
3. Kuolema, 10h 45min
Johnny Kniga 2013-2014,
Storyside 2017
Suom. Otto Lappalainen
Lukija: Antti L. J. Pääkkönen



Huh huh.
Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti. Kaksi ensimmäistä osaa löytyy omastakin hyllystä, mutta syystä tai toisesta lukeminen on aina lykkääntynyt. Nyt huomasin trilogian löytyvän Storytelistä ja niinhän se oli kuunneltava tiiviiseen tahtiin (miljoonat kiitokset säädettävästä kuuntelunopeudesta!) melkoisessa tunteiden myrskyssä.

Vuonna 1982 Rasmus muuttaa Tukholmaan. Viimeinkin hän voisi elää sellaisena kuin on, toivottavasti ainakin. Tukholmassa kasvanut Jehovan todistaja, Benjamin, on tunnollinen Raamatun tutkiskelija ja tekee mielellään kenttätyötä. Jotakin ratkaisevaa tapahtuu sillä hetkellä, kun Benjaminin reitille sattuu erään Paulin kotiovi. Hyvin pian Rasmuksen ja Benjaminin tiet kohtaavat, uudenlainen elämä saa alkaa.

Jonas Gardell kuvaa trilogiassaan sitä aikaa, kun Ruotsissa löydettiin ensimmäiset hiv-tartunnat ja kaikki pelkäsivät aidsia. Taudin tartuntatapoja tunnettiin huonosti: alkuun uskottiin naisten olevan sille immuuneja tai taudin tarttuvan vaihtuneesta vesilasista. Jo pelkkä homous riitti hyljeksintään ja tylyyn kohteluun, mutta aidsin myötä se nähtiin entistä tuomitsevampien silmälasien läpi.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on fiktiivinen, mutta siinä on paljon todellisia tapahtumia ja ihmisiä.

Kuuntelin nämä kolme äänikirjoina viikon sisällä, viimeisen osan päivässä - kiitos kaksinkertaisen kuuntelunopeuden. Vaikka välillä häiriinnyin lukijan suun maiskahteluista ja etenkin kuuntelunopeuden huomioiden pitkistä tauoista, tarina kosketti syvästi. Tuntuu edelleen hirveältä ajatella, kuinka joidenkin aidsiin menehtyneiden omaiset kielsivät elämänkumppania osallistumasta hautajaisiin, jotta vainajan kunnia ei kärsisi.

En voi väittää, että ymmärtäisin miltä on tuntunut elää seksuaalivähemmistön edustajana tuohon aikaan ja tuossa asenneilmapiirissä, mutta näiden kirjojen jälkeen minulla on edes jonkinlainen aavistus asiasta. Vaikka asenteet ovat noin kolmessa vuosikymmenessä muuttuneet, parantamisen varaa on edelleen. Onneksi sentään lääketiede on onnistunut kehittämään lääkkeitä, joiden myötä hiv-tartunta ei tarkoita väistämätöntä, tuskallista kuolemaa.

--

Helmet-lukuhaaste 2018: 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

torstai 22. helmikuuta 2018

Syvyyksissä (synkät vedet 1)

Camilla & Viveca Sten: Syvyyksissä
Synkät vedet 1
(Djupgraven)
Otava 2017, 6h 13min
Suom. Tuula Kojo
Lukija: Mirjami Heikkinen

Viime aikoina 12-vuotias Tuva on nähnyt ahdistavia painajaisia merestä. Veneellä kuljettavat koulumatkat ovat alkaneet pelottaa, sillä Tuva on varma siitä että jokin on vialla meressä. Eräänä sumuisena aamuna kesken suunnistustunnin yksi koulun pojista, Axel, katoaa. Axelin parina suunnistanut Rasmus harhailee huojuen paksussa sumussa, kun Tuva näkee hänet. Axelia ei etsinnöistä huolimatta löydy ja muutama oppilas on vakuuttunut siitä, että Tuvalla on jotain tekemistä katoamisen kanssa.

Kuuntelin Synkät vedet -sarjan aloittavan Syvyyksissä äänikirjana, yhtenä sunnuntaina. En lue kovin usein dekkareita, jännäreitä tai trillereitä, mutta tätä sarjaa jään kyllä seuraamaan.

Camilla ja Viveca Sten, tytär ja äiti, ovat kirjoittaneet yhtenäisen, vauhdikkaan ja koukuttavan kertomuksen. Mikäli tämä olisi ollut "pelkkä" jännäri, en varmaankaan olisi aivan näin ihastunut, mutta koska Stenit ovat lisänneet tarinaan aika komean annoksen mytologiaa, olen aivan innoissani. Tuva on hahmona sympaattinen. Hänellä ei ole juurikaan ystäviä, mutta Axelin katoamisen jälkeen hän ja Rasmus alkavat viettää aikaa yhdessä.

Kirjan tunnelma on mielestäni erittäin onnistunut. En ole lainkaan vesistöjen ystävä ja meren uhkaavuus välittyi lukijalle (tai minun tapauksessani kuuntelijalle) erittäin vahvana. Minua Syvyyksissä jännitti ihan aidosti, joten sen perusteella suosittelisin tätä, (lukijan jännityksensietokyvyn salliessa), yksitoistavuotiaista aikuisiin asti.


---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin Kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Helmet-lukuhaaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

maanantai 19. helmikuuta 2018

Suurin kaikista

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
(Störst av allt)
Johnny Kniga 2017, 12h 22min
Suom. Tarja Lipponen
Lukija: Outi Vuoriranta



Malin Persson Gioliton Suurin kaikista päätyi lukulistalleni työkaverin suosituksesta. Lainasin kirjastosta perinteisen paperikirjan, mutta fontti oli kovin pientä ja taitto muutenkin sen verran tiivistä, että väsähdin jo muutaman sivun jälkeen. Mutta ei hätää, onneksi on Storytel! Muutama pieni klikkaus ja kas vain, voin lepuuttaa omia silmiä ja kuunnella kuinka joku tarkkanäköisempi lukee minulle koko pitkän kirjan.

Kirja alkaa tilanteesta, jossa kaikki muut luokkahuoneessa olijat ovat kuolleet, paitsi täysin vahingoittumaton Maja. Yhdeksän kuukautta myöhemmin alkaa oikeudenkäynti, jossa Majaa syytetään kouluammuskelun suunnittelusta ja toteuttamisesta.

Maja, oikeudenkäynnin aikaan 19-vuotias nuori, on kirjan kertoja. Sen sijaan, että Maja heti alkuun toteaisi onko hän syyllinen vai ei, hän alkaa kerrata koulusurmia edeltäneiden vuosien tapahtumia aina surmapäivään saakka.

Jännite pysyy yllä aika hyvin, vaikka ajoittain kyllä tuli sellainen olo, että pientä tiivistämisen varaa olisi ollut. Säädin kuuntelunopeutta vähitellen nopeammaksi (aina 1,75 -kertaiseksi), että en pääsisi pitkästymään. Luen aika vähän rikoskirjallisuutta ja vielä vähemmän oikeussalidraamoja, mutta Suurin kaikista on kyllä toimiva yhdistelmä molempia.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

lauantai 17. helmikuuta 2018

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
Tammi 2017, 244s.

Sopivasti sekaisin vaikutti kivan erilaiselta chick litiltä. Nuoren sinkkusankarittaren sijaan kirjan päähenkilö on naimisissa oleva kahden lapsen äiti, Matleena Riikonen, jonka mies on hoitovapaalla. Lisäksi Matleena työskentelee kirjastossa, mikä on minulle aina lukupäätöstä puoltava lisähoukutin.

Alku oli kyllä lupaava. Tavallaan. Matleenan työ kirjastotoimenjohtajana on stressaavaa ja vaativaa. Jatkuvien säästöpaineiden alla työskenteleminen on vaikeaa, varsinkin jos alaiset viettävät työaikaansa mieluummin kampaajalla kuin työpisteessään tai tulevat keskenään niin huonosti toimeen, että apuun tarvitaan poliiseja. Mitä kotioloihin tulee, Matleenan mies, Tero, keskittyy koti-isyytensä isyys-osaan ja jättää kodin pitkälti oman onnensa nojaan. Käytännössä siis Matleenan hoidettavaksi.

Ja siinäpä sitä soppaa sitten onkin. Odotin suu valmiiksi virneessä, kuinka tarina veisi mennessään ja naurattaisi niin että poskiin sattuu ja olisin ihan että, voi Matleena, kuinka hassua! Mutta minua ei naurattanut, ei alkuunkaan! Minua lähinnä ahdisti. Tero on ihan käsittämättömän saamaton. Tiedän kyllä kokemuksesta, ettei lasten kanssa kotona oleminen mitään lomailua ole, eikä jatkuvasti jaksa siivota ja pestä pyykkiä, mutta rajansa kaikella. Ja sitten ne Matleenan työkuviot meni niin tolkuttoman solmuun ja absurdeiksi, että hirvitti ja inhotti. Romantiikkaakin kirjasta toki löytyy, mutta edes se ei piristänyt.

Yleensä välttelen loppuratkaisun paljastamista, mutta nyt ehkä suurin pettymys liittyi nimenomaan kirjan loppuun, joten avaudun siitäkin. Asiat nimittäin ajautuvat siihen pisteeseen, että pitääkseen kirjaston menot määrätyssä budjetissa Matleena on valmis tekemään jotakin hyvin radikaalia ja hyvin laitonta. Mutta sitten järjen ääni huuteleekin, että ei nyt sentään ja loppujen lopuksi Matleena jää pitkälle virkavapaalle ja lähtee perheensä kanssa aurinkorannalle määrittelemättömän pitkäksi ajaksi nauttimaan elämästä.

Ärsytti ihan hirveästi tämä, että perhe- ja työelämän yhdistäminen on ihan hirveää kaaosta ja käytännössä mahdotonta! Että ainoa mahdollisuus idylliselle perhe-elämälle on se, että pimahtaa sen verran isosti, että töistä on jäätävä pitkälle lomalle!

Ja silti, vaikka käytännössä kiukuttelin koko lukemisen ajan, en voinut jättää tätä keskenkään. Koska tämä nyt kuitenkin koukutti ja luultavasti myös jollain tavalla viihdyttikin. Kerronta on sujuvaa ja toisessa mielentilassa olisin varmasti nauranut hauskoille kohdille, joita kyllä oli, mutta joille nyt vain mökötin.

torstai 15. helmikuuta 2018

Itke minulle taivas

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Otava 2017, 61s.
Kuvitus: Hilla Semeri


Maiju Voutilainen tunnetaan, ainakin toistaiseksi, paremmin vloggaajanimellään Mansikka. Avoimesti mielenterveysongelmistakin puhuva nuori nainen on varmasti monelle tärkeä roolimalli ja toivon, että tämä hänen esikoisrunokirjansa houkuttelee runojen pariin sellaisiakin nuoria, joita kirjallisuus ei noin oletusarvoisesti kiinnosta.

Itke minulle taivas on runokirja, jossa tekijän omat kokemukset ja nuori ikä kuuluvat. Ne saavatkin kuulua, sillä on tärkeää ettei kenenkään pahaa oloa tai ongelmia väheksytä ja kuitata vain johonkin ikään kuuluvana vaiheena. Toki nuoruus lienee useimmille melkoista kuohunnan aikaa, mutta toisinaan ne kuohut eivät laannu ajan kanssa, vaan vaativat oikeanlaista hoitoa.

Runoissa Voutilainen puhuu muun muassa keskeneräisyyden tunteesta, siitä kun tuntee olevansa hukassa, eikä oikein tiedä mihin suuntaan pitäisi tai voisi lähteä. Runoissa ihastutaan ja pelätään eroa, voidaan huonosti vaikka aina ei osata sanoa miksi.

Pohjimmiltaan kirjan tärkein sanoma kiteytyy tässä:


se tunne
kun on vähän hukassa
mut se on ihan ok

Itke minulle taivas on taatusti nuoriin uppoavaa runoutta. Runot ovat selkeitä ja suoria, välillä kenties tarkoituksellisen hiomattomia.

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Still Me

Jojo Moyes: Still Me
Penguin UK 2018, 13h 37min
Lukija: Anna Acton


Kaksi vuotta sitten kirjoitin Jojo Moyesin Jos olisit tässä -kirjasta muun muassa, että viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, mutta enempää jatkoa en Loun tarinalle kaipaa. Kuinka ollakaan, Moyes ei ole noteerannut mielipidettäni ja tammikuussa julkaistussa kirjassa Still Me seurataan jälleen Louisa Clarken elämää. Ja vaikka niin kovasti vannoin, etten halua Lousta enempää lukea, aloin kuunnella tätä samana päivänä kun se Storyteliin tuli.

Lou on ottanut vastaan työn New Yorkista, rikkaan avioparin vaimon avustajana. Lou ja Agnes tulevat toimeen oikein hyvin ja Lou viihtyy New Yorkissa, vaikka kaipaakin kovasti Samia. Mutta koska elämä ei aina kulje sitä siloisinta tietä, törmää Loukin haasteeseen jos toiseenkin.

Still Me on todella koukuttava. Olihan minulla ollut ikävä Louta ja Samia ja Loun höpsöä perhettä, totta kai. Juonikuvio on toki osittain ennalta-arvattava, mutta silti nautin ihan tolkuttomasti. Oli kyllä niitäkin hetkiä, kun ärsytti ja suretti ja harmitti ja jännitti ja olin sitä mieltä, että Moyes voisi jo pikku hiljaa sitoa langan tarinan päitä yhteen ja jättää Loun jatkamaan elämäänsä. Mutta enimmäkseen vain myhäilin ja nautin sujuvasta hömpästä ja tutuista ihmisistä.

Anna Acton osoittautui taidokkaaksi lukijaksi, joka eläytyi ja muunteli ääntään riittävästi mutta ei liikaa. Jossain määrin voisin tälläkin kertaa sanoa, että Loun voisi nyt jättää elämään elämäänsä ihan kaikessa rauhassa, mutta tunnustettakoon silti, että ihan varmasti luen jatkon, jos Moyes sellaisen päättää kirjoittaa.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Syytös

Bandi: Syytös
(The Accusation, 2014)
S&S 2017, 189s.
Suom. Raisa Porrasmaa

Pohjois-Korealaisen, Bandi-salanimen taakse kätkeytyvän kirjailijan novellikokoelma ilmestyi suomeksi viime keväänä. Luin silloin ensimmäisen novellin, mutta ahdistuin siitä niin paljon, että en pystynyt lukemaan yhtään enempää. Nyt, liki vuotta myöhemmin, rohkaistuin tarttumaan kirjaan uudestaan.

1990-luvun Pohjois-Koreaan sijoittuvat tarinat ovat karuja. Elämä suljetussa valtiossa, tarkan kontrollin alaisena on uuvuttavaa jo fiktiona luettuna ja onkin todella hirvittävää, että tämä kaikki on toisaalla arkea. Yhteiskuntaluokkaan katsomatta ihmisiltä puuttuu vapaus. He eivät voi valita asuinpaikkaansa sen paremmin kuin juuri mitään muutakaan. Ilmeisesti puolison saa sentään valita itse, ainakin jossain määrin. Kaikkialla on tarkkailijoita, jotka kertovat heti eteenpäin edes etäisesti maata ja sen hallitsijaa kritisoiviksi tulkittavat sanat ja teot. Parempaan tulevaisuuteen ja johtajien lupauksiin halutaan uskoa, mutta tuskin se helppoa on, kun näkee, etteivät asiat miksikään muutu. Ainakaan paremmiksi.

Syytös on monella tapaa raskasta luettavaa ja luinkin sitä vain novellin päivässä. Paitsi että aiheet ovat rankkoja, on myös teksti ajoittain kankeaa. Ehkä tekstin sujuvuus on kärsinyt siitä, että suomennos on tehty ranskankielisestä käännöksestä, eli ikään kuin välikäden kautta.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt