torstai 28. toukokuuta 2015

Tynkätyiset

Roald Dahl: Tynkätyiset
(The Minpins, 1991)
Art House 2015, 48s.
Kuvitus: Patrick Benson
Suom. Päivi Heinonen

Roald Dahlin Tynkätyiset valikoitui iltasaduksi minun päätöksestäni. Lapsia ei kiinnostanut yhtään tarina jostain pojasta ja puissa asuvista pikku-ukoista. En kuitenkaan antanut äänekkäiden vastalauseiden häiritä, vaan aloin lukea. Eikä kuulkaa mennyt montaa sivua, kun lapset olivat jo pelkkänä korvana ja kaikki ulinat tarinan tylsyydestä loppuivat.

Villellä on tylsää. Hän haluaisi kovasti mennä läheiseen metsään tutkimusmatkalle, mutta äiti on sen ehdottomasti kieltänyt lukemattomat kerrat. Tänään tylsyys on kuitenkin sietämätön ja Ville karkaa ikkunasta Turmiometsään, uskomatta lainkaan äitinsä tarinoita siellä asuvista verenhimoisista pedoista. Äiti on kuitenkin puhunut totta: metsään on kadonnut lukuisia ihmisiä ja siellä tosiaan hallitsee Sylkijä, kuumia savupilviä sieraimistaan sylkevä hirviö. Ville ei ehdi metsässä pitkällekään, kun tuo peto on jo hänen perässään. Ville kiipeää turvaan suureen puuhun, joka kuhisee tynkätyisiä, pieniä ihmisen kaltaisia ystävällisiä olioita. Hetken näyttää siltä ettei Ville voi koskaan palata kotiinsa, mutta neuvokas poika tekee uhkarohkean suunnitelman hirviön tuhoamiseksi.

Luimme Tynkätyiset alusta loppuun samana iltana, vaikka iltasatutuokio venyikin pitkänlaiseksi. Kolmesta lapsesta kaksi kuunteli koko sadun keskittyneesti loppuun asti, keskimmäinen nukahti kesken kaiken. Tarina on alkuun hyvin jännittävä ja pelottavakin, mutta pian käy selväksi että hyvin tässä tulee käymään. Ville ei vaikuta erityisen nokkelalta lapselta, vaan ihan tavalliselta, mikä tekee samastumisesta häneen helppoa.

Lasten mielestä Tynkätyiset oli tosi hyvä. Kuvistakin he pitivät. Minulle tämä ei edustanut Dahlia parhaimmillaan, vaan osoittautui vähän turhankin perinteiseksi saduksi. Rakastan Dahlin huumoria ja vinksahtaneita henkilöhahmoja, joita Tynkätyisissä ei kuitenkaan ollut. Patrick Bensonin kuvitus on sievää ja etenkin koko aukeaman kokoiset kuvat ilmentävät tarinan tunnelmaa mitä parhaiten. Silti huomaan nitovani Dahlin niin tiukasti Quentin Blakeen, että mieluummin olisin lukenut Blaken kuvittaman version.

Tynkätyiset on jännittävä seikkailu perinteisten satujen ystäville sekä kaikille heille, jotka pitävät silmänsä auki epätavallisille asioille.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Sopimus

Audrey Magee: Sopimus
(The Undertaking, 2013)
Atena 2015, 330s.
Suom. Heli Naski

Toinen maailmansota on aiheena sellainen, että monia se jo puuduttaa. En usko kenenkään väheksyvän sodan kauheuksia, mutta kieltämättä kun kuulee jälleen yhdestä toisen maailmansodan vuosiin sijoittuvasta tarinasta, tuntuu helposti siltä että olisihan niitä aiheita muitakin. Sopimus alkoi kuitenkin kiinnostaa, kun minulle selvisi, että tämän kirjan keskiössä ovat saksalaiset. Tuntui tärkeältä luoda (edes fiktiivinen) katsaus saksalaisten koti- ja sotarintamille.

Peter ja Katharina avioituvat 1500 kilometrin päässä toisistaan. He eivät ole koskaan edes tavanneet, mutta ovat monien muiden lailla päättäneet solmia molempia osapuolia hyödyttävän liiton. Avioitumisen myötä Peter saa syvästi kaipaamansa kotiloman ja mikäli hän myöhemmin menehtyisi rintamalla, Katharinalla olisi oikeus leskeneläkkeeseen. Pari ei rakastu toisiinsa ensisilmäyksellä, mutta Peterin palatessa rintamalle tunteet ovat jo syttyneet suureen liekkiin. Katharinan olot kotirintamalla ovat siedettävät, suurelta osin hänen isänsä hyvien suhteiden vuoksi. Puolue pitää huolta omistaan ja ystävälliset välit silmäätekeviin tuovat paljon helpotuksia arkeen, mutta todellisen hädän hetkellä apua ei hännystelijöille riitä. Peter joukkoineen päätyy Stalingradiin, joka jää venäläisten piirittämäksi. Yhteys Peteriin katkeaa, eikä Katharina voi olla varma onko hän vaimo vai leski.

Magee kuljettaa tarinaa pääasiassa dialogeilla. Mitään maisemakuvauksia tai pitkiä päänsisäisiä mietelmiä ei tekstistä löydy. Minä koen dialogin lukemisen vaivattomaksi ja Sopimuksen lukeminen olikin joutuisaa. Sen paremmin Peter kuin Katharinakaan eivät aluksi tuntuneet läheisiltä tai edes miellyttäviltä ihmisiltä. Peter kulkee Katharinan isän mukana hätistämässä juutalaisperheitä pois kodeistaan ja osallistuu vainoon ilman tunnontuskia. Myöskään Kathariinaa asetelma ei häiritse, etenkään siinä vaiheessa kun hänen perheensä pääsee muuttamaan suurempaan ja hienompaan asuntoon. Vähitellen, olosuhteiden kovetessa, Peteriä ja Katharinaa alkoi kuitenkin tulla sääli. Yhden itkunkin tirautin ja loppua kohti aloin jo toivoa päähenkilöille edes jotain hyvää tapahtuvaksi.

Sopimus on varsin vähäeleinen, mutta hätkähdyttävä teos. Se pakottaa ajattelemaan vähemmän mustavalkoisesti, näkemään vaihtoehtojen vähyyden. Missään nimessä kirja ei väheksy natsien tekemisiä tai siloittele niitä, mutta on tärkeää ymmärtää tavallisten saksalaisten vaikea asema silloisessa tilanteessa.

Vakuuttava kirja.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Risto Räppääjä ja villi kone

Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja villi kone
Tammi 2006, 112s.
Kuvitus: Aino Havukainen & Sami Toivonen

Kyllä on kuulkaa työlästä löytää iltasaduksi sellaista luettavaa, joka miellyttää sekä eskarilaista että tokaluokkalaista. Eskarilainen ei haluaisi kuunnella Harry Pottereita, koska niissä on jo aika hurja meno. Tokaluokkalainen taas ei haluaisi iltasaduksi mitään "ihan nynnyä" tai "pikkusten kirjaa". Meillä on kyllä paljon kirjoja, mutta tämmöisiä lapsellisten ja hurjien välimaastoon sujahtavia hyvin vähän.

Onneksi meiltä löytyi sentään yksi Risto Räppääjä, jonka vanhin lapsi sai viime syntymäpäivänä kummeiltaan. Meillä on katsottu kolme ensimmäistä Risto Räppääjä elokuvaa moneen kertaan, mutta jostain syystä yhtäkään kirja emme ole lukeneet. Nyt luimme.

Risto Räppääjä on saanut vapun aikaan syntymäpäivälahjaksi tietokoneen. Sen jälkeen Risto on viihtynyt tiiviisti omassa huoneessaan, Rauhan ymmärryksen mukaan runoilemassa. Nelliä tympii, kun Ristosta ei ole enää kaveriksi uimarannalle tai tekemään ylipäätään mitään, vaan kaikki aika kuluu koneen ääressä. Lopulta Rauha ja alakerran Lennart puuttuvat Riston tietokoneen käyttöön ja muutamien odottamattomien vastoinkäymisten jälkeen kaikki päättyy onnellisesti.

Tarina käynnistyi todella hitaasti. Kahden illan jälkeen eskarilainenkin totesi, että "tää on kyllä vähän tylsä". Onneksi tarina sai vähän vauhtia ja huumoriakin alkoi pilkahdella. Koheltaminen ja sählääminen olivat kaukana uskottavasta toiminnasta, mutta sentään se viihdytti enemmän kuin alun liioiteltu koneriippuvuus. Tiukkapipoisesti ajatellen tietokone ja pelaaminen näyttäytyy tässä tarinassa tarpeettoman pahana, aivotoiminnan automaattisesti lakkauttavana paholaisen keksintönä. Kaikkein hauskinta kirjassa olikin ehdottomasti Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kuvitus.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Kaheli sakki ja kauhujen kaappi

Noora Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi
Otava 2015, 109s. 
Kuvitus: Jenna Kunnas

Haluaisin oikeastaan blogata Kaheli sakki ja kauhujen kaappi -kirjasta mainitsematta ollenkaan tekijöiden isää, Mauri Kunnasta. Olen nimittäin varma siitä, että tämä seikka saattaa vaikuttaa joidenkin potentiaalisten lukijoiden ennakkoasenteeseen. Tiedättehän ne nyrpistelijät, jotka aina muistavat tuhahtaa kuinka piiri pieni pyörii ja joku ratsastaa sen-ja-sen maineella, eikä oikeasti ole ansainnut saamaansa menestystä/mainetta/huomiota/paikkaa jonossa. Ihan turhia ovat moiset mollaukset!

Kaheli sakki ja kauhujen kaappi seisoo omilla jaloillaan tukevasti kuin sohva. Se ei tarvitse tuekseen menestyneen vanhemman teoksia eikä sitä kannata turhaan yrittää verrata Mauri Kunnaksen kirjoihin (joista pidän kovasti).

Kaheli sakki asustaa Majatalo Perätuulessa, josta puuttuu kokonaan julkisivu. Majatalo on nimittäin nukkekoti, jonka vaihteleva asukaskunta on vakiintunut varsin sekalaiseksi porukaksi. Talon jakavat eläköitynyt Majuri, tiheästi rupsutteleva vanha Bertta, äreä Heikki Nieminen urheiluhullun vaimonsa Kerttulin kera, Hemppa-norsu, taidoiltaan kyseenalainen runoilija Hugo sekä possukaksoset Pipana ja Papu. Kauhujen kaappi -seikkailu alkaa Majurin kohtalokkaasta unesta, joka selvästi enteilee jotakin karmaisevan hirvittävää tapahtuvaksi. Ja kyllä kuulkaa tapahtuukin: Hugo tipahtaa nukkekodista huoneen puolelle, mikä on kuolemanvaarallista. Asukkaat pistävät pystyyn pelastuspartion, joka suorittaa pelastusoperaation lähes täydellisesti: Hugo pääsee turvallisesti takaisin nukkekotiin, mutta jotenkin possukaksoset katoavat siinä hötäkässä. On uuden pelastusretken aika ja kaikki muistavat aivan liian hyvin kadonneen Voimamiehen tapauksen.

Kylläpä tätä olikin nautinnollista lukea. Harry Pottereiden tuskallisen pitkien lukujen jälkeen oli virkistävää lukea ääneen lyhyt luku toisensa perään. Ihastuin hirveästi nukkekoti-ideaan ja etenkin sen värikkäisiin asukkaisiin. Huumori on paitsi pierupainotteista myös runsasta ja välillä ihanan päätöntä. Hugon yksikätisyyteenkin liittyi hulvaton oheistarina, jossa kerrottiin miksi hänen puuttuva kätensä, Giorgio, päätti karata.

Tarina on hauska ja vauhdikas. Perätuulen porukan koheltaminen nauratti niin äitiä kuin lapsiakin. Kuvitus on sekin aivan mainio. Musta-keltainen väritys toimii loistavasti ja ilmeikkäiden asukkaiden persoonallisuudet näkyvät hyvin päällepäin. Kirjoitusvirheitä en huomannut, paitsi siinä kohdassa, jossa Voimamiehestä oli tullut Voimies. Enemmän hämmennystä aiheutti Pirpanan hetkellinen muuttuminen Kirpuksi, joka on kenties ollut alkuperäinen nimivaihtoehto, sillä kirjakerhon lehdessäkin possukaksosiin viitattiin Papuna ja Kirppuna.

Jostakin olen saanut sen käsityksen, että tämä olisi Kaheli sakki -sarjan aloitusosa. Ainakaan kirjan kansiteksteissä ei vihjaista sanallakaan siihen suuntaan, mutta toivon todella että jatkoa olisi tulossa. Ihana, naurettavan pöhkö kirja!

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Harry Potter ja Azkabanin vanki

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999)
Tammi 2002 (10. painos), 456s.
Suom. Jaana Kapari

Illat ovat edelleen kuluneet Harry Potterin parissa. Azkabanin vankia luettiin noin kuukausi ja suoraan sanoen minua hirvittää jäljellä olevien kirjojen pituus. Mutta luettavahan nekin on, siitä ei pääse mihinkään. Ehkä saan kuitenkin suostuteltua lapset kuuntelemaan edes yhden kirjan verran jotain muuta välillä.

Harry Potter ja Azkabanin vanki on vauhdikkaampi kuin kumpikaan edellisistä osista. Heti kirjan alussa riittää jännitettävää, kun Harrylta menee hermot Dursleyn perheen kanssa ja hän tulee taikoneeksi Marge-tädin ihmisilmapalloksi. Kumma kyllä taikaministeriö ei rankaisekaan Harrya koulun ulkopuolella tekemästä taiasta, vaan tarjoaa hänelle huoneen Vuotavasta noidankattilasta koulun alkuun asti. Sekä jästi- että velhomaailmassa pelätään vaarallista vankikarkuria, Sirius Mustaa, joka kaikesta päätellen yrittää päästä käsiksi Harryyn, pahoin aikein tietenkin. Koulussa Harrylla riittää tekemistä huispauksen parissa ja Hermione opiskelee aiempaakin ahneemmin. Hagrid on palkattu opettajaksi, mutta Malfoy onnistuu aiheuttamaan välikohtauksen, joka on koitua uljaan hevoskotkan kohtaloksi. Suojautumista pimeyden voimilta opettaa jälleen uusi opettaja, Lupin, joka paljastuu ihmissudeksi. Totuuksia paljastuu niin Ronin lemmikkirotasta kuin Sirius Mustastakin.

Harry Potter ja Azkabanin vanki oli siinä mielessä piristävä poikkeus tällä uusintalukukierroksella, että se ei tuottanut pettymystä. Itse asiassa pidin siitä nyt enemmän kuin aiemmin. Aikaisemmin olen lukenut etenkin huispauskohtaukset hampaita kirskutellen ja pitkästyneenä, mutta lasten eläytyminen pelin käänteisiin sai minutkin innostumaan. Pottereiden lukeminen ääneen ei ole mikään helpoin homma. Luvut ovat pitkiä kerralla luettavaksi ja välillä virkkeillekin kertyy haastavasti mittaa.

Azkabanin vanki nousi tämän lukukerran myötä Potter-suosikikseni. Jännä nähdä, tuntuvatko loppupään (mielestäni ylipitkät) kirjat aiempaa paremmilta, jos ne lukee lasten reaktioilla höystettynä.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Tumman veden päällä

Peter Franzén: Tumman veden päällä
Tammen äänikirja 2013, 8h 30min.
Lukija: Peter Franzén

Peter Franzénin fiktiivinen, mutta osin omiin kokemuksiin perustuva romaani, Tumman veden päällä, on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti. Se sattui olemaan kirjastoauton äänikirjahyllyn ainoa kiinnostava teos, joten teoksen valikoituminen lenkkiseuraksi Linnunrata-trilogian jälkeen oli nopeasti päätetty.

Kertojana tarinassa on pian koulun aloittava Pete. Hänen perheeseensä kuuluu äiti, isä ja pikkusisko Suvi. Petellä on kavereita, joiden kanssa voi tehdä niitä tavallisia juttuja: leikkiä ja joskus tapellakin. Mummu ja pappa asuvat lähellä ja heidän luotaan löytyy turvapaikka silloin, kun asiat kotona eivät suju. Joskus isä muuttuu: haisee pistävälle, haastaa riitaa ja haukkuu äitiä, lyö ja uhkailee aseella. Pete oppii olemaan niissä tilanteissa mahdollisimman huomaamaton ja pukemaan ulkovaatteet nopeasti päälle.

Tiesin, ettei Tumman veden päällä ole mikään kepeä kirja. Tarina on kuitenkin sellainen, että lähes koko ajan kurkkua kuristaa ja sydämeen sattuu. Lapsinäkökulma tekee kaikesta vielä raaemman ja karumman. Toki Peten elämään mahtuu valoisampiakin hetkiä, myös isän kanssa, mutta perussävy on painostava.

Tämän äänikirjan kuunteleminen ei sujunut aivan suunnitellusti. Kuuntelen äänikirjoja mp3-soittimesta ja kirjan siirtäminen laitteelle kauniisti ilmaistuna epäonnistui. Ensimmäisen levyn sisältö toimi moitteettomasti. Seuraavan levyn kohdalla vähän ihmettelin aikahyppyä, kun hetki sitten rintaa syönyt pikkusisko puhua pajatti minkä ehti. En antanut asian häiritä, koska onhan näitä siirtymiä nähty ennenkin. Mutta kyseinen levy loppui ilmoitukseen "jatkuu levyllä kuusi" ja niin olin sujuvasti kuunnellut kirjasta levyt yksi ja viisi… Eipä siinä auttanut muu kuin kopioida koko kirja uudelleen tietokoneelle, nimetä kaikki raidat uudestaan ja siirtää taas soittimeen. No, ainakin onnistuin kuuntelemaan loput kirjasta oikeassa järjestyksessä.

Kaikesta tästä teknisestä sähläämisestä huolimatta Tumman veden päällä ravisutti isosti. Välillä teki mieli lopettaa kuunteleminen, sillä minua pelotti niin paljon Peten, äidin ja siskon puolesta. Huomasin senkin, että piinaavimmissa kohdissa kävelyvauhtini hiipui lähes olemattomiin eikä itku todellakaan ollut kaukana.

Tumman veden päällä on todella väkevä teos, joka toimii äänikirjana erittäin hyvin. Tavallaan haluaisin nähdä kirjaan perustuvan elokuvankin, mutta ehkä "tyydyn" tähän kuuntelukokemukseen ja jatkan joskus myöhemmin jatko-osalla, Samoilla silmillä.

perjantai 15. toukokuuta 2015

Herääminen

Stephen King: Herääminen
(Revival, 2014)
Tammi 2015, 367s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Tiedän olevani Stephen Kingin suhteen yhtä puolueeton kuin MM-jääkiekkoa katsoessani. Käytännössä King voisi kirjoittaa vaikka Fifty Shades -fanifiktiota ja minä (todennäköisesti) pitäisin siitäkin.

Lykkäsin Heräämisen lukemista kahdesta syystä. Luin sen alkuperäiskielisenä joulukuussa, joten halusin tarinaan hiukan etäisyyttä. Lisäksi mies luki tätä niin pitkään ja hartaasti, että jouduin lopulta odottamaan vuoroani.

Jamie Mortonin ja pastori Charles Jacobsin tiet kohtaavat ensimmäisen kerran pienessä uusienglantilaisessa kaupungissa, josta Jacobs on saanut ensimmäisen pappisvirkansa. Jacobsilla, hänen kauniilla vaimollaan ja pienellä pojallaan on seurakuntaan virkistävä vaikutus, mutta hyvin pian idylli särkyy rytisten. Jacobs ja Jamie joutuvat hyvästelemään toisensa, mutta vuosia myöhemmin he kohtaavat jälleen. Olosuhteet ovat aivan erilaiset, mutta muuttuneita ovat miehetkin.

Heräämisessä käsitellään uskontoa, ikääntymistä, pakkomielteitä ja sitä ikuisuuskysymystä, mitä kuoleman jälkeen on odotettavissa. Voisi luulla, että toinen lukukerta latistaisi tarinaa, kun suoranaisia yllätyksiä ei ole odotettavissa. Jollakin käsittämättömällä tavalla Herääminen onnistui kuitenkin olemaan Revivalia parempi lukukokemus. Tällä kertaa tarinan suvantokohdat eivät tuntuneet yhtä pitkiltä, vaan juonenkäänteet seurasivat toisiaan sopivan tiiviissä tahdissa. Edelleen nautin Kingin kerronnasta erityisen paljon noissa rauhallisemmissa vaiheissa. Niissä sanat pääsevät tapahtumia suurempaan rooliin ja lukijalle jää tavallaan enemmän tilaa tehdä omia tulkintojaan vaikkapa henkilökemioiden ja tunnelmien suhteen.

Paljon kirjan koukuttavuudesta kertonee se, että ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan (= kuukausiin) jätin kotityöt odottamaan ja vietin sateisen päivän pääasiassa sohvalla, lukien yli puolet kirjasta. Kingin huomiot ajan kulumisesta ja ikääntymisestä ovat mielestäni osuvia ja lohduttavia. Tunnetasolla Herääminen tekikin suuremman vaikutuksen kuin vastikään lukemani Elina Hirvosen Kun aika loppuu.

On ihanaa, kun on olemassa kirjailijoita joiden kirjoilla on ikään kuin tyytyväisyystakuu. Voin luottaa siihen, että keskinkertaisimmillaankin Kingin teokset tarjoavat vähintään hyvän lukukokemuksen.