torstai 18. joulukuuta 2014

Loimujen aikaan

Kalle Päätalo: Loimujen aikaan
Gummerus 1976, 640s.

Vuosi Päätalon matkassa Iijoella alkaa lähetä loppuaan. Olen edelleen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että lähdin mukaan Kirjavan kammarin Karoliinan emännöimään Iijoki-kimppalukuun. Lukutahti, yksi osa kahteen kuukauteen, on ollut minulle sopiva, sillä näin on jäänyt runsaasti aikaa lukea mitä tahansa muutakin. Vaikka kimppaluku tähän osaan päättyykin, sarjan aion lukea loppuun asti. Mikä se lukuaikataulu sitten on, sitä en vielä tiedä.

Loimujen aikaan alkaa valoisissa merkeissä. Töitä riittää tekijöille ja palkatkin kohoavat etenkin Kallen tapaisilla ahkerilla miehillä sellaisiin summiin, ettei puutetta tarvitse Kallioniemessäkään kärsiä. Hyvä taloustilanne otetaan vastaan kiitollisena, sillä vaikeat pula-ajat ovat vielä tuoreessa muistissa. Silti on niitäkin ihmisiä, jotka uskovat hyvien aikojen enteilevän uutta katastrofia. Seuroissa esiintyy hurmosmieltä tavallista enemmän ja uskoon tulee paljon myös nuorta väkeä. Myös Kalle kokee etsikkoajan, mutta kääntymisestä uskovaiseksi ei tällä kertaa tule valmista.

Kalle tekee töitä entistä ahkerammin ja saa viimein ansaitsemansa työteliään miehen maineen. Kalle on hyvin kilpailuhenkinen, mikä luonnollisesti auttaa pysymään kovassa työtahdissa. Ehtii hän silti myös lueskella ja kirjoittaa omia kirjoitelmiaan, joita lähettelee erilaisiin lehtiin. Toki nuorta miestä kiinnostaa myös hameväki, mutta helpolla eivät tytöt huoli Kallea edes saatille, enemmistä iloista nyt puhumattakaan. Kutsunnoissakin Kalle käy, mutta ennen armeijan alkua ehtii Neuvostoliitto hyökätä Suomeen. Taisteluita käydään karmaisevan lähellä, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Jokijärveltä, ja palavien kylien loimotus valaisee yötaivasta Kallen, Hiltu-Jakin ja kahden Reinon hoitaessa proomuvuorojaan. Rauhanajasta sotaan siirrytään hirvittävän nopeasti. Kyläläiset evakuoidaan ja Kalle lähtee vapaaehtoisena armeijaan.

Vaikka talvisodan alkamisen ei olisi pitänyt tulla minulle yllätyksenä, tuntui loppu silti karulta. Jotenkin olin kuvitellut, että sota olisi alkanut verkkaisemmin ja ihmiset olleet pitkään tietoisia sodan uhasta. Mutta tiedon kulku on tuolloin ollut tietenkin paljon verkkaisempaa kuin nykyisin, uutisointi vähemmän hysteeristä. Tuntui surkealta, kun Kallen kotirantojen talot jäävät autioiksi, enkä tiedä ketkä kaikki kyläläisistä pääsevät palaamaan koteihinsa. Onneksi sentään tiedän, ettei Kallen hengen puolesta tarivitse pelätä, mutta muiden kohtaloista en tiedä mitään.

Päätalon käyttämää rikasta kieltä olen kiitellyt aiemminkin, mutta pakko puhua siitä taas. Sanasto tuntuu kuuden kirjan jälkeen edelleen omanlaiseltaan, mutta selkeästi jo tutulta. Tai ainakin tutuhkolta. En osaisi tätä seuraavaa lainausta kertoa omin sanoin, mutta lukiessa olin yllättävän hyvin perillä siitä, millaisista työhommista ja -vaiheista oli kyse:

"Näillä pystytään puomittamaan kokonaisia pyräitä. Jo lenkillä ja koppelilla. Tuolla varpilla pystytään petlaamaan lisää puomia jos tarvihtee. Ja löpönät riittää että saahaan pyräät ja puominsiulat maihin kiinni…"


tiistai 16. joulukuuta 2014

4xAkimbo

Akimbo ja norsut
(Akimbo and the Elephants, 1990)
Otava 2006, 96s.
Kirjastoautolta löytyi kuin löytyikin mieluisia iltasatukirjoja. Olen itse lukenut Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-sarjaa ja pitänyt niiden lämpimästä ja rauhallisesta tunnelmasta. Olikin siis helppo päätös napata lainaan kolme ensimmäistä Akimbo-sarjan (suom. Taina Aarne) kirjaa lapsille luettavaksi. Neljättä osaa ei ollut paikalla, mutta se laitettiin varaukseen.

Akimbo on nuori afrikkalaispoika, jonka isä työskentelee riistanvartijana luonnonsuojelualueella. Luonto tarjoaa upean kasvuympäristön, mutta ongelmatonta ei ole eläintenkään elämä.

Ensimmäisessä osassa, Akimbo ja norsut, Akimbolle selviää, että lähikylässäkin asuu salametsästäjiä, jotka surmaavat luonnonsuojelualueella norsuja vain syöksyhampaiden tähden. Isä ja muut riistanvartijat ovat kyllä yrittäneet jäljittää salametsästäjiä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Akimbo päättää yrittää tehdä jotakin asialle vaikka yksin ja pian hän onkin jo salametsästäjäryhmän mukana jahtaamassa norsuja.

Tämä oli koululaiselle ihanteellinen kirja: sopivan mittainen, tarpeeksi kuvia ja erityisesti jännittävien tapahtumien tempo osui tismalleen kohdalleen. Akimbo on sen ikäinen, että 8-vuotiaan on helppo kuvitella itsensä hänen tilalleen ja näin melkeinpä seikkailla itse.



Akimbo ja leijonat
(Akimbo and the Lions, 1992)
Otava 2006, 90s.




Toisessa kirjassa, Akimbo ja leijonat, Akimbo pääsee isänsä mukaan pyydystämään vaarallista leijonaa. Huolellisesti suunniteltuun ja rakennettuun pyydykseen ei kuitenkaan jää karjaa surmannut emoleijona, vaan tämän pentu. Akimbo saa ottaa pennun mukaansa ja yrittää pitää sen hengissä.

Norsu-kirjaan verrattuna Akimbo ja leijonat oli lapsille vähän pettymys. Jännittävin kohtaus on jo ennen kirjan puoliväliä ja pojat olivat aidon kummissaan, mitä loppukirjassa muka voi tapahtua, kun se vaarallinen leijona poistui kuvioista niin äkkiä.

Lemmikkileijona alkoi kuitenkin kiinnostaa siinä määrin, ettei iltasatu lopulta pitkästyttänyt ollenkaan.




Akimbo ja krokotiilimies
(Akimbo and the Crocodile Man, 1993)
Otava 2007, 92s.
Kuuluisa krokotiilimies tulee merkitsemään krokotiilipoikueita seurantatutkimusta varten. Akimbon isä on aina pysytellyt mahdollisimman kaukana krokotiileista, mutta Akimbo lähtee innoissaan korkotiilimiehen mukaan tutkimusretkelle. Krokotiilimiehen toista kättä koristaa suuri arpi muistona muinaisesta krokotiilinpuremasta. Tällä reissulla mies saa uuden arven, kun krokotiili käy hänen kimppuunsa pienellä saarella. Kumiveneenkin krokotiili repii käyttökelvottomaksi, mutta jollakin keinolla Akimbon on lähdettävä hakemaan apua.

Tässä tarinassa riitti jälleen sopivasti jännitystä lapsille, eikä kirjan lukemiseen montaa iltaa mennytkään. Minä taas jouduin hiukan nikottelemaan, sillä minusta tuntuu todella epäuskottavalta, että noin 10-vuotias poika osaisi käynnistää auton ilman avainta. Vaikka hän olisikin kerran seurannut vastaavaa toimitusta vierestä, niin onko se oikeasti niin helppoa?


Akimbo ja käärmeet
(Akimbo and the Snakes, 1996)
Otava 2010, 96s.
Akimbo ja käärmeet poikkeaa edeltävistä osista siten, että siinä on kirjailijan alkusanat ja lopussa liki kymmensivuinen tietoliite käärmeistä. Itse tarina on hyvin uskollinen sarjalle: Akimbo pääsee jälleen tutustumaan uuteen eläinlajiin, oppii uusia asioita ja joutuu pelottaviin tilanteisiin.

Akimbon Peter-sedällä on käärmetarha ja Akimbo pääsee sinne lomailemaan ja tekemään erilaisia töitä. Käärmetarha on avoin yleisölle ja vierailijat saavat seurata esimerkiksi myrkkykäärmeiden lypsämistä. Tarhan ylpeys on musta mamba, mutta Peter-sedän toiveissa on hankkia käärmetarhaan myös vielä vaarallisempi vihreä mamba. Kuinka ollakaan, sellaisesta tulee ilmoitus ja Akimbo lähtee Peter-setänsä kanssa käärmejahtiin.

Tässä tarinassa pelottavia hetkiä taisi olla hiukan enemmän kuin muissa osissa. Oli hauska seurata vierestä lasten eläytymistä, kun he jännittivät Akimbon puolesta vihreän mamban kiemurrellessa hänen jaloissaan. (Hauskaa siis siinä mielessä, että oli ihana huomata lasten kykenevän eläytymään tarinaan niin täysin.) Minua jälleen hiukan epäilytti tarinan uskottavuus, koska millainen setä ottaisi myrkkykäärmejahtiin ainoaksi apulaisekseen noin 10-vuotiaan sukulaispojan? No, myönnän kyllä, että kirja olisi ollut varsin tylsä, jos mitään riskejä ei olisi otettu.

Akimbo-sarja oli hyvä löytö, joka takasi leppoisat iltahetket pariksi viikoksi. Tällaisia pitäisi löytää enemmänkin.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kirjeitä Tove Janssonilta

Kirjeitä Tove Janssonilta
toim. Boel Westin & Helen Svensson
(Brev från Tove Jansson, 2014)
Schildts & Söderströms 2014, 480s.
Suom. Jaana Nikula & Tuula Kojo

Bloggasin marraskuun alussa Boel Westinin kirjoittamasta Tove-elämäkerrasta, Sanat, kuvat, elämä. Tuon kirjan lukeminen oli työlästä, mutta mielenkiintoista ja aloitinkin heti perään tämän Westinin yhdessä Helen Svenssonin kanssa toimittaman kirjan lukemisen.

Kirjeitä Tove Janssonilta sisältää nimensä mukaisesti Toven kirjoittamia kirjeitä. Kirjeet kuljettavat lukijan kuuden vuosikymmenen läpi tuoden samalla Toven ajatuksineen hyvin lähelle. Tähän teokseen kootut kirjeet ovat aiemmin julkaisemattomiaja ne on kirjoitettu Toven perheelle, ystäville, rakastetuille ja työn kautta tutuiksi tulleille henkilöille. Tovehan kirjoitti kirjeitä ahkerasti koko elämänsä ajan ja piti kunnia-asianaan vastata fanikirjeisiinkin. Kirja on jaettu osiin kirjeiden vastaanottajien mukaan. Varhaisimmat kirjeet on kirjoitettu perheelle Tukholmasta vuosina 1932-1933, viimeisimmät Åke Runnquistille 1988.

Kirjeissä näkyy selvästi Toven varttuminen ja kehittyminen niin yksityishenkilönä kuin taiteilijanakin. Kaikkein eniten nautin myöhäisimmistä kirjeistä, niistä joissa Tove tuntui omaksuneen novelleistaan tutuksi tulleen kerrontatavan. Nuo kirjeet ovat tulvillaan kauniita lauseita ja tarkkoja huomioita luonnosta tai ihmisistä. Näistä kirjoista löysin sen elämänjanoisen, tunteikkaan naisen, johon tutustuin Tuula Karjalaisen Tove-elämäkerran myötä.

Vaikka pidinkin tästä kirjasta paljon, lukeminen oli jälleen takkuista. Kirjeiden taitto seuraa Sanat, kuvat, elämä -teoksen tyyliä, mikä on mielestäni kirjeille aivan liian raskas. Kun on nähnyt kuvia muutamista Toven kirjoittamista kirjeistä (kuten vaikkapa täällä), tuntuu näistä pienellä fontilla ja ahtaalla rivinvälillä kirjoitetuista teksteistä puuttuvan jotain oleellista. Koko kirjassa on vain muutamia alkuperäisten kirjeiden kuvituksia mukana, mikä on ilman muuta harmillista. Kirjeiden sisältöä ei ole kuitenkaan tätä teosta varten muokattu, paitsi muutamissa kohdissa poistamalla kovin kauas sivuraiteille kulkeutuneita jaaritteluita.

Kirjeitä Tove Janssonille on kokonaisuutena mielenkiintoinen kirja, jolle olisi ollut eduksi tulla painetuksi ilmavammin ja värikkäämmin, enemmän Toven alkuperäisten kirjeiden näköisenä.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Prinssi ja Betty

P.G. Wodehouse: Prinssi ja Betty
(The Prince and Betty, 1912)
Otava 1952, 197s.
Suom. ?

P.G. Wodehouse muistetaan parhaiten Jeeves-tarinoistaan, mutta mies ehti urallaan kirjoittaa koko joukon muitakin romaaneja ja novelleja. Prinssi ja Betty on kirjoittajalleen tyypillinen koominen kertomus, jossa ympäri käydään ja yhteen tullaan - kunhan on ensin kohellettu sitä sun tätä.

Betty on juuri saapunut vierailulle ystävänsä luokse, kun hän saa sähkeen isäpuoleltaan. Sähkeessä kehotetaan sanoja säätelemättä Bettyä matkustamaan ilman minkäänlaisia viivytyksiä pienelle Mervon saarelle, minne isäpuoli on juuri perustanut kasinon. Mervo on entinen kuningaskunta, jonka edellinen prinssi avioitui englantilaisnaisen kanssa ja ehti saada jälkeläisenkin ennen äkillistä kuolemaansa. Bettyn isäpuoli, herra Scobell, oivaltaa, että kasino saisi lisää mainosta mikäli tuo unohdetun prinssin poika tuotaisiin Mervoon ja maa julistettaisiin jälleen kuningaskunnaksi. Toki tuoreen prinssin avioituminen toisi vielä enemmän hyvää julkisuutta!

Tarina oli varsin oivallista viihdettä. Minulle Wodehouse onkin vähän kuin Anni Polvan miespuolinen vastine: jo alussa lukijalle on selvää, ketkä päätyvät yhteen. Ainoastaan matkalle osuvat hidasteet voivat hiukan yllättää.

Prinssin ja Bettyn suomennos on melko huvittava. Teksti on paikoin kankeaa ja luulen tämän johtuvan siitä, että käännöksessä on yritetty jäljitellä Wodehousen omintakeista kieltä. Osin voi kyllä olla kyse puhtaasti anglismeistakin, kuten useamman kerran toistuvassa rakenteessa "Miksi hän lähti täten?", "Hän ei saattanut antaa Bettyn mennä täten." Olisikin mahtavaa, jos Wodehousen tuotantoa julkaistaisiin uudestaan, tarkistetuin suomennoksin. Monia muinoin suomennetuista teoksista ei tahdo enää löytyä kirjastoistakaan, joten luulisi uusien painoksien tekevän kauppansa.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Kadrin päiväkirja

Silvia Rannamaa: Kadrin päiväkirja
(Kadri, 1959)
Savukeidas 2014, 199s.
Suom. Anniina Ljokkoi

Kadrin päiväkirjasta kiinnostuin Saran bloggauksen myötä. En ole hetkeen lukenut tyttökirjoja ja Virolainen tyttökirjaklassikko kuulosti houkuttelevan erilaiselta. Tai ehkä ei erilaiselta, sillä Kadrin päiväkirja on rakenteeltaan ja asetelmaltaan hyvin perinteinen tyttökirja, mutta tapahtumien sijoittuminen sodan jälkeiseen Neuvosto-Tallinnaan on toki erikoista.

Kirjan  alussa 12-vuotias Kadri makaa sairaalassa toipumassa onnettomuudesta. Sairaalassa on tylsää ja ajankuluksi tyttö päättää alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Kadri asuu ankeassa kellariasunnossa motkottavan mumminsa kanssa ja haaveilee sotavuosina kadonneen isänsä palaavan ja järjestävän elämän paremmaksi. Koulussa Kadri ei pärjää kovin hyvin, eikä ystäviäkään oikein ole. Eipä sillä, ei Kadri haluaisikaan viedä ketään kodin kurjuutta todistamaan.

Kukapa olisi uskonut, että sairaala-aika muuttaisi Kadrin elämän tyystin toisenlaiseksi? Siellä hän nimittäin tutustuu ystävälliseen kirjailijattareen, jolta Kadri oppii uudenlaisen asenteen sekä itseensä että muihin. Kun Kadri pitkän kuntoutusjakson jälkeen palaa kouluun, hän on kuin eri ihminen. Ja tietenkin, tyttökirjojen tapaan, luvassa on vielä suurempiakin yllätyksiä ja se onnellinen loppu.

Minua vaivaa ärsyttävä lukujumi. Olen aloittanut vaikka kuinka monta kirjaa, mutta mikään ei tunnu oikein kunnolla vievän mukanaan. Kadrin päiväkirjaakin luin sivumäärään nähden pitkään. Tarina oli sympaattinen ja pidin siitä, että kirja sijoittuu juuri sodan jälkeiseen Viroon. Suomentajan kirjoittamat jälkisanat avaavat varmasti tarinan erikoisuuksia etenkin niille nuorille lukijoille, jotka eivät ole kovin hyvin perillä Viron lähimenneisyydestä. Kirjan loppuun on lisätty myös sanasto, vaikka useimmat käsitteet avautuvat mielestäni tarpeeksi hyvin jo itse tekstissä. Sen sijaan kirjaan lisätyt julisteet tuntuivat aika turhilta, vaikka mielenkiintoisia olivatkin. Etenkin julisteiden kuvatekstit katkaisivat häiritsevästi itse tarinan, enkä minä ainakaan osaa olla lukematta tekstejä sitä mukaa kuin ne eteen tulevat. Erikoinen ratkaisu siis, eikä minusta aivan toimiva, mutta eipä niillä kokonaisuuteen onneksi kovin suurta vaikutusta ollut.

Kadrin päiväkirja oli helppoa luettavaa ja uskon sen kiinnostavan muitakin tyttökirjojen ystäviä.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

The Hippopotamus

Stephen Fry: The Hippopotamus
Arrow Books 2011 (1994), 400s.
Äänikirja: 9h 1min

Vajaa kuukausi sitten kuuntelin äänikirjana The Fry Chroniclesin käsitöitä tehdessä. Joululahjoja työstäessä on jälleen tullut kuunneltua kirjaa, edelleen Stephen Fryta, mutta tällä kertaa fiktiota. Kuuntelutapa oli sama kuin viimeksikin: kuuntelin koko kirjan ja lueskelin paperiversiota aina välillä.

Ted Lennox Wallace on entinen menestynyt runoilija, nyt myös entinen teatterikriitikko. Elämä murjoo (varsin epämiellyttävää) miestä, mutta seikkailu odottaa. Ted törmää baarissa kummityttöönsä, nyt jo aikuiseen Janeen. Jane kutsuu Tedin luokseen ja kertoo sairastavansa parantumatonta leukemiaa. Tai näin lääkärit ovat sanoneet, Jane itse tietää kokeneensa ihmeparantumisen. Jane palkkaa Tedin suorittamaan tutkimuksia Norfolkissa Tedin vanhan koulutoverin kartanossa. Mitä tarkalleen ottaen Tedin pitäisi tutkia, on arvoitus, mutta tutkimusten edistymisestä Jane haluaa kuulla kirjeitse mahdollisimman tarkasti. Kartanoon ilmaantuu lukuisia muitakin vieraita, jotka kaikki tuntuvat tietävän jotakin merkillistä, josta Tedillä ei ole aavistustakaan. Jotenkin kaikkien huomio tuntuu kääntyvän isäntäperheen 16-vuotiaaseen poikaan, Davidiin, joka on myös Tedin kummipoika.

The Hippopotamus oli odotuksiani parempi kirja. Tarina on arvoituksellinen, omituinen, hauska ja paikoin ällöttävä. Kartano monine vieraineen tuo mieleen P.G. Wodehousen tarinat, sillä koheltamista, käytävillä hiippailua ja ruokapöytäkeskusteluja ei tästä kirjasta puutu. Tarina etenee pääasiassa pitkien ja rönsyilevien kirjeiden muodossa. Useimmiten kirjoittajana on Ted, mutta välillä vuorossa on Janen tai jonkun talossa vieraana olevan ihmisen kirje. Äänikirjan osalta täytyy erikseen kiittää Fryn eläytymistä eri rooleihin: äänestä tunnisti hyvin helposti, kuka milloinkin on kertojavuorossa.

Tavallaan kirjan juoni etenee hitaasti, mutta minä en ehtinyt pitkästyä hetkeksikään. Päinvastoin, The Hippopotamus oli niitä kirjoja, joista ei olisi halunnut pitää taukoja ollenkaan.  The Hippopotamus on myös suomennettu nimellä Virtahepo, mikäli käännetty kirja kiinnostaa enemmän.

PS: The Fry Chronicles-postauksessani mainitsin kirjoittaneeni fanikirjeen Frylle. Voitte varmasti kuvitella, miten valtavasti ilahduin saadessani vastauskirjeen! :)


perjantai 5. joulukuuta 2014

Hiroshiman kukat


Edita Morris: Hiroshiman kukat
WSOY 1962, 170s.
Suom. Juhani Jaskari

Yritin ehtiä blogata tämän kirjan Ihmisiä sodassa -haasteeseen, mutta aika loppui kesken. Ehdin kyllä lukea, mutta bloggaamisesta ei tahdo tulla mitään.

Olen lukenut Hiroshiman kukat ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja teki niin suuren vaikutuksen, että hain heti kirjastosta myös jatko-osan, Hiroshiman kylvö. Senkin muistan, että kun kirjasta piti kirjoittaa aine, minä valitsin aiheeksi kertojan pikkusiskon, Ohatsun, kohtalon. Nyt kirjaa lukiessa Ohatsun tarina tuntui paljon vähemmän dramaattiselta kuin tuolloin.

Hiroshiman kukat sijoittuu Hiroshiman kaupunkiin, 14 vuotta atomipommin jälkeen. Juka-san päättää hankkia perheelleen hiukan lisätuloja majoittamalla kotiinsa amerikkalaisen miehen, joka on työasioissa Japanissa. Sam-san näkee Hiroshiman aivan eri valossa kuin paikalliset asukkaat, mikä on sekä virkistävää, että ahdistavaa. Samille pommi on muinainen asia, paikalliset taas tietävät, että pommi jätti jälkeensä pysyviä, tuskallisia jälkiä. Se tuhosi paljon muutakin kuin rakennuksia, puhumattakaan yli sadasta tuhannesta kuolonuhrista.

Juka-sanin kuvankaunis pikkusisko, Ohatsu, on hauras 17-vuotias tyttö, joka haaveilee suuresta rakkaudesta. Sellainen onkin jo löytynyt, mutta avioliiton solmiminen ei käykään niin vaivattomasti kuin rakastuneet luulevat. Jukan aviomies, Fumio, nukkuu yhä useammin yönsä työpaikallaan. Ei ylitöiden vuoksi, vaan siksi ettei hän enää pysty hoitamaan aviomiehen velvollisuuksia vaimoaan kohtaan. Hän alkaa pyörtyillä ja lopulta Jukan ja Fumion on pakko suostua uskomaan, ettei kyseessä olekaan vaaraton auringonpistos, vaan säteilysairaus, johon ei ole parannuskeinoa.

Edita Morris oli amerikanruotsalainen kirjailija, joka perusti miehensä kanssa Hiroshimaan hoivakodin atomipommin uhreille. Ei siis ole ihme, että tämän kirjan tunnelma on läpeensä japanilainen ja kaikin puolin aidon tuntuinen, sillä Morris näki hyvin läheltä atomipommin jättämät jäljet. Vaikka kirjan suomennos on vanhahtava, pienen totuttelun jälkeen kieli alkoi tuntua ihan luontevalta. Ehkä vanhahtavuus myös sopi hyvin kirjan tunnelmaan.

Hiroshiman kukat oli tälläkin lukukerralla puhutteleva kokemus. Jatko-osa löytyy sekin omasta hyllystä, joten voi olla että luen senkin pian uudestaan.