lauantai 20. syyskuuta 2014

Tuukka-Omar

Niina Hakalahti: Tuukka-Omar
Tammi 2010, 171s.
Kuvitus: Jukka Lemmetty

Tuukka-Omar on ihan tavallinen poika, vaikka hänellä onkin vähän erikoinen nimi. Ja iso nenä ja yöllä vaippa. Tuukka-Omarin äiti on viherpeukaloton pääsiäismunien yllätysten ideoija ja isä, eli baba, kaunopuheinen taksikuski, joka silloin tällöin tekee lentomatkoja lentävällä matollaan. Tuukka-Omarin paras ystävä on Paavo, jonka isä on äidin katoamisen jälkeen siirtynyt autotallielämään. Yhdessä pojat valmistautuvat kevätlukukauden huipennukseen, eräretkeen. Kumpikaan ei ole tottunut retkeilijä, mutta eniten jännittää se, kastuuko Tuukka-Omarin peti.

Luin Tuukka-Omarin iltasatuna lapsille ja kirjan leppoisa tahti sopikin rauhoittumiseen hyvin. Vaikka kirjassa käsitellään hyvinkin raskaita ja vaikeita aiheita, tarinan sävy on positiivinen ja toiveikas. Pojat eivät märehdi suuriakaan murheitaan, vaan yrittävät yhdessä keksiä ratkaisuja niihin. Baba on ihanan rauhallinen ja ymmärtäväinen isä, joka on aina Tuukka-Omarin tukena.

Pidimme kaikki Tuukka-Omarista, vaikka kirja onkin tavallaan vähäeleinen. Oli kuitenkin mukavaa, miten eksoottisista piirteistään (lentävä matto) huolimatta kertomuksesta oli helppo löytää samastumisen kohteita ja huomata, kuinka suureltakin tuntuviin ongelmiin on olemassa yksinkertaisia ratkaisuja. Ja miten tärkeää ystävyys on.

Kirjan loppu aiheutti pienen vastalauseen lasten osalta, sillä sitä pelättyä eräretkeä ei käsitelty lainkaan vaan kirja päättyy retkipäivän aamuun. Jatko-osa on jo lainattu ja se luettaneen heti seuraavaksi.

torstai 18. syyskuuta 2014

Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
(The Weed that Strings the Hangman's Bag, 2010)
Bazar 2014, 383
Suom. Laura Beck

Luin keväällä Flavia de Luce-sarjan ensimmäisen osan, Piiraan maku makea, josta pidin erittäin paljon. Oli heti selvää, että luen myös jatko-osat, joista ensimmäinen onkin jo ilmestynyt suomeksi.

Kuolema ei ole lasten leikkiä on monella tapaa yhtä kiehtova kuin edeltäjänsä. 11-vuotias Flavia on edelleen omalaatuinen, kemiasta kiinnostunut tyttö, jolla on tapana kuljeksia ympäri Bishop's Laceyn kylää ja tehdä tarkkoja havaintoja kaikesta näkemästään. Kiertävän nukketeatterin auto hajoaa hautausmaan kohdalla ja kirkkoherra innostuu järjestämään kaksi nukketeatteriesitystä seurakuntatalolle. Ensimmäinen esitys sujuu upeasti, mutta toinen show päättyy nukkemestarin kuolemaan. Flavia alkaa tutkia tapausta ja jälleen kerran hän on poliiseja nokkelampi tiedonkerääjä ja ongelmanratkaisija.

Lukeminen oli tälläkin kertaa erittäin jouhevaa ja viihdyttävää. Bradleyn luoma pikkukylä asukkaineen on kenties kokoonsa nähden epäilyttävän täynnä vaiettuja salaisuuksia ja Flavian nokkeluus epäuskottavaa, mutta mitäpä tuosta. Tarina käynnistyy oikeastaan hyvin hitaasti, mutta minä pidin kirjan  alustakin.

Suomennos on pääosin hyvin onnistunut, siitä kertoo jo sulava luettavuuskin. Mutta pakko on erikseen mainita muusta tekstistä silmille mätkähtävä lause: "Ei tarvinnut kuin vilkaista häntä ollakseen varma, ettei makeup ollut koskaan liannut noita kalpeita hillerinkasvoja". Harmillista, että tällainen virhe on jäänyt huomaamatta.

Kuolema ei ole lasten leikkiä tarjosi leppoisia lukuhetkiä ja sopivan kiemuraisen mysteerin lukijan pohdittavaksi. Jatkolta odotan ehkä eniten keskittymistä Flavian kotiin, Buckshawn kartanoon, sillä olen varma että tuo rapistuva rakennus uhkaa romahtaa jo kätkettyjen salaisuuksien painosta.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
WSOY 2014, 248s.

"Kyllä ei yksi vitsi kestä koko elokuvan mittaa. - - Kaikkein pahimpia ovat jatko-osat, joita rahanhimon ja laiskuuden takia kirjoitetaan."

Se ihan ensimmäinen Mielensäpahoittaja oli erityisen hauska lukukokemus. Luin siitä pätkiä ääneen miehelle sellaiseen tahtiin, että mies jo alkoi hermostua pahoitti mielensä. Nauraa hekottelin niille lukuisille kohdille, joista tunnistin itseni ja myös niille, jotka tuntuivat käsittämättömän liioitelluilta. (Ensin mainittuja oli luonnollisesti huomattavasti paljon enemmän.) Ruskeakastike ei sitten vastannutkaan huikeisiin odotuksiin, mutta hiukan bonusraidan tapainen Miniä taas toimi ihan hyvin. Alkoi tuntua siltä, että Mielensäpahoittaja on jo kaikkensa antanut, joten vähän varoen aloin lukea Ilosia aikoja. Ei tämäkään ensimmäisen osan tasolle yllä, mutta on kuitenkin harvinaisen onnistunut jatko-osa.

Mielensäpahoittaja alkaa varautua vääjäämättä lähestyvään kuolemaan. Ei siitäkään tarvitse sen kummempaa numeroa tehdä: arkuksi kelpaa itse tehty ja hautakivenkin voi veistää itse. Hautajaisista on hyvä keskustella kirkkoherran tai muun vastaavan kanssa ja testamentti täytyy kirjoittaa itse (mieluiten mustekynällä). Siinä nikkaroidessa ja muistokirjoitustakin laatiessa on hyvää aikaa kerrata elettyä elämää ja huomata, että ihan hyvä elämä se on ollut vaikka ehkä yksi tai kaksi virhettäkin on tullut tehtyä.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on verkkainen, kotoisa ja pahaa mieltä on mukana aika vähän. Lukeminen oli joutuisaa, hymy karehti suupielessä ja loppua kohti alkoi kurkkua kuristaa ja silmiä turvottaa. Ääneen en tainnut nauraa, enkä mitään lukenut ääneen, mutta kirja sekä viihdytti että antoi sopivasti ajattelemisen aihetta. Pidin tämän tunnelmasta ja Mielensäpahoittajan asenteesta kuolemaa kohtaan.

Kyrö on lahjakas kirjailija, jolta olisi jo korkea aika lukea jotakin muutakin.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Petra-sarja

Eevamaria Halttunen: Petra tanssii (2006)
Petra löytää Petran (2007)
Petra Buddhan poluilla (2007)
Petra ja revontulet (2008)
Drama Forum
Kuvitus: Anna Härmälä

Halusin lukea lapsille toisista kulttuureista ja erilaisista maailmankatsomuksista. Tällaisia kuvakirjoja ei kuitenkaan ollut ollenkaan helppo löytää. Ilahduin, kun löysin  Petra-sarjan. Petra pääsee äitinsä työpaikan, teatterin puvustamon, maagisen peilin kautta tutustumaan neljään eri maahan ja oppii hiukan niiden kulttuureista.

Petra-kirjoja on neljä. Ensimmäisessä osassa (Petra tanssii) Petra pääsee kurkistamaan, kuinka hautajaisia vietetään Senegalissa. Petra löytää Petran -kirjassa päästään Jordaniaan, muslimien aqiqa-juhlaan, jota vietetään kun vauva on viikon ikäinen. Kolmas kirja (Petra Buddhan poluilla) vie Sri Lankaan, missä Petra tutustuu munkkikokelas Dharsanaan. Viimeinen kirja sijoittuu kotoisasti suomeen, saamelaisten pariin. Petra ja revontulet onkin näistä kirjoista minun suosikkini, sillä se on eniten sadunomainen ja kuvitukseltaan kiehtovin. Samalla se ei oikein istu tähän muuten realistiseen sarjaan, sillä vaikka kovasti pidänkin ajatuksesta, että ihminen voi muuttua ketuksi ja juosta kilpaa porojen kanssa, en voinut tämän luettuani sanoa lapsille, että juuri tällaista on saamelaisten elämä ihan oikeasti nykypäivänä.

Nämä kirjat olivat ihan kivoja, mutta harmillisen kaavamaisia: Petra menee äitinsä työpaikalle, pukee ylleen erikoisen vaatteen ja peilistä ilmestyykin outo lapsi, joka vie Petran toisiin maisemiin. Siellä on juhlat, joiden lopuksi syödään ja Petraa alkaa väsyttää, minkä jälkeen hän herää jälleen teatterista. (Tästä kaavasta lievän poikkeuksen tekee Petra ja revontulet, mutta se oli tosiaan muutenkin erityylinen kuin aiemmat osat.)

Tekstissä dialogi on kirjoitettu kursiivilla. En ymmärrä, miksi kummassa niin on päätetty tehdä, sillä kursiivin lukeminen on pitemmän päälle työlästä. Tiedän, että teen itsekin paljon pilkkuvirheitä, mutta näissä kirjoissa alkoi turhauttaa, kun lähes joka kerran ja-sanaa edelsi pilkku.

Ihan kivoja kirjoja nämä olivat, myös lasten mielestä, mutta odotin enemmän. Kaavamaisuus tuntui minusta latistavalta, mutta lapsia asia ei häirinnyt.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha
(The Forgotten Garden, 2008)
Bazar 2014, 669s.
Suom. Hilkka Pekkanen

Kate Mortonin ensimmäinen suomennettu kirja, Paluu Rivertoniin, on kerännyt runsaasti kehuja blogimaailmassa. Minä luin tuon kirjan ennen oman blogin perustamista, mutta muistan hyvin sen aiheuttaman pettymyksen: salaperäisiksi ja arvoituksellisiksi tarkoitetut juonenkäänteet paljastuivat lukijalle huomattavasti aiemmin kuin kirjan päähenkilölle, eikä jännite kerta kaikkiaan jaksanut pysyä yllä. Tästä syystä en odottanut Hylättyä puutarhaa mitenkään innosta hihkuen, mutta kun minulle tarjoutui mahdollisuus lukea se kirjakerhon jäsenpanelistina, en epäröinyt tarttua tilaisuuteen.

Vuonna 1913 australialaiselle satamalaiturille ilmestyy noin nelivuotias tyttö. Hän ei osaa tai halua kertoa henkilöllisyyttään, eikä kukaan ilmesty hakemaan häntä, joten satamapäällikkö vie tytön kotiinsa.   Tytöstä tulee perheenjäsen, joka unohtaa nopeasti elämänsä ensimmäiset vuodet. Kun Nell viimein 21-vuotispäivänään kuulee kasvatti-isältään totuuden alkuperästään, hänen maailmansa romahtaa. Yhtäkkiä hän ei enää olekaan se ihminen, joka luuli olevansa, vaan joku aivan muu.

Vuonna 2005 Nell kuolee ja jättää lapsenlapselleen Cassandralle yllättävän perinnön. Cassandra matkustaa Englantiin ja yrittää selvittää isoäitinsä syntyperän salaisuuden.

Hylätty puutarha vei mukanaan hyvin nopeasti. Sivut kääntyilivät huomaamatta ja miellyttävästi rönsyilevä tarina piti lukijan lujasti otteessaan. Osa juonenkäänteistä oli ennalta-arvattavia, mutta kerronnan ollessa näin jouhevaa nekin oli helppo antaa anteeksi. Minusta tämän kirjan lukeminen oli kaikin puolin miellyttävää. Vaikka sivuja on paljon ja periaatteessa sisältöä olisi voinut karsia, olen iloinen siitä, että tarina sai olla juuri näin runsas. Tähän oli mukava tarttua aina tilaisuuden tullen, sillä tarinaan oli helppo sujahtaa nopeasti.

Mikäli kaipaat sujuvaa luettavaa ja täyteläistä viihdettä, Hylätty puutarha on kirja sinua varten.

torstai 11. syyskuuta 2014

Ihmepoika

Elias Koskimies: Ihmepoika
Gummerus 2014, 191s.

Elias Koskimiehen omaelämäkerrallinen romaani, Ihmepoika, tupsahti postilaatikkoon eilen. Aloitin sen lukemisen jo matkalla postilaatikolta sisälle ja luin kirjan viimeiset sivut illalla kuopusta nukuttaessa.

Ihmepoika alkaa kesäkuusta 1988. 14-vuotias poika istuu lastenhuoneen lattialla tutkimassa Suosikin Madonna-aukeamaa, haaveilemassa loistokkaasta tulevaisuudesta New Yorkissa. Edessä on unelmien kesä kavereiden kanssa: teinidramatiikkaa, kännejä, tupakkaa, ylipitkiä kirjeitä ja ehkä liftaamista naapurikaupunkiinkin. Mutta kun poika poistuu lehtensä äärestä, hän löytää olohuoneen sohvalta sammaltaen puhuvan ja harmahtavan isän. Isän äkillinen sairastuminen ei pelkästään pysäytä, se vaikuttaa paljon rajummin.

Nimeämättömäksi jäävä päähenkilö on erilainen kuin muut pojat. Hänellä on iso pää, vähän pituutta ja hammasraudat, mutta erilaisuus on jotain kokonaisvaltaisempaa ja sellaisen erilaisuuden julkituominen vanhoillisella pikkupaikkakunnalla Pohjois-Pohjanmaalla vaatii valtavasti rohkeutta. Samalla kun koko perhe yrittää sopeutua uuteen elämäntilanteeseen, pojan täytyy uskaltaa tulla omaksi itsekseen.

Tästä kirjasta on valtavan vaikea kirjoittaa, sillä en tahdo löytää oikeita sanoja kuvaamaan kirjaa tai lukukokemustakaan. Ihmepoika on valtavan surullinen ja koskettava, mutta myös huvittava. Etenkin teinien suhdekiemurat ja yleinen sekoilu aiheutti myötähäpeää ja epäuskon pyrskähdyksiä. Ja nämä lempinimet! Tamppooni ja Pökäle ovat nuorten puheissa yhtä luontevia nimivalintoja kuin mikä tahansa almanakasta löytyvä Jussi tai Saara.

Ihmepoika on lyhyydestään huolimatta juuri oikean pituinen. Siitä ei puutu mitään oleellista, eikä mitään todellakaan voisi karsia pois. Tästäkin huolimatta jäin kaipaamaan jatkoa. Olisin mielelläni lukenut lisää niin pojan kuin perheenkin elämästä.

Mikäli lukuaikaa on rajallisesti ja haluaa lukea jotakin sujuvaa mutta sisältörikasta, suosittelen vilpittömästi Ihmepoikaa. Kannattaa ehkä ottaa särkylääkettä jo etukäteen, mikäli lukijalla on taipumusta itkupäänsärkyyn.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Jeppis

Tommi Liimatta: Jeppis
Like 2014, 496s.

Halusin lukea Tommi Liimatan Jeppiksen kahdesta syystä: kansikuva on nostalginen ja Jeppis eli Pietarsaari sattuu olemaan naapurikaupunki. Omaelämäkerrallisuus on toki sekin tervetullut ja mielenkiintoinen lisä kirjaan, joka sijoittuu 80-luvun koulumaailmaan.

Kirjan päähenkilö, Tommi, aloittaa koulun syksyllä -83. Kotona hän puhuu kirjakieltä, mutta kaveriseurassa puhekieli sujuu vaivatta. Kaveriporukassa vallitsee tiukka nokkimisjärjestys, jossa Tommi on noussut apujohtajaksi. Hiltska on itsestäänselvästi pomo, joka ideoi erilaisia tempauksia mutta ottaa ohjat käsiinsä vaivattomasti  myös muiden projekteissa. Koulussa kaveripiiri on eri, osaa kotikavereista ei siellä edes tervehditä, joko omasta halusta tai sen toisen toiveesta.

Merkittävä käänne Tommin elämässä on se, kun kaveri tutustuttaa Kissiin. Aukeaa aivan uudenlainen maailma, tyystin toisenlainen kuin se Abban tarjoama. Heviä ei kuitenkaan voi kuunnella avoimesti vanhempien kuullen, vaan se täytyy tehdä omassa huoneessa.

Pidin Jeppiksestä todella paljon. Vaikka aloitin itse koulutaipaleeni kolmea vuotta myöhemmin kuin Tommi, enkä ole missään vaiheessa innostunut hevistä, kirja herätti monia uinuneita muistoja. Minäkin katsoin Ritari Ässää, Kasmasiinia ja myöhemmin Tarkkista, jonka "pääpahis" oli muka jotenkin tosi ihana, vaikka myöhemmin ajatellen käytös oli vain tyhmää. Aku Ankan taskukirjojen välinäytökset tuntuivat hölmöiltä, mutta silti niihin kiintyi. Minä kävin pientä kyläkoulua, mutta oli meidänkin joukossamme yksi poika, jota ainakin minä pidin hevarina. Kun koulun syrjäisen kuusen juurelle ilmestyi lankunpala, johon oli punaisella kirjoitettu Kiss, kaikki tiesivät kuka sen oli sinne tuonut. Minua se lauta vähän pelotti, koska Kiss oli jotakin kiellettyä ja rajua, mutta siitä huolimatta sitä piti käydä monet kerrat katsomassa.

Kun Jeppiksen Tommi lukee lehteä, oli se sitten Tekniikan Maailma tai Suosikki, tuntuu kuin plaraisi lehteä itsekin. (No hyvä on, ehkä ei sen TM:n kohdalla, mutta Suosikin kyllä.) Minitaskarit olivat kova juttu vaikka aihe olisikin ollut tylsä ja Bees & Honeyta piti lukea puoliksi salaa ja muiden ongelmille naureskellen.

Mitään erityistä juonta tai draamankaarta Jeppiksessä ei ole, mutta se pitää silti hyvin otteessaan. Koulupoikien toilailut ovat toisinaan ihan viattomia, välillä ajattelemattomia ja toisinaan puhtaasti ilkeitä.

Uskon, että Jeppis tarjoaa mukavia hetkiä erityisesti 80-luvulla koulua käyneille, mutta se on myös mainiota ajankuvaa niille, joilla ei omakohtaisia kokemuksia (tai muistikuvia) kyseiseltä vuosikymmeneltä ole. Luonnollisesti lukukokemus on varmasti sitä kutkuttavampi, mitä paremmin aikakauden ja/tai Pietarsaaren tuntee.