tiistai 9. helmikuuta 2016

Puluboin ja Ponin kirjat 1+2

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirjat 1+2
Otava 2015 (2. painos), 380s.
Kuvitus: Emmi Jormalainen

Puluboin ja Ponin kirjoista olen kuullut paljon hyvää. Hankin tämän kirjan sillä asenteella, että tämä on varmasti hillittömän hauskaa luettavaa äidille ja kuunneltavaa lapsille. No ei ollut.

Puluboi on pulu, joka ei halua käyttää R-kirjainta, koska se on niin ruma kirjain. Poni taas on Mai-niminen tyttö, jolla on tekoturpa ja suitset, koska hän haluaisi olla poni. Ensimmäisessä kirjassa, jossa Puluboi ja Poni tutustuvat toisiinsa, Puluboi muuttaa pois kotoaan ja Ponin äiti häipyy Intiaan, kun kotielämä on niin hirveää. Ponin isä on taiteilija, joka taantuu lampaan tasolle äidin häivyttyä ja niinpä Poni yrittää parhaansa mukaan piristää isää ja suoriutua arjesta. Toisessa kirjassa Ponin isä lähtee kesäksi majakkasaarelle etsimään inspiraatiota ja äiti häärää ympäri asuntoa kuin synnytyksen jälkeisessä masennuksessa maaniseen vaiheeseen kiepahtanut henkilö ainakin. Kaikki se hösääminen hajottaa äidin selän ja kas, jälleen on koti pikkuisen Ponin vastuulla.

En oikein tiedä, mitä ajatella tästä kirjakaksikosta. Tytön ja pulun ystävystyminen sinänsä kuulostaa hauskalta idealta, mutta näiden kirjojen teemat ovat kuitenkin hämmentävän synkkiä. Luultavasti ylianalysoin, mutta minua ahdisti se, kuinka pienen tytön täytyy yrittää huolehtia kodista ja kannatella toista vanhempaa (ja jälkimmäisessä kirjassa myös vauvaikäistä siskoaan). Puluboi oli minusta ärsyttävän äänekäs häslääjä, jonka ärrätön puhe alkoi tursuta korvista hyvin pian.

Lapsetkin jäivät vähän ristiriitaisiin tunnelmiin. Isommat pojat olivat kumpikin sitä mieltä, että Ponin osuudet olivat tylsiä ja Puluboin hauskoja, mutta kirjojen juonista ei kummallekaan tuntunut jääneen oikein mitään mieleen. Nuorimmainen kommentoi pitkin kirjaa Puluboin huonoa kielenkäyttöä, hihkumalla "Tuo on ruma asia! Ei saa sanoa!" jokaisen kakkapyllyn kohdalla. Ja ihan totta, kun yrittää parhaillaan takoa jälkikasvun päähän, ettei sitä vessahuumoria kerta kaikkiaan jaksa kuunnella viikosta toiseen, ei kyseinen huumori jaksanut naurattaa kirjassakaan.

Odotin siis tikahduttavan hauskaa lukukokemusta, mutta olin lähinnä ärtynyt koko ajan. Ehkä lukuajankohta oli aivan väärä ja ehkä tätä ei missään nimessä pitäisi lukea ainakaan iltasatuna.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä

Christa Kempter & Rauke Weldin:
Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä
(Herr Hase und Frau Bär - Die lustige Schlittenfahrt, 2015)
Lasten Keskus 2015, 32s.
Suom. Rauna Sirola

Laskiaisen kunniaksi voi poiketa kelkkamäessä vaikkapa herra Jäniksen ja rouva Karhun kanssa, jos ei sää satu sallimaan oikeaa pulkkailua tai jos pulkkaa ei ole. Tai sopivaa mäkeä.

Herra Jänis ja rouva Karhu asuvat sievässä talossa metsän keskellä. Herra jänis asuu alakerrassa, rouva Karhu yläkerrassa. Kun yön aikana on pyryttänyt komeasti lunta, Herra jänis suuntaa lumitöihin lapio kourassaan. Rouva Karhu taas lähestyy lunta huomattavasti hilpeämmin tehden lumienkeleitä, lumiukkoja ja nauttii muutenkin lumimäärästä täysin rinnoin. Kelkkamäkikin kutsuu ja lopulta herra Jänis suostuu lähtemään ystävänsä mukaan. Harmi kyllä kelkka ei aivan kestä kahden laskijan alla, vaan menee tuusan nuuskaksi. Karhua harmittaa, mutta herra Jänis päättää yllättää hänet.

Olen lukenut tätä kuopuksen kanssa pitkin talvea ja lapsi näyttää pitävän sekä tarinasta että kuvituksesta. Minun makuuni kuvitus on vähän turhan hempeä, mutta ihan sympaattinen kuvakirja tämä silti on.

Herra jänis ja rouva Karhu -sarjassa on ilmestynyt ainakin viisi kirjaa, joista osa on meillekin ennestään tuttuja. Mukavia tarinoita, vaikka vähän turhan siloiteltuja.

torstai 4. helmikuuta 2016

If You Ask Me (And of Course You Won't)

Betty White: If You Ask Me (And of Course You Won't)
Berkley Books 2012, 260s.

Ostin tämän Betty Whiten kirjan muutama vuosi sitten  sen jälkeen, kun olin netissä törmännyt Whiten nasevaan sutkautukseen pallien ja vaginan välisestä kestävyyserosta. Mutta kuten niin usein käy, kun en tarttunutkaan kirjaan heti, se unohtui hyllyyn odottamaan vuoroaan.

Tässä yhtenä lauantaiaamuna en jaksanut nousta sängystä heti herättyäni, vaan hipsin lähimmälle kirjahyllylle ja nappasin If You Ask Me:n kouraani ja kipaisin takaisin yhä lämpimään sänkyyn. Teos on hyvin väljästi taitettu ja runsaasti (mustavalko)kuvitettu. Luettavaa ei siis kauheasti ollut.

White kertoilee sattumuksia sieltä ja täältä elämänsä varrelta, mutta aiheet pysyvät melko pinnallisina. Jos nyt jotain syvällisempää meinaa puheisiin eksyä, se sivuutetaan hyvin pian. White kirjoittaa paljon rakkaudestaan eläimiin, joka muuten koskee myös eksoottisia täytettyjä eläimiä. Minusta mielenkiintoisinta oli kuulla Whiten vierailuista Kokon, puhuvan gorillan luona.

If You Ask Me on herttainen ja lupsakka kirja, jolta olisin toivonut edes hitusen räväkkyyttä. Eikä pieni annos syvällisempiä mietteitä olisi sekään pahaa tehnyt.

Joka tapauksessa If You Ask Me sopi hyvin kiireettömään aamuun ja sitä oli kiva lueskella vielä siivouspäivän jälkeisessä väsymyksessäkin.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Nahka ja muita novelleja

Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja
Valittuja novelleja kokoelmista
Kiss Kiss (1960) ja Someone Like You (1953)
Otava 2007, 205s.
Suom. Pentti Saarikoski

Roald Dahl -lukuhaaste jatkuu näköjään jo nyt. Eräs kirjabloggaajakollega inventoi kirjahyllyjään ja laittoi roiman kasan kirjoja kiertoon. Minä olin onnekseni kärppänä paikalla ja rohmusin heti ison laatikollisen kiinnostavia kirjoja uudelleensijoitukseen tänne meille. Tämä Nahka ja muita novelleja on yksi luokseni muuttaneista kirjoista ja aloin lukea sitä oikeastaan vahingossa. Oli tarkoitus vain vähän silmäillä, mutta kolhot novellit veivät mennessään.

Tämän kokoelman tarinat on valittu kirjoista Rakkaani, kyyhkyläiseni ja Joku kaltaisesi. Novelleja on kymmenen ja vaikka jokainen on ihan omanlaisensa, yhteistä niille on synkkyys ja painostavuus. Varsinaisesti kauhutarinaksi en montaakaan näistä luokittelisi. Vuokraemäntä ja Lampaalla teurastettu ovat selkeimmin kauhua, mutta ehkä niissäkin jujuna on enemmänkin musta huumori kuin lukijan pelottelu.

Koomista kyllä, minua ahdisti eniten Tie taivaaseen -novelli. Se kertoo naisesta, joka ahdistuu valtavasti jo myöhästymisen mahdollisuudesta. Jos teatteriin täytyy lähteä kuudelta, naista alkaa ahdistaa viimeistään puoli kuudelta. Naisen mies taas on korostetun rauhallinen ja tuntuu nauttivan vaimonsa kasvavasta ahdistuneisuudesta. Minä olen juuri tätä aina ajoissa -tyyppiä ja pystyin hyvin samastumaan tarinan vaimon tunteisiin ja ajatuksiin. Miehen hidastelu ärsytti ja ahdisti valtavasti.

Mainitsin Henry Sugarista blogatessa, etten tunnistanut Dahlin kertojaääntä juuri lainkaan. Ei tässäkään kirjassa sitä lastenkirjoista tuttua hersyvää otetta ollut, mutta näistä kyllä tunnisti Dahlin tyylin. Tämän jälkeen ei enää lainkaan hirvitä tarttua noihin Dahlin muihin aikuisten kirjoihin.



sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Downton Abbey - Muistojen aika

Jessica Fellowes: Downton Abbey - Muistojen aika
(Downton Abbey: A Celebration, 2015
readme.fi 2015, 315s.
Suom. Irma Rissanen & Anna-Kaisa Hakkarainen

Luin tämän muhkean Downton Abbey -sohvapöytäkirjan pian sarjan viimeisen osan katsomisen jälkeen. Olen ollut viime vuosina laiska seuraamaan mitään sarjoja televisiosta ja Downton Abbeynkin katsomisen aloitin vasta vuosi sitten Netflixistä.

Downton Abbey - Muistojen aika on näyttävä kertaus sekä sarjan tapahtumiin että 1900-luvun alkupuolen aristokraattien ja heidän palvelijoidensa elämään. Kirja on kuvitettu runsaalla kädellä. Suurin osa kuvista on tuttuja tv-sarjasta, mutta joukossa on myös promokuvia ja muutamia making of -otoksia. Ihan jo kuvissa riittää silmäniloa pitkäksi aikaa.

Teksti on helppolukuista ja mukavasti kirjoitettua. Fellowes paitsi kertaa sarjan tapahtumia (lopusta löytyy jopa kaikkien kuuden kauden jaksojen tiivistelmät), kertoilee laajemmin esimerkiksi suurten kartanoiden tavoista ja elämästä. Erityisesti jäi mieleen maininta siitä, kuinka isäntäväki ei halunnut keittiön hajujen - etenkään mahdollisten käryjen - kulkeutuvan juhlatiloihin ja tämän takia keittiöt sijoitettiin yleensä mahdollisimman kauas. Jossakin kartanossa matkaa keittiöstä ruokasaliin oli 500 metriä! Kuulemma ruoka ei ollut koskaan pöytään tullessaan kuumaa, hyvä jos lämmintäkään.

Tiedän, että nämä oheistuotekirjat ovat joidenkin mielestä silkkaa rahastusta, mutta minä pidin tästä yksilöstä kovasti. Oli jotenkin lohduttavaa viettää muutama ilta sarjasta tuttujen hahmojen kanssa ja ihastella Downton Abbeyn kartanon hulppean upeita huoneita.

Muistojen aika on varmasti mieluisaa luettavaa Downton Abbeyn faneille, mutta uskoisin sen viehättävän ketä tahansa kyseisestä aikakaudesta kiinnostunutta lukijaa.

torstai 28. tammikuuta 2016

Wall and Piece

Banksy; Wall and Piece
Random House 2006, 240s.

Wall and Piece!
Voisiko graffititaiteeseen keskittyvällä kirjalla olla parempaa nimeä?
No tietenkään ei!


Maineikkaan katutaiteilijan töitä esittelevä kirja osui silmiin Goodreadsissa. Banksysta en etukäteen tiennyt mitään, mutta tämän kirjan lukemisen jälkeen mies ja hänen työnsä todellakin kiinnostavat. Banksyn henkilöllisyys on tarkoin varjeltu salaisuus, sillä ovatpa graffitit kuinka hienoja hyvänsä, laittomia ne ovat joka tapauksessa.


Banksy suosii graffiteissaan sapluunatekniikkaa, sillä se mahdollistaa nopean työskentelyn ja siistin lopputuloksen. Useissa kirjassa esitellyistä töistä mainitaankin työn tekemiseen kulunut aika, minuuteissa.


En ole aiemmin välittänyt graffiteista, mutta se on varmasti ollut seurausta siitä, etten ole nähnyt mitään laadukasta. Banksyn töissä on mainioita oivalluksia, huumoria tai poliittisia kannanottoja. Ei näitä voi verratakaan noihin paikallisiin, hätäisesti sutaistuihin "FUKC THE POLISE!" -töherryksiin.

Ei Banksy "pelkkiä" graffiteja kuitenkaan tee. Jo tässä kirjassa esitellään esimerkiksi taideteoksia, joita Banksy on muokannut uuteen uskoon. Idyllistä maalaismaisemaa esittävään öljyvärimaalaukseen on lisätty valvontakameroita, poliisin eristysnauhoja tai armeijan helikoptereita. Joitakin töitä valeasuinen Banksy on käynyt ripustamassa suoraan museoiden seinille, missä työt ovat ehtineet olla esillä vaihtelevasti muutamia tunteja tai lähemmäs kaksi viikkoa.

Tästä kirjasta on todella vaikea sanoa mitään (tarpeeksi) järkevää. Todella hieno kokoelma upeita töitä. Ja ehkäpä kaikkien aikojen paras takakansitekstikin:

tiistai 26. tammikuuta 2016

Kartanon peto

Richard Brautigan: Kartanon peto
Kauhuromanttinen lännenromaani
(The Hawkline Monster, 1974)
Otava 1977, 188s.

Suom. Jarkko Laine

Yksi kirjablogien ehdottomasti parhaista puolista on se, että niistä löytyy yllättäviä kirjavinkkejä. Etenkin Hyönteisdokumentissa tulee vastaan valtavirrasta poikkeavia opuksia, kuten nyt viime syksynä Richard Brautiganin In Watermelon Sugar. Juuri tuota kirjaa ei paikallisessa kirjastossa ollut, mutta naapuripaikkakunnan kirjaston varastosta löytyi Brautiganin toinen teos, Kartanon peto. Kauhuromanttinen lännenromaani, kuten kirjan alaotsikko tarinan luokittelee, herätti huvittuneen epäileväisiä mielikuvia, mutta onneksi en antanut epäilysten kasvaa liian suuriksi.

Kartanon peto sijoittuu vuoteen 1902 ja kertoo kahdesta palkkatappajasta, Greerista ja Cameronista, joka pitää laskemisesta. Kaksikko on tehnyt turhan reissun Havaijille, palannut takaisin mantereelle ja nauttinut ilotalojen palveluksista kaksi päivää kun he kohtaavat 15-vuotiaan intiaanitytön. Taikatyttö ottaa miehet mukaansa ja yhdessä he kulkevat pitkän matkan neiti Hawklinen talolle Oregonin itälaidalle. Talon alla kulkevissa jääluolissa ärjyy peto, jonka neiti Hawkline haluaa Greerin ja Cameronin surmaavan. Talossa ja sen asukkaissa tuntuu olevan jotakin epämääräistä ja omituista, eikä keikka ratkeakaan pyssyjä heiluttelemalla.

Brautiganin juoksuttaa tarinaa eteenpäin lyhyillä kappaleilla, suorasukaisella kielenkäytöllä ja yllättää lukijan lähes surrealistisilla juonenkäänteillä. Greerin ja Cameronin pyssyjen voima on sellainen, että niillä uhri kuolee niin totaalisesti, että tarvitaan kaksi hautaa sen hautaamiseen. Mutta eipä ole tuo Hawklinen hirviökään mikään helppo tapaus. Sen ääni on nimittäin kuin yhdistelmä sitä kun vettä kaadetaan lasiin ja koira haukkuu ja juovuksissa oleva papukaija mutisee.

En tiedä, onko kirjan kieli nussimisineen ja vittuineen ollut aikoinaan kovinkin räväkkää, mutta tähän maailmanaikaan se ei ainakaan minusta tuntunut mitenkään silmiinpistävältä. Itse asiassa ronskius sopi tarinaan hyvin. Juonen yllättävät käänteet ja hahmojen päätön käytös teki tarinasta surrealistis-maagisrealistisen. Itse asiassa minä näin tämän suurieleisenä näytelmänä.

Minusta Kartanon peto oli ehdottomasti hyvä kirja. Väitän, että se on kestänyt aikaa hyvin tai että aika on nyt kypsä tälle kirjalle. Suosittelen lukemaan avoimin mielin.


Erikoinen mielleyhtymä: Kartanon pedossa on jotakin häkellyttävän samanlaista kuin Bouncer-sarjakuvan kahdessa viimeisessä osassa.