torstai 28. huhtikuuta 2016

Pimeä nousee

Susan Cooper: Pimeä nousee
(The Dark is Rising, 1973)
WSOY 1979, 275s.
Suom. Kristiina Rikman
Runot suomentanut: Panu Pekkanen

Siinä missä lapset ihastuivat ja äiti vähän pitkästyi Pimeä nousee -sarjan ensimmäisen osan parissa, tämä toinen kirja aiheutti ihan toisenlaisia reaktioita. Minä ihastuin siihen, kuinka vauhdikkaasti kirja käynnistyy: ei mitään kymmenien sivujen pohjustuksia ja maisemakuvailuja, vaan heti silkkaa seikkailua. Yllätyksekseni tämä olikin kuulijoiden mielestä huono juttu. Lasten mielestä kirja oli vähän turhan jännä ja onhan sellainen toki iltasadulle vähän huono ominaisuus. Lisäksi heitä harmitti se, etteivät edellisestä osasta tutut lapset olleet tarinassa enää mukana. Kolmanneksen verran luin tätä iltaisin, mutta sitten vaihdettiin toiseen kirjaan ja minä sain lukea tämän ihan omaksi ilokseni loppuun.

Tässä sarjan toisessa osassa Will Stanton odottaa malttamattomana 11-vuotissynttäreitään. Hän on toivonut joka vuosi lahjaksi lunta, onhan syntymäpäivä juuri joulun alla. Tänä vuonna lunta tuleekin, itse asiassa pelottavan paljon. Lisäjännitystä tuovat omituisesti käyttäytyvät linnut, epämääräinen maankiertäjä ja se, että Willille paljastuu odottamaton asia hänestä itsestään. Luvassa on hyvän ja pahan taistelu, jossa Willillä on - tietenkin - ratkaiseva rooli.

Kuten sanottua, kirjan alku vei minut mukanaan. Ikävä kyllä hurma ei kestänyt enää yksin lukiessani, enkä päässyt ollenkaan tunnelmaan mukaan. Kirjan kieli alkoi kuulostaa jotenkin raamatulliselta kaikkine ja -alkuisine lauseineen ja muine mahtipontisuuksineen. Voi karvasta pettymystä.

Kirjastosta löytyi muuten Pimeä nousee -elokuva, joka ei ilmeisesti ole järin uskollinen kirjalle. Minä en sitä katsonut, mutta lapsista elokuva oli mitä mainioin - jos jätetään huomiotta se, että paljon katsottu elokuva tökki ja hyppi välillä mielivaltaisesti eteenpäin.

Mitä kirjasarjan loppuun lukemiseen tulee, en taida pitää mitään kiirettä. Ehkä olisi parempi tyytyä hyviin muistoihin.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni

Noora Kunnas: Kaheli sakki ja pöyhkeä paroni
Otava 2016, 143s.
Kuvitus: Jenna Kunnas

Viime keväänä ihastuimme lasten kanssa Noora ja Jenna Kunnaksen Kaheli sakki ja kauhujen kaappi -kirjaan. Hihkaisin innostuksesta kun huomasin, että sarja saa kuin saakin jatkoa.

Tässä kirjassa majatalo Perätuuleen ilmestyy kuin tyhjästä paroni, joka on yhtä pöyhkeä kuin hänen peruukkinsa on korkea. Paronin ja peruukin mukana matkustaa myös Paronin henkilökohtainen parturi Rikhard, joka asustaa peruukin uumenissa. Majatalon vakituinen asukaskunta odottaa innostuneena maailman vahvin mies kisoja, joihin Kerttuli aikoo osallistua ensimmäistä kertaa. Tosin vain etänä siten että kisaa kuunnellaan radiosta ja Kerttuli tekee samat kisajutut majatalossa. Ikävä kyllä Paroni Pottu ottaa töykeästi koko majatalon haltuunsa, määräten vakiasukkaat alamaisikseen. Moisesta päsmäristä haluttaisiin päästä eroon, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Lasten mielestä Pöyhkeä paroni oli ihan mukava ja viihdyttävä tarina. Niin minustakin, mutta odotin kyllä jotain vielä hauskempaa. Pieruhuumoriakaan ei ollut kuin muutaman paukun verran. Kuvitus on letkeän rentoa ja ilmeikästä. Harmikseni tähän kirjaan on valittu tehosteväriksi violetti, jonka koin turhan tummaksi ja peittäväksi. (Tämä värikysymys on kyllä ihan henkilökohtainen ongelma: en ole koskaan tykännyt violetistä.)

Aivan ensimmäisen osan tasolle ei Pöyhkeä paroni yllä, mutta se tarjosi kuitenkin mukavia ja hassuja iltasatutuokioita. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan jatkoa ja Perätuulen asukkaiden uusia toilailuja.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Mummo 4

Anni Nykänen: Mummo 4
Sammakko 2016, 104s.

Jos olen vanhana puoliksikaan niin virkeä, ajan tasalla ja huumorintajuinen kuin Anni Nykäsen luoma Mummo, saan olla kovastikin tyytyväinen.

Neljännessä sarjakuva-albumissa Mummo testaa muun muassa kuntosalia, toteaa internetin särkyneen kaikesta vihapuheesta ja kissan toimivan tehokkaana verenpainelääkkeenä. Arkea jakavat niin Vaari kuin 17-vuotias lapsenlapsi Tyttikin, toisinaan kylään piipahtaa myös Kalmo.

Tykkään Nykäsen roisista mutta kuitenkin kiltistä huumorintajusta. Vaikka osa stripeistä on nasevasti ajankohtaisia asioita kommentoivia, suurin osa tämänkin albumin stripeistä on aivan arkipäiväisiä. Mummo syö pullaa ja tyrkyttää sitä muillekin, kehitteleepä jopa yltiösuuren ja makean läskiäispullankin.

Mummo 4 on tasalaatuista jatkoa aiemmille albumeille.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Kotiinpaluu

Sadie Jones: Kotiinpaluu
(The Outcast, 2008)
Otava 2016, 355s.
Suom. Marianna Kurtto

Sadie Jonesin esikoisteos ja toinen suomennettu kirja, Kotiinpaluu, on kerta kaikkiaan huikea. Ennen lukemista kansikuva näytti minusta onnellisen raukealta, jälkikäteen mielikuvat ovat kaukana siitä.

Kirjan alussa 19-vuotias Lewis palaa kotiin oltuaan kaksi vuotta vankilassa. Lyhyen prologin jälkeen palataan ajassa 12 vuotta taaksepäin ja lukijalle paljastuu vähitellen, millaista Lewisin elämä oli ennen vankilatuomiota ja millaista sen jälkeen.

Minulle Kotiinpaluun lukeminen oli todella ahdistavaa. Lewisin kasvuympäristö on monella tapaa kieroutunut ja onnellisen elämän kulisseja pidetään pystyssä veren maku suussa. Kuten kirjan kansiliepeessäkin sanotaan, "kulissit merkitsevät enemmän kuin inhimillisyys". Lewisin tarina on rankka, surullinen ja sietämättömän epäreilu. Harvoin törmää kirjaan, joka on näin vähäeleinen mutta silti piinaava.

Vaikka näköjään kuvaan lukukokemusta negatiivissävytteisillä adjektiiveilla, Kotiinpaluu oli kuitenkin huikea kirja. Jonesin kerronta on todella taitavaa ja Marianna Kurton suomennos aivan ihanteellista. Upea kirja, jota ei todellakaan arvaisi kirjoittajan esikoiseksi.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Frau

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016, 226s.
Terhi Rannelan edellinen aikuisille suunnattu romaani jätti jälkeensä itkusta kipeän pään, paljon ahdistusta ja lähes syyllistä helpotusta siitä, että oma elämä on niin toisenlaista kuin Punaisten kyynelten talossa kenelläkään.

Frau on toki aivan erilainen kuin Punaisten kyynelten talo, mutta kirjoissa on paljon samaakin. Molemmissa kieli on vahvaa, samoin tunnelma. Henkilöt tuntuvat täysin todellisilta, vaikka kaikilla ei olekaan esikuvaa todellisessa historiassa.

Frau kertoo SS-kenraali Reinhard Heydrichin leskestä, Linasta, joka oli aktiivisesti mukana natsiliikkeessä, mutta uskoi järkkymättä omaan syyttömyyteensä vielä vanhanakin. (Ja tietysti miehensäkin teoille oli oikeutuksensa hänen mielestään…) Lina on kirjan nykyajassa, vuonna 1984, jo vanha ja sairas nainen, jota saapuu haastattelemaan Erich Richter. Linalla olisi paljon kerrottavaa, mutta hän jakaa tietojaan ja ajatuksiaan hyvin valikoiden. Erichin haastatteluinnon syy ei sekään ole aivan se, jonka hän on Linalle kertonut.

Huh huh.
Kuvittelin "lukaisevani" tämän nopeasti, mutta Frau ei todellakaan ole mikään pikku suupala. Tarina on raaka ja karu. Sen voisi helposti ohittaa toteamalla jotain siitä, kuinka menneet ovat menneitä. Mutta kuten Suketus omassa bloggauksessaan toteaa, näitä tapahtumia ei saa unohtaa. Ei etenkään nyt, kun äärioikeistolaisuudesta on tulossa yhä arkipäiväisempi asia Suomessakin.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Merenneidon vuosi

Sarah Winman: Merenneidon vuosi
(The Year of Marvellous Ways,  2015)
Tammi 2016, 312s.
Suom. Aleksi Milonoff

Silloin, kun kärsii lukujumista tai epämääräisemmästä lukuangstista, kannattaa jättää ne eniten odotetut kirjat lukematta. Olen erittäin tyytyväinen, että en yrittänyt korjata lukutakkuilukautta esimerkiksi tällä paljon odottamallani Merenneidon vuodella. Rakastuin Sarah Winmanin esikoisteokseen, Kani nimeltä jumala, ja luonnollisesti odotukset tämänkin kirjan suhteen olivat korkeat.

Jo kirjan kansi antaa hyvän käsityksen siitä, millainen tarina kansien välistä löytyy: tunnelmaltaan vahva, raukeahko, ehkä sävyiltään enemmän surumielisen sininen, mutta silti toiveikas.

Vanha Marvellous Ways on asunut nousuvesipoukamassaan lähes pienen ikuisuuden. Isän rakentama mökki on jäänyt tyhjilleen, kun Marvellous on ottanut vakiasumuksekseen vanhan mustalaisvaunun. Vanha nainen elää enimmäkseen eristyksissä muista, mikä on vuosi vuodelta helpompaa, kun koko läheinen taajama on tasaisesti tyhjentynyt. Toisaalla rintamalta palaa Francis Drake, joka on luvannut toimittaa perille erään sotilaan kirjeen. Marvellousin ja Francisin tiet kohtaavat ja kietoutuvat toisiinsa, mikä on kenties molemmille onni.

Sarah Winmanin kerronta on todella tunnelmallista. Juonen rytmi muistuttaa meren aaltoja: välillä myrskyää kauhistuttavasti, välillä on tyyntä ja rauhallista. Ihastuin siihen, kuinka luontevasti ajassa liikutaan välillä edestakaisin ja asioista paljastuu ikään kuin yksi kerros kerrallaan.

En rakastunut Merenneitoon aivan yhtä paljon kuin aikoinaan Jänikseen, mutta lukukokemus oli ehdottomasti positiivinen. Tätä kirjaa olisi ollut mahtavaa lukea esimerkiksi mökillä, raukeana veden ja luonnon ääniä kuunnellen. (Minä jouduin tyytymään vähemmän runollisiin lukuolosuhteisiin: kotisohvaan, mahatautista lasta samalla hoitaen.)

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Filminauha kohtalon käsissä

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä
(I Am Half-Sick of Shadows, 2011)
Bazar 2016, 314s.
Suom. Maija Heikinheimo

Alan Bradleyn mainio Flavia de Luce -sarja on edennyt (suomennoksissa) neljänteen osaansa. Filminauha kohtalon käsissä on mielestäni sarjan parhaimmistoa: tunnelma on leppoisa ja tarina etenee varsin verkkaisesti, mutta jännitettä on juuri sopivasti hyvää tarinaa varten.

Eletään joulun aikaa ja de Lucen perheen rahapula on käymässä todella suureksi. Saadakseen hiukan rahaa horjuvan talouden tueksi, Flavian isä on suostunut päästämään filmiryhmän kartanoon kuvaamaan uutta elokuvaa. Yleensä niin hiljainen Buckshaw on pian täynnä väkeä ja meteliä, kas kun filmiryhmän lisäksi kartanoon änkeää koko Bishop's Laceyn kylän väki seuraamaan oikeiden filmitähtien esitystä (ja keräämään rahaa kirkon kattorahastoon). Kun vielä lumi saartaa kartanon ja Flavia löytää yöllä ruumiin, on poliisilla - ja Flavialla - uusi mysteeri selvitettävänä.

Bradleyn kerronta ja Heikinheimon suomennos on kerta kaikkiaan mainiota luettavaa. Nautin siitä, miten juoni ikään kuin maleksii eteenpäin harhautuen välillä pohtimaan esimerkiksi joulupukin olemassaoloa. Edellisessä kirjassa aloin ärsyyntyä Flaviaan, mutta tässä osassa nuori kemistityttönen voitti minut jälleen puolelleen.

Verratonta viihdykettä!