perjantai 27. toukokuuta 2016

Elämäni

Stina Niemi & Aino Öhman: Elämäni
S&S 2016, 90s.

Yritän silloin tällöin laajentaa lukumakuani runojen puolelle. Summassa valituista runokirjoista hyvin harva on miellyttänyt, enkä ole taas pitkään aikaan edes yrittänyt tarttua runoihin. Tykkään sellaisista runoista, jotka saavat hyvälle mielelle. Huumori ei haittaa, mutta vielä enemmän viihdyn sanoilla leikittelyn parissa.

Stina Niemen ja Aino Öhmanin yhteistyössä kirjoittama Elämäni sisältää aidoista potilaskertomuksista napattuja sanoja, lauseita ja ilmauksia, joista on koottu mainioita runoja. Kenenkään ei tarvi pelätä omien potilastietojensa paljastumista, sillä näistä pienistä murusista ei kyllä tunnistaisi itseäänkään. Ihan ensimmäiset potilasrunot syntyivät lähinnä kirjoittajien omaksi iloksi, mutta vähitellen viikottaisesta runosta tuli koko työyhteisön ilostuttaja. Ja nyt siis kuka tahansa pääsee nauttimaan lääkärikielen erikoisuuksista ja tahattomista kirjoitusvirheistä.

LIIKE
Liikkunut fordilla.
Ei käärmehavaintoa.
Tilanne ennallaan,
horisontti heiluu.

Tykkäsin tästä runokokoelmasta oikein paljon. Vaikka en ääneen hirnunutkaan (koska lapset olivat nukkumassa), nauroin kuitenkin. Ohkaiseen kirjaan ei niin montaa runoa mahdu, että ideaan ehtisi kyllästyä, joten Elämäni jätti jälkeensä kaikin puolin ilahtuneen ja hilpeän mielen.

NÄKY
Näkee vain tähden.
Annetaan HotShot.
Ei heti trampoliinille eikä sirkusjuhliin.

Jos vain kenelläkään tulee mieleen hilpeitä runokirjoja, niin vinkatkaa ihmeessä!

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Kevyesti kipsissä

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Tammi 2016, 243s.

Tunnustan, että en ole lukenut Veera Vaahteran aiempia kirjoja, koska olen röyhkeästi, lukematta pätkääkään, ennakkoarvioinut ne "liian hömpäksi". Tässä kuitenkin päivänä eräänä välttelin kotitöitä netissä notkuen ja päädyin lukemaan lukunäytettä Vaahteran uusimmasta kirjasta, joka sisälsikin niin hykerryttävän päähenkilön, että pistin kirjan saman tien varaukseen.

Kevyesti kipsissä kertoo Lotasta, joka on ennen kaikkea lukija. Kirjaston vahtimestarina työskentelevän naisen työpäivätkin kuluvat usein kirjojen parissa, esimerkiksi työpöydän alla lukemassa. Sosiaalista elämää tai muita harrastuksia Lotalla ei ole, mutta kyllähän lukemisessa riittääkin tekemistä - varsinkin silloin, jos ei koskaan jätä aloittamaansa kirjaa kesken. Lotta on täysin tyytyväinen erakkomaiseen elämäänsä, joka kuitenkin menee sekaisin kun hän kävelee (kirjaa lukiessaan) auton alle ja joutuu vielä siskon ja tämän avovaimon luokse evakkoon vesivahingon takia. Vasten tahtoaan Lotta joutuu myöskin treffeille ja kohta ollaankin perinteisessä kahden miehen loukussa: valitako kumppaniksi herra A vai B, vai voittaako kirjallisuus sittenkin lihalliset houkutukset.

Luin ensimmäiset sata sivua yhdeltä istumalta. Lotan lukutoukkuus on äärimmäistä ja hänen suhtautumisensa kirjoihin (ja anti-suhtautumisensa ihmisiin) tarjoaa monia hihityttäviä tilanteita. Oli helppoa ymmärtää Lotan ahdistus, kun joku toinen meni järjestämään hänen kirjahyllynsä tai edes ehdotti keskeneräisten kirjojen palauttamista kirjastoon. Vaahteran (eli Pauliina Vanhatalon) teksti on jouhevaa ja huumori genrelle tyypillisen nasevaa. Ikävä kyllä koin Lotan kirjahimon paljon kiinnostavammaksi kuin kummankaan miesehdokkaista ja loppu kirja menikin vähän väkisinlukemiseksi.

Kevyesti kipsissä tarjosi lukuhimoiselle ihmiselle sopivaa (ja kenties suunnattuakin) viihdykettä muutamaksi illaksi, mutta ei varmaankaan jätä kovin pitkäkestoista muistijälkeä.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Poika / Yksinlentoon

Roald Dahl: Poika / Yksinlentoon
(Boy, 1984 / Going Solo, 1986)
Avain 2004, 468s.
Suom. Seppo Sipilä

Takkuilen parhaillaan erään kovasti odottamani uutuuskirjan kanssa. Oli pakko ottaa aikalisä ja nappasin hyllystä Roald Dahlin "tuplamuistelmat".

Poika sisältää muistoja aina vuoteen 1936 asti, eli siihen saakka kun Dahl parikymppisenä nuorena liikemiehenä saa kovasti toivomansa siirron Afrikkaan. Yksinlentoon taas kertaa Afrikassa vietettyä aikaa sekä Dahlin sotilasuraa hävittäjälentäjänä toisen maailmansodan aikana.

Ensimmäisen osan ahmaisin päivässä. Dahlin kerronta on muistelmissakin vetävää ja rentoa, jutut (enimmäkseen) kerta kaikkiaan hulvattomia. Esimerkiksi ystävän lääkäri-isän pähkähullut lakritsinvastaiset puheet olisivat aivan hyvin voineet päätyä sellaisenaan johonkin Dahlin lastenkirjoista. Tuo lääkäri oli kertonut pojalleen, että lakritsi tehdään rotan verestä. Olipa hän jopa seikkaperäisesti kuvannut lakritsin valmistusprosessin keittämisestä rottamuusin valmistamiseen, liiskaamiseen ja leikkaamiseen. Hänen mukaansa lakritsin syömisestä saa rottakuumeen, joka muuttaa hampaat "hyvin teräviksi ja neulamaisiksi", isä oli vastannut. "Ja lyhyt hännäntynkä kasvaa selkääsi aivan takapuolesi yle. Rottakuumeeseen ei ole parannuskeinoa. Minunhan se pitäisi tietää. Minä olen lääkäri."

Roald Dahlin lapsuudenperhe ei ollut perinteinen ydinperhe. Roaldin ollessa kolmevuotias, hänen vanhempiensa ensimmäinen yhteinen lapsi kuoli umpisuolentulehdukseen. Vain viikkoja myöhemmin menehtyi myös perheen isä, keuhkokuumeeseen. Roaldin äidillä oli yksin huolehdittavanaan viisi lasta: kolme omaa (+ neljäs syntymässä parin kuukauden kuluttua) ja kaksi lasta miehensä ensimmäisestä avioliitosta. Sen sijaan, että nuori leski olisi pakannut tavaransa ja lapset laivaan ja muuttanut takaisin kotikonnuilleen Norjaan, topakka nainen päätti selvitä elämästä Walesissa. Edesmenneen miehensä toivomuksen mukaan Sofia halusi taata lapsilleen englantilaisen koulutuksen.

Oho, meinasipa lipsahtaa täydelliseksi referoinniksi tämä blogiteksti. Poika on tosiaan ihastuttavan lämminhenkinen, vaikka englantilaisten sisäoppilaitosten käytännöt - etenkin jatkuvine piiskaamisrangaistuksineen - eivät mitenkään lempeitä olekaan. (Tai siis eivät olleet ainakaan Roald Dahlin aikoina...)

Yksinlentoon on sekin mielenkiintoinen, mutta lienee ihan luonnollista etteivät sotavuosien ja taisteluiden kuvaukset ole ihan niitä leppoisimpia mahdollisia luettavia. Dahl lähtee kouluttautumaan lentäjäksi vapaaehtoisena ja pursuaa intoa vielä oikeissa taisteluissakin. Vaikka nämä sotajutut eivät niin mukaansatempaavia olleetkaan, oli ihan mielenkiintoista lukea, millaisena toinen maailmansota näyttäytyi Kreikassa, Libyassa ja Syyriassa.

Tämän jälkimmäisen osuuden alku oli kuitenkin hyvin vetävä. Dahl lähtee tosiaan parikymppisenä Shellin työntekijänä kolmen vuoden komennukselle Tansaniaan. Ite työstään Dahl ei liiemmin kertoile, mutta Afrikan luonnosta sitäkin runsaammin ja haltioituneemmin.

Suosittelen tätä kirja(kaksikko)a todella lämpimästi. Minä nautin lukemisesta kovasti ja opin samalla paljon yhden suosikkikirjailijani elämästä. Äärimmäisen mielelläni lukisin myös Dahlin sodanjälkeisistä vuosista, oman perheen perustamisesta ja siitä, kuinka hän ryhtyi kirjailijaksi.



torstai 19. toukokuuta 2016

Saving Grace

Jane Green: Saving Grace
Macmillan Audio 2014, 10h 59min
Lukija: Jane Green

Olen joskus muinoin lukenut Jane Greeniltä ainakin Netti@deitin ja Vauvakuumeen, joista molemmista pidin paljonkin. Nyt klikkailin kuunneltavakseni Greenin parin vuoden takaisen kirjan, Saving Grace, koska ajattelin sen olevan mukavan leppoisaa viihdykettä kävelylenkeille.

Gracen aviomies, Ted Chapman, on menestyvä kirjailija, jonka ura on kylläkin kääntynyt laskusuuntaan. Mies on hyvin arvaamaton ja äreä, joten Grace joutuu olemaan jatkuvasti varpaillaan, ettei suututtaisi tätä. Chapmanien pitkäaikainen ystävä ja avustaja on joutunut jättämään työnsä perhesyiden vuoksi, mutta kuin taivaan lahjana Grace tapaa Bethin, joka vaikuttaa nuoresta iästään huolimatta täydelliseltä monitaiturilta. Kaikki rakastavat avuliasta Bethiä, myös Grace, vaikka jokin määrittelemätön kaihertaakin hänen mieltään. Gracella on toisinaan vaikeuksia nukkua, toisinaan taas hereillä olo on lähes mahdotonta. Tedin painostuksesta Grace suostuu tapaamaan psykiatrin, joka toteaa Gracella kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja määrää hoidoksi roppakaupalla lääkkeitä.

Ensimmäinen miinus kirjalle tulee lukijasta. Greenin ääni on ärsyttävän hempeä, välillä lepertelevä, välillä voivotteleva. Toinen miinus tulee lukujen perään lykätyistä resepteistä, jotka rikkovat tunnelmaa aivan turhaa. Aivan joka luvun jälkeen ei reseptejä sentään ole, mutta liikaa kuitenkin.

Tarinaa vaivaa sekavuus ja se olisikin kaivannut kipeästi tiivistämistä. Luultavasti on ihan tarkoituksellista, ettei lukijalle ole heti selkeää, miltä tai keneltä Grace pitäisi pelastaa. Onko suurin huolen aihe äkäinen aviomies, liian täydellinen avustaja vai sittenkin Gracen mielenterveys? Tässä tarinassa oli todella paljon epäuskottavuuksia, liikaa toistoa varsinkin takaumissa ja muka-yllättävin loppunäytös pitkään aikaan.

Kirjan kuunteleminen oli välillä todella tuskaista, mutta sinnittelin kuitenkin loppuun asti. Saving Grace ei ollut lainkaan niin laadukas, naseva eikä varsinkaan napakka, kuin millaisina aiemmin lukemani Greenin kirjat muistan.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Kesken jäänyt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos 2016, 432s.

Tässä sitä ollaan.
Vaikka kuinka yritin sinnitellä ja pinnistellä, en kerta kaikkiaan saanut otetta Finlandia-palkitusta Oneironista, vaan nyppäsin kuukausitolkulla paikallaan nököttäneen kirjanmerkin pois kirjan välistä ja luovutin lopullisesti.

Laura Lindstedtin kirjaa on kehuttu valtavan paljon, kaikkialla. Osasin kyllä varautua siihen, ettei tarina etene suorinta mahdollista reittiä eikä kieli ole helpointa mahdollista. Osasin odottaa sitäkin, että en välttämättä rakastuisi kirjaan heti ensi sivuilla.

Mutta sitä en odottanut, että vielä sivulla 199 minulle olisi likipitäen täysi mysteeri, mistä kirja oikein kertoo. Ilman ennakkotietoja en olisi kyllä tajunnut sitäkään vähää. Tiedän, että kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka kohtaavat toisensa kuoleman jälkeisessä tilassa. Naiset eivät tunne toisiaan entuudestaan, ovathan he kotoisin maapallon eri puolilta.

Lukeminen oli minulle todella vaikeaa. Lindstedtin käyttämä kieli tuntui häiritsevän laskelmoidulla tavalla erikoiselta. Häiriinnyin heti kirjan alkukohtauksesta ja häkellyin, kun myöhemmin yhden naisen kakkaa piti ihmetellä ihan mahdottomalla intensiteetillä. Ihan kummallinen kirja, jonka lukeminen muistutti unta: jotain tapahtui koko ajan, mutta en osaa sanoa kenelle, missä ja miksi. Enkä oikeastaan edes välitä.

Olen pettynyt paitsi kirjaan, myös itseeni: miksi en tajua tätä?

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Salaisuuksia haudan takaa

Charlaine Harris: Salaisuuksia haudan takaa
(Grave Secret, 2009)
Gummerus 2016, 303s.
Suom. Sari Kumpulainen

Kaipasin hömppää ja luin tuoreimman suomennoksen Charlaine Harrisilta.
Sain sitä mitä odotinkin.

Harper Connelly -sarjan päätösosa, Salaisuuksia haudan takaa, pysyy uskollisena Harrisin tyylille. Teksti on kevyttä ja ihan letkeää luettavaa, mutta hyvin toisteista ja paikoin kömpelöä. Luojan kiitos tässä osassa ei kuvattu Harperin seksielämää yhtä pitkään ja hartaasti (ja huonosti!) kuin edellisessä osassa.

Tällä kertaa Harper kutsutaan ikään kuin näytösmielessä vierailemaan eräällä sukuhaudalla. Harper tulee ohimennen paljastaneeksi yhdestä vainajasta sellaisia tietoja, joihin kuulijat eivät olleet varautuneet. Hyvin pian Tolliveria ammutaan olkapäähän hotellin ikkunan lävitse ja Harperkin saa tappouhkauksen. Sitten mietitäänkin, että kuka jahtaa ketä ja miksi. Lisäksi kerrataan jälleen useaan kertaan Harperin ja salaman kohtaaminen ja sitä seurannut erikoinen kyky, Harperin ankea lapsuus, sisaren katoaminen ja blaa blaa blaa. Ah, lisäksi kohtaamme tietenkin Manfredin, tuon lävistyksillä koristellun selvänäkijän, joka on luonnollisesti palavasti rakastunut Harperiin.

Sisaren katoaminen on tässäkin kirjassa aika isossa roolissa ja kirjan lopussa hänen kohtalonsa selviääkin.

Hyvällä tahdollakaan en voi väittää, että juonikuviot olisivat pysyneet kauhean hyvin kasassa, mutta ilman muuta luen tätä laatua jatkossakin.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta
Atena 2013, 236s.

Mikko Porvalin sympaattisen pienikokoinen Rautasormus pitää sisällään 12 erilaista tarinaa, joissa sota on tavalla tai toisella vahvasti läsnä. Minua alaotsikon rakkaustarinat sanavalinta harhautti sen verran, että odotin tosiaan kertomusten olevan romanttisia rakkaustarinoita. Sen sijaan tarinoiden kirjo on ihastuttavan laaja, rakkautta kun on niin monenlaista.

Luin näitä tarinoita hitaasti, sillä halusin rauhassa pysähtyä ajattelemaan kutakin tarinaa. Porvalin kerrontatyyli on miellyttävä. Hän ei lipsahda paasaamaan, ylitunteilemaan, syyllistämään tai vouhkaamaan muutenkaan millään tavoin, vaan onnistuu kertomaan tarinat lempeän kiihkottomasti, empaattisesti.

Jokaisen tarinan perässä on lyhyt kertomus siitä, miten kyseinen tarina päätyi Porvalin tietoon ja nämä kertomukset olivat minusta yhtä mielenkiintoisia kuin varsinaiset tarinat.

Rautasormus on sellainen kirja, jota voisi luetuttaa vaikkapa yläkoululaisilla tai ainakin lukiolaisilla.