torstai 18. toukokuuta 2017

Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
(Storia del nuovo cognome, 2012)
WSOY 2017, 508s.
Suom. Helinä Kangas


Lähes tarkalleen vuosi sitten nautin Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäisestä ostasta, Loistavasta ystävästäni. Tänä vuonna lukijoita hemmotellaan toisella osalla, Uuden nimen tarinalla, joka jatkaa Lenùn ja Linan tarinaa saumattomasti siitä, mihin edellinen osa loppui.

Yritin kovasti jo lukiessani eritellä syitä sille, mikä tästä kirjasta tekee erityisen hyvän. Onko kaiken ydin juoni? Ylimaallisen upea kerronta? Cliffhangerit? Ei oikeastaan. Toki kirjassa tapahtuu paljon, mutta eivät luvut lopu mitenkään erikoisen jännittäviin kohtiin. Juonen kaari on varsin tasainen, sillä tässähän tarina alkaa aivan kesken ja loppuukin tavallaan tylsään kohtaan. Kerronta on elävää ja sellaista, että siihen on todella helppo uppoutua, mutta ehkä silti se suurin viehätys on kirjan henkilöissä.

Edelleen Lenùn ja Linan välinen ystävyys on enimmäkseen suuri arvoitus. Lina käyttäytyy monessa kohtaa inhottavasti, eikä ainoastaan Lenùa kohtaan. Tytöt ovat vielä nuoria, 17-vuotiaita kirjan alussa, mutta heidän elämänsä ovat jo lähteneet aivan eri suuntiin. Alkuun minun oli vaikea muistaa, kuka hahmoista on kukakin, vaikka kirjan alussa onkin henkilöistä kattava lista. Etenkin lukuisat lempinimet sotkivat ajatuksiani.

Suomennos on laadukas, vaikka muutama outous tekstistä hyppäsikin silmille. Mietin kyllä, onko violehtava alahuuli tai se, kuinka joku huuti suoraa huutoa ihan tarkoituksella puhekielisen kuuloisia ilmauksia, sillä kertojana toimiva Lenù mainitsee usein erikseen, puhuuko joku murteella vai yleiskielellä. Ehkä tällaisilla kielellisilla eroavaisuuksilla on alkukielisessä painoksessa isompikin merkitys.

Uuden nimen tarina on niitä kirjoja, joita lukee ahnehtien ja joiden ei haluaisi loppuvan ollenkaan.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Saving Grace

Grace Wilson: Saving Grace
Jonathan Cape 2016, 160s.

Grace asuu kolmen ystävänsä kanssa surkeassa vuokra-asunnossa itäisessä Lontoossa. Yllättäen vuokraisäntä ilmoittaa viimeinkin remontoivansa asunnon - ja sitten myyvänsä sen. Gracen ja hänen ystäviensä on etsittävä uudet asunnot. Lontoo on törkeän kallis, varsinkin jos tekee osa-aikatöitä. Grace on opiskellut taidealaa, mutta ei ole pahemmin panostanut taiteen tekoon sittemmin.

Kovasti mahtuu yhteen albumiin nuoruuden epämääräisyyttä, epävarmuutta ja epämukavuutta. Rahaa Gracella ei ole, mutta silti bileissä vedetään kokaiinia yhtä luontevasti kuin kaljaa. Juuri nyt en hirveästi jaksanut eläytyä nuorten kriiseihin (on näissä omissa ihan tarpeeksi) ja jotenkin tämä Wilsonin kynänjälkikin on tylsää. En tiedä, onko tarina omaelämäkerrallinen, vai onko tarinan loppu ja albumin nimi muuten vain tekijäänsä viittaava.

Nihkeä tarina, jonka olisin voinut jättää väliinkin.

torstai 11. toukokuuta 2017

Yhtä juhlaa

Johanna Venho: Yhtä juhlaa
WSOY 2006, 125s.


Tästä runokirjasta kuulin reilu kuukausi sitten Ompun blogista. Äitiydellinen runokokoelma kuulosti minulle juuri sopivalta, joten ei muuta kuin varausta kirjastoon ja lukemaan.

Yllättävää kyllä, näiden runojen lukeminen tuntui todella raskaalta. Kyllä, näissä on äitiyttä, vanhemmuutta, vauvoja, pikkulapsivuosia; on onnea, rakkautta, iloa ja vastapainona uupumusta, väsymystä, pelkoja, turhautumista - toistoa. Oma arki on tällä hetkellä hyvin lapsikeskeistä, vaikka nuorinkin on jo 4-vuotias. Koko ajan täytyy muistaa lukea wilmaa ja päikkyä, käydä vasuissa ja muissa keskusteluissa, muistaa lukujärjestysten muutokset ja kaikki muut arjen hommat. Siksi tuntui liian pakahduttavalta lukea (melkein) samoista aiheista voimallisia runoja.

Vanhemmuus on ihanaa ja välillä uuvuttavaa. Joskus sitä miettii, mitä jos...

Lähtisitkö, jos saisit matkalipun takaisin,
pudistan hiuksiani, siellä palelin aina,
päässä räpisteli valkea perhonen,
käsiala pyöreää kuin 
rintojen omenat.

Ja kun kaiken tämän metelin, härräämisen, kiireen, kotitöiden, metelin, härräämisen, kiireen - toiston - keskellä ei joka hetki tunnista itseään,  on lohduttavaa lukea nämä rivit:

Ei se ole kuule ahdas loukko.
Taivashan on kaikkiin suuntiin auki,
ja kun kuopus alkaa nukkua läpi yön
ja saat rauhan imetyshormoneilta
ja tunnin, kaksi hiljaisuutta päivässä,
jaksat avata siivet,
vuosien varrella selkään pykineet

Lohduttavaa, kunnes lukee seuraavat rivit:

mutta lentämään olet kyllä jo liian vanha,
olet luuta ja sitkeää lihaa. Ei kuulu mitään,
aika vähäpätöistä, kannattaako korottaa ääntään,
nuo pojathan kohta jo lähtevät
soitellen sotaan, nuoret ja salskeat.

Runokirjan nimi on sarkastinen, vaikka toki arki ylipäätään on monesti ihan mahtavaa.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Sirkus Rinkeli 2: Suuri taikajahti

Tiina Konttila & Anne Muhonen:
Sirkus Rinkeli 2: Suuri taikajahti
2017, 42s.

Olen saanut seurata sivusta tämän uuden Sirkus Rinkeli -sarjakuva-albumin valmistumista sivusta, ymmärtääkseni aika lailla alusta saakka. Sain lukea tuoreeltaan käsikirjoituksen alun (joka tässä albumissa kattaa ensimmäisen sivun) ja vilkaista parin ruudun verran, miltä Rinkeli näyttää väreissä. Niin, jos nyt joku ei ehkä muista tätä ensimmäistä Rinkeli-postausta parin vuoden takaa, todettakoon tässäkin, että Tiina on minun siskoni ja siksi tällainen etukäteistirkistely oli mahdollista. Samasta syystä pääsin lukemaan Suuren taikajahdin muutamaa päivää ennen virallista ilmestymispäivää. Lukutilanne oli kaikin puolin epäihanteellinen: kirja piti lukea ihan heti sillä sekunnilla samalla kun malttamaton isosisko yritti olla seuraamatta joka ikistä ilmettäni. (Ei onnistunut.)

Onnekseni sain albumista myös ikioman kappaleen, joten sain lukea tarinan uudestaan, ilman ulkoisia paineita ja tarkkailevia silmäpareja.

Tällä kertaa tarinan keskiössä on Pitkämies, joka saa kauan odottamansa kirjeen taikurikurssinsa professorilta: Pitkämiehen on aika saada ensimmäinen taikansa! Kirjeen saapumisen jälkeen alkaa tapahtua aika kummallisia juttuja koko sirkuksen väelle ja läheisen vanhainkodin asukkaille myös.

Tykkäsin tämän seikkailun vauhdikkuudesta ja eheydestä. Tarinan juoni on selkeä ja mukavan omaperäinen. Etenkin pidän siitä, kuinka hahmoista tuli tämän albumin myötä hieman tutumpia ja oletan saman jatkuvan seuraavissa osissa. (Joita ei tietääkseni juuri nyt ole tekeillä, mutta joita toivon tulevan jossain vaiheessa.) Kuvitus on ensimmäiseen albumiin verrattuna yhtenäistynyt, mikä on ehdottomasti positiivinen juttu. Ja hei, tässä albumissa on myös sivunumerot!

Luetutin Suuren taikajahdin luonnollisesti myös omilla lapsillani ja heistä irtosi seuraavat syväluotaavat analyysit:
Aika hyvä! Hienot kuvat. Jaakko, kohta 9v.

Hauska kirja!
Hauskinta oli se [spoiler alert] kun sen piti pierasta siihen pulloon. [end of spoiler alert] Simo, 10 ja puoli vuotta
 Rinkelin kuulumisia voi seurailla heidän nettisivuillaan, www.sirkusrinkeli.fi.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Novellihaasteen loppuraportti

Viime marraskuussa toimelias Omppu potkaisi käyntiin Novellihaasteen, jonka tarkoituksena oli nostaa novellit ansaitsemaansa kunniaan. Luonnollisesti lähdin innoissani mukaan, vaikka olen jo oppinut, että en useinkaan malta näihin lukuhaasteisiin liiemmin panostaa.

Nyt on kuitenkin aika kerrata, mitä tähän haasteeseen tulikaan luettua.



Aloitin haasteeseen lukemisen muistaakseni heti vuoden vaihtuessa, mutta niin paljon kuin Tove Janssonin tekstejä rakastankin, en millään päässyt vauhtiin tämän Viesti-kokoelman kanssa. Luin, luin, luin, pidin taukoa, luin, en tuntunut etenevän, luin ja lopulta turhauduin.

Harmittaa vieläkin, että päällimmäiseksi muistoksi tästä kirjasta jäi lukemisen tahmeus, sillä novellit itsessään olivat kuitenkin laadukkaita. Sain kuitenkin haastetilini avattua komeasti 32 novellilla.



Viisto valo olikin sitten aivan toisenlainen lukukokemus. Heikki Hietalan monipuoliset kauhusävytteiset novellit tarjosivat miellyttävän kamalia hetkiä, joihin tuli oikein himo. Kokoelmassa ilahduttavinta oli tyylien runsaus: Hietala hallitsee sekä lovecraftmaisen hitaan ja hillityn kauhun että scifisävytteisen kerronnan ja näköjään laajasti tyylilajeja siltä väliltä.

Hieman lukiessa tökki jokin epämääräinen kankeus suomennoksessa, mutta eivät tasokkaat novellit siitä hirveästi kärsineet. Haasteeseen kertyi 19 novellia lisää.




Romantiikan ja kevyen lukemisen kaipuuseen Jojo Moyesin Paris for One and Other Stories oli nappivalinta. Novellit olivat kukin melko ennalta-arvattavia, mutta ilahduttavaa on se, kuinka monipuolisesti Moyes rakkauselämää novelleissaan käsittelee. Keskiössä eivät ole vain nuoret, kauniit ja fiksut ihmiset, vaan näissä novelleissa pääsee kurkistamaan myös esimerkiksi lapsiperheen vanhempien päiden sisälle.

Haastesaldoa kepeä kokoelma kasvatti 11 novellilla.




 Kun lähdin mukaan haasteeseen, tiesin lukevani vähintään tämän kirjan. Alice Munrolta olen lukenut vain muutaman teoksen, mutta kaikki suomennetut olen hankkinut omaan hyllyyni. Rakastan Munron tapaa kirjoittaa ihmisistä, joiden elämä voi näyttää hyvinkin arkiselta ja tylsältä, mutta joiden tarina on kuitenkin kertomisen arvoinen.

Jupiterin kuiden novelleissa kerrotaan jo kypsähköön ikään ehtineistä naisista, jotka ovat ehtineet nähdä ja kokea monenlaista. Aivan mahtava kirja, jonka lukeminen oli silkkaa nautintoa. 11 novellia lisää novellihaasteeseen.



Näiden novellikokoelmien lisäksi ehdin aloitella paria muuta. Jussi Seppäsen Kymmenottelusta luin kolme novellia, jotka tarjosivat hykerryttäviä hetkiä. Erityisesti ihastuin kirjan toiseen novelliin, Juhannukseen, jossa kaveriporukka päättää kesken juhannuksen vieton siirtyä yleisurheilukentälle hyppäämään pituutta. Kaikkein riemastuttavinta oli seurata, millä keinoin hyppyjen pituutta mitattiin. (En kerro, koska kannattaa lukea itse.)

Pohjois-Korealaisen Bandin Syytös ilmestyi äskettäin ja sekin oli tarkoitus ehtiä lukea tähän haasteeseen. Aihe ja kaikki kirjaan liittyvät olosuhteet ja haasteet kiinnostavat, mutta myös oudosti ahdistavat, enkä ole toistaiseksi voinut lukea ensimmäistä novellia pitemmälle. Että vain yksi novelli haasteeseen tästä kirjasta. Aion kyllä lukea Syytöksen loppuun asti, mutta odotan suosiolla oikeampaa hetkeä.

Kaiken kaikkiaan sain luettua novellihaasteeseen 77 novellia. Ihan kelpo suoritus, vaikka olisin kyllä voinut edes yrittää keskittyä tähän hommaan vähän paremmin.

Lämpimät kiitokset Ompulle haasteesta!

tiistai 2. toukokuuta 2017

Hän sanoi nimekseen Aleia

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Gummerus 2017, 532s.

Erika Vikin esikoisteos, Kaksosauringot -sarjan aloittava Hän sanoi nimekseen Aleia, pääsi yllättämään positiivisesti. Olin kyllä kuullut kehuja ja tiesin odottaa laadukasta fantasiaseikkailua, mutta silti kokonaisuus oli paljon hiotumpi ja valmiimpi, kuin mitä kuvittelin.

Kartografina työskentelevä Corildon viihtyy yksinäisessä työssään, eikä liiemmin hakeudu paikallisten seuraan. Seleesejä, aisteiltaan ihmisiä monin verroin kehittyneempiä, eivät kaikki katso hyvällä, mikä voi aiheuttaa rajujakin kahnauksia. Kun Seuran rakennuksen pihalta löytyy tajuton nuori tyttö, joka ei herättyään osaa kertoa kuin nimensä, Corildon joutuu vastentahtoisesti huolehtimaan hänestä. Corildon aistii tuulissa muutoksen, samoin Aleia, jonka ei ihmisenä pitäisi sellaiseen kyetä. Vähitellen käy myös ilmi, että joku etsii Aleiaa, eikä Aleia halua tulla löydetyksi. Alkaa pitkä ja haastava matka Seleesiaan, Corildonin kotimaahan.

Vikin luoma maailma on elävä ja selvästi pitkälle mietitty. Vaikka lukijalle ei mitään historialuentoja pidetäkään, tarinasta välittyy luontevasti se, miten menneisyyden tapahtumat heijastuvat nykyhetkeen. Kaksosaurinkojen maailma on näppärä yhdistelmä villiä länttä ja perinteisehköä fantasiamaailmaa. Takakannessa mainittua steampunkia en sen sijaan huomannut.

Pidin kirjan hahmoista, joissa on syvyyttä ja persoonallisuutta juuri sopivasti. Aleian hämmennys ja epätietoisuus siitä, kuka hän on ja miksi hän hakeutui Corildonin luo, on uskottavasti kuvattua. Kerronta on ihastuttavan vaivatonta ja sellaista, että kirja sopii vallan hyvin sekä nuorille että aikuisillekin.

Hän sanoi nimekseen Aleia oli minulle sellainen kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistä. Oli ihanaa, kun tarina vei varmalla otteella, mitä tuntuu tapahtuvan nykyisin entistä harvemmin. Sarjan toinen osa, Seleesian näkijä, ilmestyy jo elokuussa! Ihanaa, ettei jatkoa tarvitse odottaa sen kauempaa.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Hymy & Siskot


Raina Telgemeier: Hymy & Siskot
(Smile, 2010 & Sisters,2014)
Twinsy 2015 & 2016
Suom. Suvi Clarke

Luin joulukuussa Raina Telgemeierin sarjakuvan Ghosts, johon vähän petyin. Tykkäsin kuitenkin Telgemeierin piirrostyylistä sen verran paljon, että kun kirjastossa huomasin näiden kahden albumin olemassaolon, halusin nekin lukea. 

Kansikuvista sitä ei huomaa, mutta näissäkin sisältö on laadukasta. Hymyssä kerrataan Rainan hampaiden oikomishoitoja. Alunperin pienestä purentavian korjaamisesta tulee monimutkainen ja kivulias operaatio, kun Raina kompastuu ja kaksi etuhammasta vaurioituu pahoin. Tietysti hammasraudat isketään suuhun juuri teini-iän alkaessa, jolloin ihastukselle ei oikein uskalla puhua ja rautojen kanssa ei tee mieli hymyilläkään.

Siskot taas sijoittuu muutamia vuosia myöhempään ajankohtaan. Rainan äiti ja sisarukset (Raina mukaan lukien siis) lähtevät viikon kestävälle ajomatkalle sukuloimaan isän lentäessä myöhemmin perässä. Pitkä ajomatka jo sinänsä on koettelemus, mutta paluumatkalla auto hajoaa ja lapset tajuavat vanhempiensa olevan eron partaalla.

Tälläkin kertaa täytyy todeta piirrosjäljen olevan loppuunsa hiottua ja laadukasta. Myös tarinoista pidin. Mutta herttinen sentään, kuka kumma on valinnut (ainakin näihin suomennoksiin) fontiksi Comic Sansin?! Onhan se toki suunniteltukin näyttämään käsin tekstatun näköiseltä ja sarjakuviin sinänsä sopivaksi, mutta jos jopa kaltaiseni ummikko tietää ettei yksikään arvonsa tunteva taho kyseistä fonttia käytä, niin kuinka se on päätynyt valmiiseen kirjaan asti?

Että ihan kivoja sarjakuvia, mutta häiritsevä fontti.