tiistai 22. huhtikuuta 2014

Tammettu virta

Kalle Päätalo: Tammettu virta
Gummerus 1972, 573s.
(Luin toki vanhan painoksen, kun tämä uusi ilmestyy vasta syyspuolella, 
mutta vanhan painoksen kansikuvaa ei kustantajan sivuilta enää löytynyt.)

Matkani Iijoella Kalle Päätalon kanssa jatkuu. Toisen kirjan myötä olen kahlannut veteen jo polviani myöten ja aion jatkaa uimaan asti. (Kuvaannollisesti, sillä oikeasti en osaa uida.)

Kallioniemen asumus alkaa olla ahdas ja paikkaansa hakeva uuni on kuin huomaamatta oiennut ja alkanut vaipua alas päin. Kallen isä pistää toimeksi talon laajennuksen suhteen ja kaataa hirret, mutta reissu Taljakosken sahalle osoittautuu kovin takkuiseksi. Tuleehan ne kaikki lopulta sahatuksi ja uusi pirttikin nousee vihdoin viimein, vaikka monenlaista ehtii tapahtua ennen sitä. Kalle kulkee koulussa, mutta käyttää enemmän aikaa isompien poikien suosioon päästäkseen ja vähän opiskeluihin. Korttipirukin iskee näppinsä poikaan, huolimatta äiti-Riitun äänekkäistä ja selkeistä palopuheista kortinpeluuta vastaan. Höpöstelyllekin löytyy aikaa ja melkein koko kylän lapset osallistuvat savottaleikkiin, jossa Kallelle lankeaa hevosen rooli. Hemma-isän isä, Ukkeli, asettuu vuodeksi Kallioniemeen ja osallistuu talon töihin sokeudesta ja iästään huolimatta mukisematta. Arvi-sedän sängynpohjalle Huonemiehen pojan lopussa vienyt tauti osoittautuu sitkeäksi ja vaikeasti hoidettavaksi.

Monenlaista ehtii siis Tammetussa virrassa tapahtua, isoa ja pientä. On hetkiä, jolloin on pakko itkeä tirauttaa tai jännittää sydän kurkussa kirjan henkilöiden mukana, mutta huomattavasti enemmän on niitä naurun kirvoittavia kohtauksia. Päätalon kieli jatkaa samaa kepeää ja rikasta linjaansa, tarina kulkee välillä jaaritellen välillä vähän vauhdikkaammin. Toisinaan tekstistä hypähtää silmille niin suorasukaisia toteamuksia milloin kenestäkin, että on pakko pyrskähtää. Kallen setä, Kummun Kalle, oli aikoinaan otettu ottopojaksi erääseen torppaan. Torpan isännän kuoltua jäi setä-Kalle isännöimään ja ottoäiti hoiti osansa töistä niin pitkään kuin pystyi. Kummun Kalle tuntui viihtyvän poikamiehenä ja hänestä todetaankin kirjassa näin: Kun lisäksi setäni Kalle Päätalo näytti päättäneen viedä lemmenaisansa käyttämättömänä takaisin herralle ja korkeintaan kiitellä lainasta, ratkaistiin Kummun työvoimavajaus sukulaiskaupalla. Voihan lainatut lemmenaisat! Niin sopivaa ja hauskaa, että pakkohan tästä tyylistä on tykätä.

Kallen uhkapeliseikkailut ärsyttivät minua valtavasti. Turhautti, että korttirinkiin oli pakko ängetä, vaikka pelivelkoja oli vaikea saada kuitatuiksi ja ne Kallea yhtenään kiusasivat. Riitu-äiti oli jälleen ihailtavan sinnikäs ja ahkera. Hänen menoaan ei juuri raskaus tai synnytyskään hidasta. Vaikka kirjan lopussa aloin jo vähän pitkästyä (en ymmärrä miksi, sillä pääsihän Kalle mukaan ensimmäiselle savottareissulleenkin eikä muutenkaan kiinnostavista jutuista ollut pulaa), kirja tuntui loppuvan ihan kesken ja liian jännittävään paikkaan.

Tässäkin kirjassa moni asia sai muistelemaan omaa lapsuutta. Heinäntekoaikaan aikuisilla riitti töitä niittämisessä, haravoimisessa ja heinien seipäille nostamisessa, mutta me lapset saimme kuluttaa päivät kuten parhaaksi näimme. Muistan, miten sisiliskoja oli hauska seurata ja laskea, pötköttää välillä pellon reunaan pystytetyssä teltassa kuuntelemassa radiota ja hipsiä taas kohta jalkoja pistelevällä sänkipellolla. Pappa viskasi yhden heinäseipään ojan yli riu'uksi ja opasti, miten sitä käytetään ja putsataan pylly lopuksi heinäpellon sänkeen. Kesäöisin minä ja isosisko nukuttiin aitassa (ja myöhemmin jalasmökissä alapihalla), aivan kuten Kalle ja Arvi-setäkin.

Tammettu virta on edeltäjänsä tavoin runsas ja viihdyttävä. Ainoastaan tämä pieni fonttikoko ja täydet sivut aiheuttavat minulle haasteita, sillä silmäni eivät kerta kaikkiaan suostu jaksamaan tällaisen lukemista kovin pitkään. Siksipä kirjan lukeminen kesti aika kauan, koska jälleen piti lukea muita kirjoja välissä.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Ihmiskunnan syötävä historia

Tom Standage: Ihmiskunnan syötävä historia
(An Edible History of Humanity, 2009)
Into 2013, 251s. + liitteet
Suom. Leena Teirioja

Tom Standagen Ihmiskunnan syötävä historia tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman ihmiskunnan vaiheisiin. Tavalla tai toisella ruoka on ollut merkittävässä asemassa monissa käänteentekevissä tapahtumissa, sodista teollistumiseen jne. Vaikka tämä näppärän kokoinen (mutta harmillisen tiivisfonttinen) tietokirja käsittelee ruokaa, ei tässä kuitenkaan puhuta varsinaisesti syömisestä. Ruokaohjeita ei siis kannata näiden kansien välistä etsiä, mutta mielenkiintoisia näkökohtia löytyy sitäkin enemmän.

Olen aina kuvitellut, että maanviljelyn keksiminen on ollut yksi parhaista keksinnöistä ikinä. Takaahan maanviljelys leivän pöytää, jos nyt ei pahoja katovuosia lasketa. Viljeleminen tekee myös tarpeettomaksi ruoan perässä juoksemisen ja säästää näin ollen aikaa. Vai säästääkö? Standagen mukaan Kalaharin busmannit kulutavat ruoan metsästämiseen ja keräilyyn 12-19 viikkotyötuntia ja Tansanian hazdapaimentolaiset alle 14 tuntia. Käytännössä ruokaa etsitään pari-kolme päivää viikossa ja lopun ajan voi käyttää muihin puuhiin. Lisäksi maatalous yksipuolistaa ruokavaliota: muutaman perusviljakasvin sijaan busmannit syövät noin 75:täerilaista luonnonvaraista kasvia!

Standage kuvaa havainnollisesti viljelykasvien jalostamista. Villimaissilla ja viljellyllä maissilla ei ole juuri mitään yhteistä, niin runsaasti kasvia on vuosien mittaan muokattu. Toisaalta useimmat viljelykasvit eivät juurikaan ole muuttuneet vuosikausiin, vaan merkittävimmät muokkaukset on tehty maanviljelyn alkuaikoina.
"Kun ihminen alkoi viljellä kasveja, samalla he muokkasivat niiden genetiikkaa. Heti sen jälkeen kasvit tekivät saman ihmisille."

Maanviljelyn aloittaminen vaikutti tietysti myös yhteiskuntarakenteeseen:

"Maatalouden avulla ihmiset asettuivat aloilleen, ja sen tehostumisen myötä he jakautuivat rikkaisiin ja köyhiin, hallitsijoihin ja maanviljelijöihin"

Maya-intiaanit uskoivat, että maissi oli jumalten lihaa ja näin ollen sadonkorjuun aikaan jumalat uhrasivat itsensä taatakseen ihmisten hengissäpysymisen. Ihmisuhreja annettiinkin, "velanmaksuksi" ja jotta jumalat saisivat voimansa takaisin. Atsteekit viittasivat ihmisuhreihin jumalten tortilloina, mikä täten muistiinne ikiajoiksi jääköön.

Kirjan parhaana antina koin juuri kirjan alun sekä idän maustekauppaa koskevat osuudet. Tietysti tiesin Kolumbuksen lähteneen etsimään aiempaa lyhyempää merireittiä Intiaan, mutta vasta nyt käsitin kunnolla reissun motiivin: mausteet ja muut eksoottiset ruoka-aineet. Kun Kolumbus ei Väli-Amerikan saarilta löytänytkään kaivattuja mausteita, pisti hän sinne pystyyn sokeriruokoviljelmiä. Plantaaseille kaivattiin lisää työntekijöitä ja Kolumbus toi Afrikasta orjia. Kolumbuksen pisteet ropisivat näiden tietojen myötä erittäin alas.

Mitä lähemmäksi nykyaikaa Standage eteni, sitä vähemmän jaksoin keskittyä. Etenkin torjunta-aineiden ja säilyketölkkien kehitteleminen - niin tärkeitä ja oleellisia kuin molemmat keksinnöt ovatkin olleet - lähinnä pitkästyttivät, sillä en ole koskaan ymmärtänyt kemiaa.

Ajoittaisista keskittymisvaikeuksista huolimatta pidin Ihmiskunnan syötävästä historiasta kovasti. Kooltaan pienessä kirjassa on hurjan paljon asiaa, enimmäkseen vieläpä mielenkiintoista asiaa lukijaystävällisesti kerrottuna.


perjantai 18. huhtikuuta 2014

Piko ja Fantasio, Zorbul-tarinat

Franquin: Piko ja Fantasio, Zorbul-tarinat
(Spirou et Fantasio - L'integrale 7 - Le mythe Zorglub, 2009)
Egmont 2013, 173s.
Suom. Emilia Melasuo

Olen saanut kasvaa ruokapöydässä lukemiseen suopeasti suhtautuvassa perheessä. Useimmiten nenän alla oli (ruoan lisäksi) Aku Ankka, mutta koska samoja seikkailuja ei jaksa lukea ihan koko aikaa, tutuiksi tulivat myös Asterix, Lucky Luke, Niilo Pielinen, Valhalla-sarjakuvat, Lassi ja Leevi, Kamut, Tintti sekä Piko ja Fantasio. Harmillisesti useat 90-luvun alun sarjakuvat ovat hävinneet kirjastojen valikoimista, luultavasti puhkiluettuina. Joitakin albumeita löytyy mukavasti käytettyinä, mutta etenkin Pikon ja Fantasion seikkailut ovat hirveissä hinnoissa. Siksipä onkin hienoa, että ainakin osasta Pikon ja Fantasion seikkailuja on otettu uusia, yhteispainoksia.

Zorbul-tarinat on arvokkaan näköinen yhteisnide, joka sisältää tarinat Koe, joka muuttui painajaiseksi, Z niin kuin Zorbul ja Zorbulin varjo. Kirjan alussa on myös lähes 30 sivun verran taustatietoa Franquinista ja muista Pikon ja Fantasion tekemisessä mukana olleista henkilöistä, sarjakuvan kulta-ajasta sekä tietysti myös kirjan seikkailuista.

Koe, joka muuttui painajaiseksi on lyhyt tarina siitä, kuinka Sieninevan kreivi joutuu oman keksintönsä uhriksi ja alkaa käyttäytyä täysin luontonsa vastaisesti. Kyseessä onkin eräänlainen Jekyll & Hyde -versio.

Z niin kuin Zorbul ja Zorbulin varjo esittelevät Sieninevan kreivin "arkkivihollisen", Zorbulin. Tämä on lahjakas tiedemies, joka käyttää taitojaan häikäilemättä hyväkseen. Zorbulin taidot eivät vain ole aivan niin huikeat kuin hän luulee ja usein maailmanvalloitussuunnitelmat kaatuvatkin johonkin pieneen kömmähdykseen. Helppoa ei Zorbulin aisoissa pitäminen kuitenkaan ole edes Pikolle ja Fantasiolle.

Piko ja Fantasio olivat oikein mukavaa luettavaa edelleen, tosin tällä kertaa lukeminen tapahtui muualla kuin ruokapöydässä. Toivottavasti uusintapainoksia otetaan jatkossakin, sillä etenkin niitä ensimmäisiä Pikon ja Fantasion seikkailuja olisi hirveän kiva lukea uudelleen.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Taikurin hattu

Tove Jansson: Taikurin hattu
(Trollkarlens hatt, 1948)
WSOY 2010 (20. painos), 140s.
Suom. Laila Järvinen

Eräänä keväänä Muumipeikko, Nuuskamuikkunen ja Nipsu lähtevät kävelylle vuoren huipulle. Sieltä he löytävät mustan silinterihatun, joka osoittautuu taikurin hatuksi. Se muuttaa kananmunankuoret hauskoiksi pilviksi, Muumipeikon kummalliseksi peikoksi ja muurahaisleijonan pikkuruiseksi siiliksi. Vesi muuttuu hatussa mehuksi ja Hemulin kukkien siemenet kasvavat viidakoksi, mutta Piisamirotan tekohampaiden uutta olomuotoa ei kerrota.

Taikurin hattu on vinkeä tarina, jossa tapahtuu vaikka mitä: löytyy jännä hattu, tehdään retki syrjäiselle saarelle, kohdataan hattivatteja, tutustutaan Tiuhtiin ja Viuhtiin, pelätään mörköä, kohdataan taikuri ja tehdään toivomuksia. Vauhdikas kirja onkin mukava lukea yhteen menoon, ilman häiriötekijöitä.

Taattua Tove-laatua, suosittelen!

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Aavikon kyyhkyset

Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset
(The Dovekeepers, 2011)
Gummerus 2014, 619s.
Suom. Raimo Salminen

Aavikon kyyhkyset sijoittuu ensimmäiselle vuosisadalle, Masadan linnoitukseen, jonne noin 900 juutalaista on paennut roomalaisia valloittajia. Neljä naista kertoo vuorollaan oman tarinansa kuvaten samalla koko Masadan elämää ja yhä vaikeammaksi muuttuvaa tilannetta. Jaelin äiti on kuollut tyttärensä synnytyksessä, eikä Jaelin isä ole koskaan antanut tätä anteeksi tyttärelleen. Isoveli Amram ryhtyy isänsä tavoin salamurhaajaksi ja pian perheen on paettava Jerusalemista. Revka taas huolehtii tyttärensä kahdesta pojasta, jotka ovat kadottaneet äänensä. Aziza on nuori, kaunis nainen, jonka kohtalo on jossain muualla kuin kangaspuiden ja keittoastioiden ääressä. Šira, Moabin noita, tekee amuletteja ja pieniä taikoja niitä pyytäville, vaikka kaikki magia onkin kiellettyä. Näiden neljän naisen elämät risteävät Masadassa, kyyhkyslakassa, jonne heidät on nimetty töihin.

Minun odotukseni olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Periaatteessa siinä on kaikki ainekset todella hyvään kirjaan: faktoihin perustuvia historiallisia tapahtumia, naiskohtaloita, ihmissuhteita ja jännitystä. Tarina ei ole todellakaan moneen kertaan kuultu, vaan minulle uskoakseni ensimmäinen tähän aikakauteen ja ympäristöön sijoittuva kertomus. Mutta vaikka tarina itsessään oli mielenkiintoinen, lukeminen oli takkuista. Normaalisti eläydyn kirjojen tapahtumiin helposti, mutta Aavikon kyyhkyset tuntui työntävän minua koko ajan jonkin näkymättömän turvavälin päähän itsestään. Teksti tuntui etenkin ensimmäisessä osassa kylmältä, sieluttomalta. En tiedä, onko suomennos tehnyt tekstistä kalseaa vai onko alkuperäinen teksti samanlaista.

Onneksi kirja parani loppua kohti, mutta kokonaisuutena tarinasta jäi kuitenkin puuttumaan jotakin. Tiivistäminenkään ei olisi ollut pahaksi, sillä kirjassa toistettiin muutamia pieniä asioita turhan usein. Esimerkiksi Jaelin isän kyky liikkua kuin aave, kadota toisten silmien edessä, olisi tullut selväksi huomattavasti vähemmilläkin maininnoilla.

Hoffman on tehnyt tätä kirjaa varten paljon taustatyötä ja kirjassa viitataankin moniin todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Aavikon kyyhkyset oli minusta hiukan liian pitkitetty ja sieluton, mutta mielenkiintoinen kirja.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Umpah-pah

René Goscinny (teksti) & Albert Uderzo (kuvat): Umpah-pah
(Oumpah-Pah - L'intégrale, 2011)
Egmont 2014, 189s.
Suom. Outi Walli ja Mary A. Wuorio

René Goscinny ja Albert Uderzo tunnetaan parhaiten Asterixin luojina. Tämä ei toki ole mikään huono asia, sillä ovathan Asterixit yksi parhaista sarjakuvista kautta aikojen. Ennen voittamattomien gallialaisten kylää Goscinny ja Uderzo ehtivät kuitenkin työskennellä yhdessä pitkään ja julkaista viisi Umpah-pah sarjakuva-albumia: Päänahan metsästäjät, Latuskajalat sotapolulla, Merirosvoja näköpiirissä, Salainen tehtävä sekä Petolliset silmäpussit. Alunperin Umpah-pah heimoineen eli perinteitä vaalien syrjässä muusta maailmasta nykyaikana. Tuo asetelma ei kuitenkaan herättänyt julkaisijoiden mielenkiintoa ja Umpah-pah siirrettiinkin syrjään seitsemäksi vuodeksi. Umpah-pah heimoineen päätettiin siirtää luontevampaan aikakauteen, siirtomaa-ajalle, ja lopputulos onkin monin verroin jouhevampi kuin ensimmäiset Umpah-pah stripit. Nuo Umpah-pahin "esiversion" kahdeksan sivua on julkaistu tässä Egmontin kokoomateoksessa.

Olen todella iloinen, että Umpah-pahin seikkailut julkaistiin viimeinkin uudestaan. Minulla on omana kolme käytettynä ostettua Umpah-pah albumia, joista kahdesta puuttuu sivuja. Kirjastostakaan ei ole näitä kaikkia sarjakuvia löytynyt, joten en ole koskaan päässyt tutustumaan Umpah-pahin seikkailuihin kokonaisuudessaan.

Ankarasti tiivistettynä juoni menee kutakuinkin niin, että ranskalainen kreivi Olvin Janoisin saapuu Pohjois-Amerikkaan ja jää heti Umpah-pahin vangiksi. Umpah-pahista ja Olvinista, jota kutsutaan intiaanien keskuudessa nimellä Tupla Päänahka, tulee veriveljiä, jotka yrittävät sumplia selville vesille milloin sotaisten vihollisheimojen, milloin epäilyttävän vakoilijan tai merirosvojen kynsistä.

Kuten tämän painoksen tietosivuillakin todetaan, Umpah-pah -albumeissa on nähtävissä todella paljon samoja piirteitä kuin myöhemmin Asterixissa.Tietysti piirrostyyli on samanlainen humoristisine hahmoineen, mutta myös huumori on jo hyvin samanlaista. Erojakin toki löytyy, mielestäni suurimpana se, että Asterixeihin verrattuna Umpah-pah albumit tuntuvat kiirehdityiltä. Eivät hutaisten piirretyiltä, vaan juonen puolesta liian nopeasti eteneviltä. Näissä ei yksittäin luettuina ehdi juurikaan tutustua yksittäisiin hahmoihin tai päästä sisälle tunnelmaan. Siksipä tällainen yhteispainos onkin todella tervetullut: homma toimii ja pysyy paremmin kasassa, kun turhankin vauhdikkaat tarinat voi lukea peräjälkeen.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Muumit ja suuri tuhotulva, Taikatalvi & Outo vieras Muumitalossa

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
(Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)
WSOY 1991, 54s.
Suom. Jaakko Anhava

Miksi ihmeessä tästä aivan ensimmäisestä Muumi-kirjasta ei ole otettu uusia painoksia, kuten kaikista muista? Miksi se tuntuu jatkuvasti jäävän muiden jalkoihin?

Muumit ja suuri tuhotulva on lyhyt, nopeatempoinen ja hivenen alakuloinen tarina. Runsas kuvitus on kaunista, osin maalauksellisempaa kuin muissa kirjoissa.

Muumipeikko kulkee äitinsä kanssa sinne tänne etsimässä isäänsä, joka on lähtenyt hattivattien matkaan. Synkästä metsästä ei löydy isää, vaan pelokas Nipsu sekä sinitukkainen Tulppaana. Vuorenseinämästä ei kurkista Muumipappa, vaan vanha herra, joka esittelee ylpeänä rakentamaansa tekoaurinkoa ja erilaisista herkuista muodostuvaa puutarhaansa. Etsintäretki jatkuu ja monia haasteita on edessä, mutta onneksi lopulta löytyy niin Pappa kuin tulvan viemä Muumitalokin, kauniista ja rauhallisesta laaksosta.

"- Kiitos ja ylistys, sanoi Muumimamma, joka ei ollut oikein luottanut merenpeikkoon. - Täällähän on mukavaa.- Riippuu siitä mistä pitää, sanoi merenpeikko."

Muumit ja suuri tuhotulva ei ole yhtä taidokas kuin myöhemmät Muumi-kirjat, mutta silti hyvä ja täynnä osuvia lausahduksia. Tämä olisi kiva saada omaankin hyllyyn.


Tove Jansson: Taikatalvi
(Trollvinter, 1957)
WSOY 2010, 121s.
Suom. Laila Järvinen

Taikatalven lukemista piti hiukan kiirehtiä, sillä halusin saada sen luettua ennen kuin nämä "takatalven" lumet ehtivät sulaa. Hyvin ehdin.

Muumipeikko herää kesken talviunien, eikä saa enää unta. Talo tuntuu ankealta ja olo yksinäiseltä muiden nukkuessa, joten Muumipeikko päättää lähteä ulos. Kaikkialla on valkoista ja upottavaa, kylmääkin tietysti. Uimahuoneesta on tullut Tuu-tikin ja näkymättömien päästäisten koti. Tuu-tikki opastaa Muumipeikkoa toimimaan kuten talvella kuuluu, rakentaa pakkasrouvalle lumisen ratsun ja keksii, miten urheiluhullusta Hemulista pääsee eroon. Talvesta tulee Muumipeikolle taianomainen, vaikka jatkuva pimeys ahdistaa ja pelottaakin. Pikku Myy, joka myös on herännyt kesken talviunien, osaa elää talvella ihan yhtä riehakkaasti kuin kesälläkin.

Taikatalvi oli ihanampi kuin muistinkaan. En ole tippaakaan talvi-ihminen, mutta Tuu-tikin rauhallisten toteamusten voimalla jaksaisin minäkin paremmin nämä kylmät ja pimeät ajat. Toisaalta, se että toinen on oikeassa, ei estä toista pettymästä.

Yksi parhaista kohtauksista on se, kun aurinko viimein näyttäytyy ja Muumipeikko tajuaa kevään todella olevan tulossa:

"- Siellä se on! huusi Muumipeikko. Hän nosti pikku Myyn ilmaan ja suuteli tätä keskelle kuonoa. - Äh, älä ole hupsu, sanoi pikku Myy. - Mitä meluamisen syytä tässä nyt on? - Voi on! huusi Muumipeikko. - Tulee kevät! Tulee lämmintä! Kaikki heräävät! Hän sieppasi kalat jäältä ja heitti ne korkealle ilmaan. Hän seisoi päällään jäällä. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut itseään näin onnelliseksi."


Tove Jansson: Outo vieras Muumitalossa
(Skurken i Muminhuset, 1980)
WSOY 1980, 34s.
Suom. Panu Pekkanen

En ole koskaan nähnyt ihan oikeaa Muumitaloa, sitä jonka Tuulikki Pietilä rakensi yhdessä Pentti Eistolan ja Tove Janssonin kanssa. Haluaisin kyllä nähdä, sillä tämän kirjan kuvitus osoittaa, että kyseessä on todellinen mestariteos. Tämä Muumitalo ei ole pyöreä kuten kirjoissa, vaan hämmästyttävän moniulokkeinen, täynnä erikoisia torneja, kuisteja ja parvekkeita. Pikkuruiset huonekalut ja muut esineet, suloiset hahmot ja lukemattomat yksityiskohdat ovat viimeisteltyjä ja ajatuksella tehtyjä.

Outo vieras Muumitalossa ei ole tarinana kovin jännittävä: yön pimeydessä Haisuli hipsii taloon, järsii huonekaluja ja haisee pahalle. Lopussa selviää, että Haisuli on Muumipapan vanha ystävä ja taitava merimies. Tarinan heikkoudet on helppo jättää huomiotta, sillä Toven veljen, Per Olov Janssonin ottamat valokuvat ovat niin täynnä ihasteltavaa.

Kirjan vahvuus on siis ehdottomasti kuvissa, joita myös lapset mielellään tutkivat.