sunnuntai 31. elokuuta 2014

Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö
(Kråkflickan)
Otava 2014, 415s.
Suom. Kari Koski

Varistytön ennakkokappale löytyi postilaatikosta jo alkuvuodesta. Kirjan sisältö ei alkujaan houkutellut, mutta pistin kirjan hyllyyn, sillä sen häiritsevän pelottava kansi lupailee jotakin sietämättömän pelottavaa. Nyt viimein luin Varistytön, koska isosisko käski. (Tein muuten samoin kuin sisko ja teippasin kannen peitoksi paperin.)

Metroaseman lähettyviltä löytyy muumioitunut pojan ruumis. Rikoskomisario Jeanette "Janne" Kihlberg saa tapauksen tutkittavakseen ja pian muumioituneita ruumiita ilmaantuu lisää. Välillä kirjassa kuljetaan Jeanetten mukana, välillä psykoterapeutti Sofia Zetterlundin, välillä Varistytön eli Victoria Bergmanin ja toisinaan taas patologin matkassa. Varistyttöön on ympätty runsaasti karmeuksia lapsikaupasta hyväksikäyttöön, insestiin, väkivaltaisuuteen sekä kevyempiä haasteita rahahuolista parisuhdeongelmiin.

Juoni käynnistyy hitaasti nykien ja lyhyet kappaleet takaavat poukkoilun jatkuvan kirjan loppuun asti. Se, että kirjan on kirjoittanut kaksi ihmistä (Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist) näkyy mielestäni tekstissä liian hyvin, sillä tyyli vaihtelee todella paljon. Osittain tyylin vaihtelu keskiössä olevan henkilön mukaan on ihan perusteltua, mutta minusta rakenne ei täysin toimi. Kirjan suomennos on kenties tehty vähän kiireessä (tai ehkä tässä ennakkokappaleessa ei vielä ole lopullinen suomennos?)  ja tekstissä tuli vastaan monia minusta töksähtäviä, vähän sinne päin olevia sanoja tai ilmaisuja. Esimerkiksi joku kuoli otettuaan "yliannoksen huumeita" ja joku toinen kaapi roskiin "ruoanjätteet". Kirjan loppupuolella toistui ainakin kolme kertaa kappaleen lopussa, jännittäväksi cliffhangeriksi tarkoitettu "hän luuli että siihen menisi kauan, mutta se tapahtuikin pian" -lausahdus, joka lähinnä söi sen vähäisenkin jännityksen.

Suurin pettymykseni tämän kirjan suhteen lienee se, ettei tämä ollutkaan piinaavan jännittävä. Kyllä, lopussa yllätyin hieman yhdestä juonenkäänteestä, mutta en niin paljon kuin ehkä olisi pitänyt. Kokonaisuutena kirja jäi laimeaksi, aivan kuin jonkin hyväksi todetun mallin mukaan kirjoitetuksi tarinaksi, johon on survottu liikaa kaikkea eikä lopulta saada jännitettä pysymään yllä (tai edes rakentumaan).

Minulla muuten oli tästä kirjasta sellainen käsitys, että sitä olisi hehkutettu blogeissa ylen määrin. Nyt kuitenkin löysin lähinnä sellaisia "ihan kiva, mutta…" -postauksia, joten ehkä olenkin kyhännyt nämä suuret ennakko-odotukset ihan itse.

Voi olla, että jossain vaiheessa luen Varistyttö-trilogian muutkin osat, mutta en aio pitää niiden kanssa mitään kiirettä. Eihän se viimeinen osa ole kyllä vielä ilmestynytkään.

perjantai 29. elokuuta 2014

Confessions of a Prairie Bitch

Alison Arngrim: Confessions of a Prairie Bitch. How I survived Nellie Oleson and learned to love being hated
!t (It Books) 2011, 297s.

Tätä kirjaa minulle suositteli Goodreads sen jälkeen, kun olin lukenut Sarah Silvermanin The Bedwetterin. Suoraan sanottuna Pieni talo preerialla -sarjan Nellie Olesonia näytelleen Alison Arngrimin muistelmat eivät olisi niin hirveästi kiinnostaneet, ellei kirjalla olisi näin törkyistä nimeä ja hauskaa kantta. Hankin kirjan omaksi, marinoin sitä hyllyssä vuoden, aloittelin vähän ja hauskasta alusta huolimatta laitoin takaisin hyllyyn, kun muut kirjat kiilasivat väliin. Tässä eräänä päivänä unohdin kirjani alakertaan, kun menin kuopusta nukuttamaan päiväunille ja nappasin Confessions of a Prairie Bitchin luettavakseni.

Alison Arngrim näytteli Pieni talo preerialla sarjan pahista, kauppiaan tytär Nellie Olesonia seitsemän vuoden ajan. Tuona aikana Alisonista ja Nelliestä tuli monien silmissä yksi ja sama henkilö, joten toisinaan fanitapaamisissa edelleenkin tapahtuu mitä absurdeimpia kohtauksia.

Kirja alkaa Alisonin lapsuudesta, joka ei ollut aivan tavanomainen. Hänen äitinsä oli näyttelijä, joka teki paljon myös ääninäyttelijän töitä. Alisonin koulukaverit olivatkin kärkkäitä vaatimaan esimerkiksi Casper (the friendly ghost) imitaatioita. Alisonin isä taas oli Liberacen henkilökohtainen manageri sekä homo, mitä tosin ei lapsille myönnetty. Alisonin veli, Stefan, oli lapsinäyttelijä ja myöhemmin teini-idoli.

Hulvattoman alun jälkeen lukijan silmille paiskataan järkyttävä asia, josta lukeminenkin ahdisti valtavasti. Vaikka kirja olisi voinut muuttua synkäksi ja raadolliseksi, Arngrim onnistuu omalla asenteellaan ja hersyvällä huumorillaan jättämään asian hiukan taustalle. Alisonin kertomukset Pieni talo preerialla -sarjan kuvauksista ovat mielenkiintoisia ja hauskoja, sellaisia joiden jälkeen sarjaa katsoisi aivan uusin silmin. Nellie Oleson ei ole tosiaan kuulunut lempihahmoihini, mutta tämän kirjan jälkeen hänestä on pakko pitää. Kuvauspaikalla lapsinäyttelijöistä pidettiin hyvä huoli, vaikka olosuhteet olivatkin nykymittapuulla varsin vaatimattomat. Kenenkään ei kuitenkaan tarvinnut pelätä koskemattomuutensa puolesta:

"The impression I was given in no uncertain terms was that if anyone bothered me, all I had to do was tell one of the guys on the crew, and the body would never be found."

Confessions of a Prairie Bitch on esimerkillinen "julkkismuistelmateos". Arngrim kertoo toki paljonkin työstään, mutta myös itsestään. Hän ei sorru kertaamaan tv-sarjan tapahtumia, jotka ovat katsojille (vai lukijoille?) entuudestaan tuttuja, vaan jakaa juuri niitä kiinnostavampia, kulissien takana tapahtuneita asioita. Arngrimin käyttämä kieli on sulavaa luettavaa: sanasto on värikästä, mutta ei-natiivillekin helposti ymmärrettävää ja kertojana Arngrim on luonnonlahjakkuus.

Harvoin kirjojen kansiin valituista ylistyskommenteista löytyy yhtä hyvin osuvaa kuvausta kuin tästä Atlanta Journal-Constitutionin tiivistys: "Hilarious and heartbreaking." Tätä lukiessani nauroin ja itkin, välillä yhtä aikaa.

Oi kiitos, Goodreads, mahtavasta kirjasuosituksesta!

torstai 28. elokuuta 2014

Coraline

Coraline
Alkuperäinen tarina: Neil Gaiman
Sarjakuvaksi sovittanut: P. Craig Russell
Egmont 2009, 186s.
Suom. Petri Silas

Olen lukenut joskus aikoja sitten Neil Gaimanin kirjan Coraline varjojen talossa. Tykkäsin siitä kovasti ja halusin vilkaista, millainen sarjakuva tarinasta on tehty.

Coraline muuttaa vanhempiensa kanssa asumaan asuntoon, joka on villiintyneen puutarhan ympäröimässä vanhassa ja suuressa talossa. Coralinen isä tekee töitä työhuoneessaan, eikä äitikään ehdi pitää seuraa tylsistyvälle tytölle, joka alkaa tehdä tutkimusmatkoja uudessa asunnossa. Ovia laskiessaan hän löytää lukitun oven, jonka takaa paljastuu tiiliseinä. Eräänä päivänä oven takana avautuukin synkkä käytävä, jonne Coraline astuu ja löytää oman kotinsa kopion, jossa asuvat toinen isä ja toinen äiti. He ovat muuten samanlaisia kuin Coralinen oikeat vanhemmat, mutta toisen äidin sormet ovat hiukan liian pitkät, teräväkyntiset ja liikkuvat koko ajan. Lisäksi toisilla vanhemmilla on silminään mustat napit. Kun Coraline palaa takaisin oikeaan kotiinsa, isä ja äiti ovat kadonneet. Melko pian Coraline ymmärtää heidän olevan toisen äidin vankina ja ainoa mahdollisuus pelastaa heidät on mennä takaisin synkkään käytävään.

Periaatteessa tämä sarjakuvasovitus on onnistunut hyvin. Gaimanin alkuperäisversion lukemisesta on sen verran kauan etten osaa sanoa onko tämä kuinka uskollinen versio siitä, mutta veikkaisin että hyvinkin. En kuitenkaan muista Coralinea aivan näin "vanhana" ja eleettömänä tyttönä. Vaikka sarjakuvan Coralinea jännittää ja välillä pelottaakin, se ei juurikaan näy. Oikeastaan hänessä ei näy tunteita juuri lainkaan, ei edes silloin kun hän purkaa harmiaan vanhempiinsa.

P. Craig Russellin piirrostyyli on ihan ok. Nappisilmäisistä vanhemmista olisi varmasti saanut paljon kammottavampiakin ja joissakin kuvissa kiinnitin huomiota erikoiseen viivankäyttöön. Esimerkiksi kirjan loppupuolella on lähikuva Coralinen kädestä, jossa varjostukset ja nivelten viivat on piirretty minun mielestäni vähän oudosti. Siinä missä nivelissä on (ainakin omissa käsissäni) vaakaviivoja, Coralinen niveliä korstaa pystysuuntainen siksak-kuvio, joka saa sormet näyttämään kurttuisilta ja vanhoilta. Pieni juttu, mutta tuollaiset kiinnittävät harmillisen paljon huomiota.

Coraline-sarjakuva ei ole niin hyvä, kuin millaisena kirjan muistan, mutta luettava kuitenkin.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Tatu ja Patu, syömään!

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään!
Otava 2014, 120s.

Jostakin omituisesta syystä meillä ei ole erityisemmin perehdytty Tatun ja Patun aivoituksiin, vaikka pari kirjaa löytyy omastakin hyllystä. Lapset ovat näitä kyllä selailleet ja lueskelleet paljonkin, mutta yhdessä ei ole tullut luettua. Tämä syömiskirja oli kuitenkin niin mielettömän hauska, että Tatu ja Patu -kuvakirjoja on haettu kirjastosta (kaikki kaksi paikalla ollutta kirjaa) ja lopuista pistin varauksen. Tatu ja Patu, syömään! on hulvattoman hauska käsikirja siitä, "miten syödään, mitä syödään ja miksi syödään".

Tatu ja Patu, syömään! kertoo tosiaankin seikkaperäisesti melko lailla kaikesta syömiseen liittyvästä. Kirjasta löytyy kuvitetut ohjeet siihen, kuinka ravinto saadaan siirtymään elimistön puolelle, voileivän tekemisestä (helppo voileipä ja vaativampi versio) sekä maistelemisesta. Kirjassa on kolme hauskaa 22 kohdan listaa väärinmuistetuista hedelmien ja vihannesten nimistä, ruokailutilanteissa tehtävistä virheistä sekä hyväksytyistä syistä lykätä ruokapöytään saapumista. Kappaleiden lopuista löytyy myös monivalintakysymyksiä, joilla voi testata onko kirjassa annettu oppi mennyt perille.

Me luimme tämän iltasatuna ja se oli sekä tyhmää, että hirveän hauskaa! Tyhmää lukeminen oli ainoastaan siksi, että meitä kaikkia nauratti aina kauheasti, ettei sitä yöunia edeltävää rauhoittumista liiemmin päässyt tapahtumaan. Kirjassa on parasta ihan kaikki: humoristinen teksti, hauskat hahmot, asiasisältö ja kuvitus, joka on ilmeikkyydessään ja vähäeleisyydessään ihan mielettömän hassua.

Lasten mielestä kirjan paras osio oli Tatu "Tsyrki" Tsukkulan pinaattiletut -sarjakuva, jossa Tatu puhuu stadin slangia, joka taas oli lasten mielestä jotain käsittämättömän hölmön kuuloista murretta. Minä en kykene nimeämään yhtä tiettyä suosikkia, sillä rehellisesti pidin ihan kaikesta.

Hillittömän hauska kirja, jonka jälkeen minun on pakko haalia kaikki aikaisemmatkin Tatut ja Patut omaan hyllyyn.

tiistai 26. elokuuta 2014

Luiden kaiku

Diana Gabaldon: Luiden kaiku
(An Echo in the Bone, 2009)
Gummerus 2010, 1183s.
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi


Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarja on ollut minulle mieluista viihdettä: aikamatkustusta, rakkautta, skotteja ja vaikka mitä jännää sulavasti luettavassa muodossa. Sarjan kahdeksas kirja ilmestyy suomeksi lokakuussa ja sitä ennen halusin saada luettua tämän edellisen, Luiden kaiun, joka on odottanut hyllyssä kiltisti lähes neljän vuoden ajan.

Heti alkuun on todettava kirjan olleen valtava pettymys. Sen sijaan, että tarina olisi vienyt minut mukanaan, sivut olisivat kääntyilleet kuin huomaamatta ja olisin saanut elää tunteella mukana Jamien ja Clairen elämässä, pitkästyin ja turhauduin. En todellakaan muistanut edellisten kirjojen tapahtumia niin hyvin, kuin kirjailija olettaa lukijan muistavan, joten kesti ihan hirveän kauan oppia uudelleen kuka kukin onkaan ja miten he liittyvät Jamieen ja Claireen - jos nyt ylipäätään liittyivät. Kun 350 sivun jälkeenkään tarina ei ollut lähtenyt käyntiin, jätin kirjan tauolle ja luin pari muuta kirjaa välissä.

Viimein jatkoin lukemista ja sinnikkyyttä vaadittiin kyllä todella paljon. Gabaldon on niin syvällä luomassaan maailmassa, ettei hän osaa päästää kenestäkään irti. Jokaisesta sivuhenkilöstä tuntuu kehittyvän uusi päähenkilö vanhojen (jo turhankin lukuisien) rinnalle, eikä monien päällekkäisten "juonten" kuljettaminen kulkenut tässä kovin onnistuneesti. Gabaldonilla on myös kova hinku ujutta Jamie kaikkiin mahdollisiin historiallisesti merkittäviin taisteluihin ja kuljettaa Jamien ja Clairen tielle kuta kuinkin kaikki historialliset henkilöt, eikä tämäkään pitemmän päälle toimi. Briannan ja Rogerin perhe jää todella vähälle huomiolle. Ensin ajattelin, että tämä ei haittaa, sillä noita muita juonia oli tosiaan jo ihan tarpeeksi. Mutta kun kirjan jännittävin tapahtuma sijoittuu nimenomaan Briannan ja Rogerin aikaan (sivulla 890!) aloin vähän ihmetellä, miksi ihmeessä väkisin piti keskittyä niihin muinaisiin, tylsiin juttuihin niin pitkään. Seuraavaksi ihmettelin - paljon - sitä, miksi ihmeessä tätä jännittävää käännettä ei käsitelty lainkaan seuraavien 147 sivun aikana! Ylipäätään tämä aihe, josta olisi saanut irti valtavan paljon, sivuutettiin ärsyttävän pienesti. Pari lyhyttä kappaletta siellä täällä ja lopulta koko "seikkailu" jäi täysin kesken, kun kirja loppui.

Luiden kaiussa se aiemmista kirjoista tuttu tapahtumien tempo käynnistyy vasta tuolla sivulla 890 ja vain parisataa viimeistä sivua veivät mukanaan. Mutta se ei todellakaan pelastanut puuduttavan tylsää kirjaa. Kun "kaikki" tapahtuu parinsadan sivun aikana, ei mihinkään perehdytä tarpeeksi vaan lukija pääsee lukemaan vain välähdyksen sieltä täältä. Esimerkiksi Iania isketään kirveellä tappelussa ja vasta parinkymmenen sivun jälkeen selviää, että Claire on hoitanut Ianin kuntoon. Ja aiemmin samassa kirjassa on kuvattu pikkutarkasti monen monta hampaanpoistoa, amputaatiota ynnä muuta vastaavaa, joilla ei ole ollut tarinan kannalta mitään erityisempää merkitystä! Tyhmää! Keskity, Gabaldon, Keskity!!

Luiden kaiku oli minulle armoton pettymys. Minulle on vähän lupailtu, että se syksyllä ilmestyvä on parempi, joten aion sen ilman muuta lukea. Odotukset eivät kuitenkaan ole juuri nyt järin korkealla.

maanantai 25. elokuuta 2014

Maukan ja Väykän satukirja

Timo Parvela: Maukan ja Väykän satukirja
Tammi 2013, 81s.
Kuvitus: Virpi Talvitie

Maukan ja Väykän satukirja poikkeaa aiemmin luetuista sarjan kirjoista siinä, ettei tässä ole yhtä, jatkuvaa juonta. Jokainen luku on itsenäinen satunsa, joten näitä voisi hyvin lukea missä järjestyksessä tahansa. Useimmissa saduissa päähenkilöinä ovat tuttuun tapaan Maukka ja Väykkä, mutta minä ihastuin eniten tarinoihin Oikea prinsessa sekä Hiljaisuutta! Ne tuntuivat tavoittavan perinteisen sadun hengen parhaiten ja sellainen viehättää aina.

Oikea prinsessa kertoo päivästä, jolloin kylän läpi kulkee aito prinssi. Possu Röhkötti on vakuuttunut siitä, että prinssiltä saatu suudelma muuttaisi hänet oikeaksi prinsessaksi. Prinssillä on kuitenkin Possu Röhkötille sellaista kerrottavaa, joka saa Possu Röhkötin ajattelemaan asioita ihan uudelta kannalta.

Hiljaisuutta! taas kertoo Humma Ihalaisen hiljaisuudenkaipuusta. Hän päättää rakentaa veneen, jolla voisi iltaisin soudella järvellä ja nauttia hiljaisuudesta. Vene tuokin mukanaan mahdollisuuden yksinoloon, mutta eri tavalla kuin Humma Ihalainen etukäteen suunnitteli.

Maukan ja Väykän satukirja oli taas mukava ja hassu luettava. Virpi Talvitien kuvitus jaksaa ihastuttaa kirjasta toiseen.

Tämä on Maukka ja Väykkä -faneille pakollista luettavaa, mutta sopii mainiosti myös ensikosketukseksi kaverusten elämään.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Kuninkaantie. Matka historiasta nykyaikaan

Janne Haikari & Carlos da Cruz: Kuninkaantie. Matka historiasta nykyaikaan
Schildts & Söderströms 2014, 33s.

Ahvenanmaalta Viipuriin kulkeva Kuninkaantie on historiallisesti merkittävä. Entisen postireitin varrella on tapahtunut vaikka mitä ja luonnollisesti moni tärkeä paikkakin on sijoittunut hyvien kulkuyhteyksien äärelle.

Kouluikäisille suunnattu tietokirja esittelee Kuninkaantien pätkä kerrallaan. Matkalle lähtee Vertti Historiallisten teiden mielikuvitusmuseosta veneilleen ensin läpi Ahvenanmaan jatkaen sitten matkaa jalkaisin Turusta Viipuriin. Vertille esitellään kunkin taipaleen varrelta lukuisia historiallisia tapahtumia aina keskiajalta nykypäivään.

Kirjan on hauskasti ja monipuolisesti kuvittanut Carlos da Cruz ja teksti on Cruzin ja Janne Huikarin yhteistyön tulosta. Meillä tätä on lueskeltu pätkissä, lähinnä silloin kun olen saanut lapset suostuteltua kuuntelemaan. Sekä tokaluokkalainen että pian eskarin aloittava lapsi molemmat kyllä pitävät Kuninkaantiestä, mutta lyhyiden ja runsaslukuisten faktapätkien kuunteleminen on aika väsyttävää. Näin nuorille kirja voikin olla vielä liian vaativa, kun Suomen historiasta (puhumattakaan muiden maiden historiasta) ei ole vielä kovin selkeää mielikuvaa ja asioiden sijoittaminen suurin piirtein oikealle paikalleen on haastavaa. Myönnän, että minullakin oli ajoittain keskikokoisia vaikeuksia asioiden sisäistämisen kanssa, sillä minulle on aina ollut helpompaa seurata historiaa kronologisesti edeten, kuin hypähdellä ajassa sinne tänne.

Kuninkaantie on täynnä mielenkiintoista tietoa ja kuvien tutkiskelussa vierähtää helposti aikaa. Vaikka meidän perhe ei saanut kirjasta irti ihan niin paljon kuin olin toivonut, vanhemmille lapsille tämä on varmasti mukava tapa kerrata historian tunneilla opittuja asioita.