maanantai 16. lokakuuta 2017

Funny Girl

Nick Hornby: Funny Girl
Penguin Audio 2014, 10h 18min
Lukija: Emma Fielding


Nick Hornbysta tuli yksi suosikkikirjailijoistani joskus tuossa vuosituhannen vaihteessa. Rakastin ihan hulluna Poikaa ja luin innolla ja tyytyväisenä kaikki muutkin häneltä suomennetut kirjat, jotka vain sain käsiini. Jostakin syystä Hornbytä ei enää suomenneta, enkä voi ymmärtää syytä sille.

Funny Girl on ollut lukulistalla ilmestymisestään asti, mutta ensin en ehtinyt lukea ja sitten jäin hölmönä odottelemaan suomennosta, jota ei tähän päivään mennessä ole tullut. Ilokseni Funny Girl löytyi Storytelistä äänikirjana, joten nyt on tämäkin tasokas Hornby koettu.

Vuoden 1964 Miss Blackpool -kisan voittaja, Barbara Parker, luopuu kruunustaan heti sen saatuaan. Ei hän ole koskaan paikallismissiksi halunnut vaan komedienneksi televisioon. Päättäväinen nuori nainen muuttaa Lontooseen ja alkaa tavoitella todellista haavettaan.

Tykkäsin tästäkin kirjasta paljon. Barbara, joka vaihtaa nimensä paremmin näyttelijälle sopivaksi, on ihailtavan määrätietoinen ja luottavainen. Hän tietää mitä haluaa ja hämmästyttävää kyllä myös saa sen.

Tavallaan kirjan juoni on ihan olematon: ei tässä kehitellä mitään jännittävää tai ääriromanttista juonikuviota, joka saisi sivut kääntymään vauhdilla, eikä loppuratkaisu ole millään tavalla erikoisen yllättävä. Funny Girl on ennen kaikkea tarina Barbarasta, joka toteuttaa unelmansa ja elää samalla ihan tavallista elämää.

Äänikirja on laadukkaasti toteutettu. Lukija eläytyy ja muuntautuu tarpeen mukaan, mutta sopivan hienovaraisesti. Hahmot erottaa toisistaan, mutta suoranaisia ylilyöntejä ei aksenttien tai muiden persoonallisten puhetapojen suhteen tapahdu.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Talo järven rannalla

Kate Morton: Talo järven rannalla
(The Lake House, 2016)
Bazar 2017, 667s.
Suom. Hilkka Pekkanen


Kate Mortonin kirjoille tyypillistä on kaikinpuolinen runsaus. Henkilöhahmoja on paljon ja melko lailla jokainen saa vuorollaan äänensä kuuluviin. Samassa kirjassa on usein useampi kuin yksi juonikuvio, jotka joko nivoutuvat yhteen tai sitten eivät. Tapahtumapaikkoja on useita, samoin aikatasoja.

Talo järven rannalla ei ole poikkeus tähän kaavaan. Vuoden 1933 kesäkuussa cornwallilaisen järvenrantatalon idylli särkyy, kun Edevanen perheen pieni poika katoaa. Lasta ei löydetä ja pian perhe jättää talonsa tyhjilleen ja muuttaa Lontooseen.

Kesällä 2003 rikostutkija Sadie Sparrow viettää pakkolomaa isoisänsä luona Cornwallissa ja kulkeutuu lenkillään tuon kyseisen hylätyn talon pihapiiriin. Sadie on pakotettu lomailemaan hänen vuodettuaan lehdistölle tietoja erään äidin katoamistapauksesta. Saadakseen ajatuksensa muualle Sadie alkaa tutkia talon historiaa ja pian kauan sitten kadonneen pojan kohtalon selvittäminen muodostuu hänelle hyvin tärkeäksi.

Samoihin kansiin mahtuu kaksi katoamistapausta, ainakin yksi epämääräinen kuolemantapaus, sotatraumoja, adoptiotarinoita, rakkaustarinoita, katkeruutta, syyllisyyttä ja lopussa myös vastauksia moniin kysymyksiin.

Viihdyin kyllä tämän kirjan parissa ihan mukavasti, mutta kyllä tämä sai jossain määrin aikaan lukuähkyä. Morton pyörittelee juonikuvioitaan näppärästi ja onnistuu eksyttämään lukijan useammankin kerran. Loppuratkaisua vaivaa silti mielestäni turha siirappisuus ja tietynlainen hätäisyys. Ottaen huomioon Mortonin halun taustoittaa kaikki hahmonsa liiankin tarkasti, yhden henkilön taustojen ilmeisesti tarkoituksellinen piilottelu tuntui melkeinpä tökeröltä.

Pienestä nillityksestäni huolimatta Talo järven rannalla oli oivallista luettavaa ankeaan syksyyn. Vähenevän valon ja lämmön aiheuttamassa ankeassa mielentilassa tämmöinen puolikepeä kirja on juuri sopivaa todellisuuspakoa.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Sarjakuvia


Zeina Abirached: Pääskysen leikki
(Mourir partir revenir - Le de jey des hirondelles, 2007)
Like 2011, 184s.
Suom. Aura Sevón


Pääskysen leikki perustuu Zeina Abirachedin omiin kokemuksiin. Libanonissa syntyneen Abirachedin lapsuutta sävytti vahvasti sisällissota. Ihmiset olivat oppineet elämään sodan keskellä: missä voi liikkua, kuinka väistellä tarkka-ampujia, mistä voi saada polttoainetta jne.

Abirachedin perheen koti oli kerrostalon pohjakerroksessa. Vähitellen tilavasta asunnosta oli käytössä enää eteinen, koko talon turvallisin tila. Sinne kokoontuivat pommitusten alkaessa myös talon muut asukkaat.

Pääskysen leikki kuvaa pääasiassa yhden illan kulkua. Abirachedin vanhemmat ovat kyläilemässä isoäidin luona, kun pommitukset alkavat. Zeina on sisarensa kanssa yksin kotona, mutta pian naapurin mummo tulee pitämään heille seuraa. Illan mittaan talon muutkin asukkaat tulevat paikalle ja Abirached avaa hieman heidän taustojaan.

Abirachedin piirrosjälki on varsin pelkistettyä ja naivistista. Lapsenomaisuus toki tukee vahvasti koko teoksen lapsinäkökulmaa. Pääskysen leikki on nopealukuinen ja jää harmittavan pinnalliseksi. Olen sellainen tunne edellä menevä lukija, mutta tämän kirjan kohdalla tunnetasot eivät oikein ehtineet tarinan mukaan, niin nopealla temmolla sivuja sai käännellä.



Zeina Abirached: Minä muistan
Like 2013, 93s.

Minä muistan osui silmiini kirjaston sarjakuvahyllystä. Tuskin olisin siitä kiinnostunut, ellen olisi juuri lukenut Pääskysen leikkiä. Jotenkin tämän lukeminen oli hämmentävää, sillä tämäkin kertoo Abirachedin lapsuudesta Libanonissa.

Albumin irralliset kohtaukset sieltä täältä eivät muodostaa mitään suurempaa tarinaa, enkä ymmärrä miksi näitä muistoja ei ole mahdutettu Pääskysen leikkiin.





Leela Corman: Unterzakhn
Schocken Books 2012, 204s.

Unterzakhn kertoo 1900-luvun alun New Yorkista, siirtolaiskortteleista Lower East Sidelta. Esther ja Fanya, noin kymmenvuotiaat kaksostytöt, ovat kuin toistensa kopiot, mutta vain ulkoisesti. Siinä missä Fanya kiinnostuu lukemisesta ja uuden tiedon oppimisesta, Estheriä vetää puoleensa läheisen bordellin kuvankauniit tanssitytöt.

Cormanin kuvaama tarina on karu ja ruma, mutta uskottava. Sisarusten etääntyminen toisistaan on surullista ja kaikista eroista huolimatta heidän elämänsä kulkevat ehkä sittenkin kovin samanlaisia ratoja.

Cormanin piirrostyyli on minun makuuni vähän turhan graafista. Tekstaus on epätasaista ja välillä vaikealukuista, mutta itse tarina toki on ihan laadukas. Hieman kyllä ihmettelen, miksi tyttöjen isän taustoja piti ylipäätään avata yhden luvun verran. Ihan hyvin olisi riittänyt Fanyan ja Estherin elämän tarkempi kuvaus.



Reetta Laitinen ja Jussi Pakkanen: 144 kertaa
Zum Teufel 2010, 46s.


Takakannessa kerrotaan, että 144 kertaa kertoo Helistä ja Pasista, jotka "ovat ystäviä ja rakastavaisia". Perinteinen seurusteleva pari he eivät kuitenkaan ole, vaan ilmeisesti kyseessä on jokin määräaikainen panokaveri-systeemi. Seksiä on sovittu harrastettavan yhdessä niin kauan kuin yhdessä tukkupakkauksessa on kortsuja (144 kappaletta). Homma on pidettävä salassa ja lopulta koko homma loppuu hieman ikävissä tunnelmissa.

Koin tämän sarjakuvan ärsyttävän vajaaksi! Jos takakannessa ei olisi valaistu tarinan ydintä, tuskin olisin ymmärtänyt, mistä on kyse. En myöskään hoksannut, oliko Helin ja Pasin välillä jotain tunteita ja jos oli niin kummalla vai molemmilla. Jotenkin tämmöinen sarjakuva, jossa olisi ollut aineksia ehjään tarinaan, mutta josta on päätetty esitellä vain muutama hajanainen kohtaus.


Reetta Laitinen: Kirjailija ja madame
Lempo Kustannus 2012, 79s.


Ihan huomaamatta luin Reetta Laitiselta toisenkin sarjakuva-albumin. Kirjailija ja madame pohjautuu tositapahtumiin, kirjailija Olavi Paavolaisen ja tee-se-itse-aristokraatti Minna Craucherin suhteeseen. Sarjakuvassa henkilöiden nimet ovat Oskar Pekkala ja Mimi Creutz.

Jotain olen aiemmin lukenut Paavolaisen ja Craucherin suhteesta, mutta kovin tuttu taustatarina ei kuitenkaan ollut. En siis tiedä, kuinka uskollinen sarjakuva on todellisille tapahtumille.

Laitinen kertoo tarinaa noin aukeaman mittaisilla kohtauksilla, joten tarina on hyvin pätkäinen. Aika ei kulje kronologisesti, vaan pomppii sinne tänne, mikä ei varmaan olisi häirinnyt niin paljon, mikäli "luvuilla" olisi ollut enemmän mittaa.

Laitisen piirrostyyli ei ole hirveästi minun mieleeni. Olisin toivonut enemmän ilmeikkyyttä ja vaikeasti määriteltävää notkeutta näihin ihmisiin.


Ulla Donner: Spleenish
S&S 2017, 80s.
Suom. Sinna Virtanen

Spleenishissä kiinnitin ensimmäiseksi huomioni sen sidosasuun. Tässä kirjassa ei ole selkämystä lainkaan, vaan sidonta on aivan paljas - ja kaunis.

Ulla Donnerin Spleenish on minäkertojan tuskastelua elämän kanssa. Kun kaikkea pitäisi ja haluaisi tehdä, mutta samaan aikaan ei vain saa mitään aikaiseksi. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta jokin epämääräinen ahdistaa jatkuvasti. Kavereita on, mutta joskus niitäkään ei huvita tavata vaan mieluummin esittää tökeröitä tekosyitä. Kaikki muut tuntuvat olevan älyttömän fiksuja ja taitavia, luonnostaan lahjakkaita ties missä. Menestyviäkin, toisin kuin kertoja itse.

Donnerin tyyli on erikoista. Punavalkoiset piirrokset ovat paikoin runsaita, paikoin hyvin pelkistettyjä. Tämän albumin kohdalla ei oikeastaan voi puhua ruutujaosta, sillä Donnerin "ruudut" ovat sivun tai koko aukeaman kokoisia. Sivuja saa siis käännellä hyvin tiuhaan tahtiin.

 Visuaalisesti en hirveästi ihastunut, mutta noin muuten tästä löytyi paljon samastumiskohtia. Erikoinen ja omaääninen sarjakuva-albumi.



Joe Hill & Gabriel Rodriguez:
Locke & Key, Heaven and Earth
IDW Publishing 2017, 72s.
Tässä eräänä päivänä googlailin itselleni kiinnostavaa sarjakuvalukemista, kun törmäsin tähän Locke & Key -maailmaan sijoittuvaan lyhyttarinoiden kokoelmaan. Hinta oli kohtuullinen, joten tilasin kirjan omaksi ja lukaisin heti tuoreeltaan.

Heaven and Earth -kirja pitää sisällään kolme tarinaa, joista yksi on vain kahdeksan sivun mittainen. Tähän kirjaan onkin ympätty varsin laaja valokuvaliite, jossa tekijät poseeraavat kirjan maisemien tosielämän vastineissa. Ihan mielenkiintoista jossain määrin, mutta onhan tämä nyt melkoista rahastusta.

Ensimmäinen tarina, Open the Moon, kertoo koskettavasti vanhempien kipeästä ratkaisusta. Yksi heidän lapsistaan tekee hidasta ja kivuliasta kuolemaa ja isä vie hänet kuumailmapalloajelulle kuun taakse. Kuun voi nimittäin avata yhdellä erikoisavaimella ja päästä kurkistamaan kulisseihin kuun takana.

Toisessa tarinassa, Grindhouse, raakalaismainen rosvojoukko tunkeutuu Keyhouseen. Talon asukkaat vaikuttavat puolustuskyvyttömiltä aseistautuneiden ryöstäjien edessä, mutta erikoinen talo tarjoaa yllättäviä puolustuskonsteja.

Viimeinen "tarina", kahdeksansivuinen In the Can, jätti jälkeensä lähinnä kysymyksiä. En ole varma tajusinko koko hommasta mitään, sen verran merkillistä meno oli.

Mitä noihin kirjan täytesivuihin valokuvakoosteineen ja kansitaidekokoelmineen tulee, kyllähän niitä selasi, mutta ilmankin olisin pärjännyt.



Watterson, Stevenson, Ellis & Allen:
Lumberjanes vol 2: Friendship to the Max
Lumberjanes vol 3: A Terrible Plan
BOOM! Box 2015 & 2016, 2x112s.

Sain siskolta lainaan nämä Lumberjanes-sarjakuvat jo aikaa sitten, mutta olen onnistunut vitkuttelemaan lukemisen kanssa, kuten niin usein ennenkin.

Tykkäsin näistä tosi paljon, vaikka kuvitustyyli vaihteleekin aika tavalla tarinoiden välillä. Vol 2 on täynnä samanlaista partioleiritouhua ja erikoisia tapahtumia zombimaisista poikapartiolaisista ulkohuussista putkahtaviin dinosauruksiin kuin ensimmäinen kokoelma. Lopussa saadaan nivottua juonenpäät tarpeeksi tyydyttävällä tavalla yhteen.

Kolmannessa kirjassa ollaan edelleen samalla leirillä, mutta meno on jossain määrin rauhallisempaa. Alussa kerrotaan kauhujuttuja leirinuotilla, sitten kaksi tyttöä ajautuu ulkohuussin kautta eräänlaiseen dinosaurusrinnakkaismaailmaan sillä välin kun muut ystävykset yrittävät ansaita helppoja partiolaismerkkejä.

Hauskoja juttuja, kivaa meininkiä.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus

J.K. Rowling:
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat,
alkuperäinen elokuvakäsikirjoitus
Tammi 2017, 293s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: Minalima


Toisinaan kirja on jo esineenä niin kaunis, että sitä tekisi mieli hiplata koko ajan ja kantaa mukanaan joka paikkaan. J.K. Rowlingin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvan käsikirjoitus on ehdottomasti yksi näistä. Jo kirjan yönsinistä ja kultaa näyttävästi yhdistävä kansi on ihastuttava, mutta sama viehkeän koukeroinen tyylitelty kuvitus jatkuu läpi koko kirjan.

Tarina on toki myös oikein mainio. Lisko Scamander saapuu vuosisadan alun New Yorkiin palauttaakseen yhden taikaotuksen takaisin oikeaan elinympäristöönsä. Muutaman epäonnisen sattumuksen kautta Lisko on kuitenkin hetkessä keskellä sekavaa tapahtumasarjaa, jonka vuoksi koko taikamaailma uhkaa paljastua tavallisille ihmisille.

Scamander on vähän hömelö ja varsin kömpelö sosiaalisissa tilanteissa. Itse asiassa koin hänet elokuvaa katsoessa suoranaisesti kiusalliseksi hahmoksi. Tätä käsikirjoitusta lukiessa pystyin kuitenkin suhtautumaan hänen huomattavasti lempeämmin ja nautinkin tarinasta uudella tavalla.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Perintötila

Anne B. Ragde: Perintötila
(Alltid tilgivelse, 2016)
Tammi 2017, 277s.
Suom. Katriina Huttunen


Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia ei jäänytkään trilogiaksi: pitkän tauon jälkeen Neshovin suvun vaiheita seurataan ilmeisesti useamman kirjan verran.

Tartuin Perintötilaan malttamattomana ja jännittyneenä. Berliininpoppelit oli aikoinaan todella vakuuttava lukukokemus, mutta Ragden muut kirjat eivät ole yltäneet samalle tasolle. (Satunnaista seuraa oli minusta yksinkertaisesti kamalan huono, Aion tehdä sinut onnelliseksi sentään perus hyvä.)

Alkuun tuntui vaikealta palauttaa mieleen suvun jäsenet. Erityistä päänvaivaa aiheutti se, kun en kerta kaikkiaan muistanut, mitä kyseenalaista Neshovin sukulaissuhteisiin liittyikään. Lopulta oli pakko plarata koko trilogia läpi ja silmäillä sieltä täältä sen verran, että oleellisimmat seikat palasivat mieleeni.

Margido pyörittää hautaustoimistoaan, Erlend ja Krumme kolmen lapsen ja neljän vanhemman perhettään. Isoisä asuu hoitokodissa ja viihtyy hyvin, Torunn taas elää miesystävänsä luona ja on erittäin tyytymätön elämäänsä. Miehellä on suhde nuoren naisen kanssa ja Torunn on asiasta  tietoinen. Hän ei kuitenkaan ole jaksanut reagoida asiaan mitenkään, ennen kuin matkalla vetokoirakisoihin kuulee etteivät miehen touhut ole jääneet huomaamatta muiltakaan. Äkillisen päähänpiston innoittamana Torunn ilmaantuu Margidon ovelle ja pian Neshovin tila saa vuosien jälkeen uuden asukkaan.

Kirjan loputtua olotilani oli kummallisen helpottunut. Kesti hyvin pitkään, ehkä jopa yli kirjan puolivälin, ennen kuin viimein päästiin itse Neshoviin, ja pelkäsin jo, että kirjan nimestä huolimatta sukutila ei enää olisikaan tarinan keskiössä.

Mitä henkilöhahmoihin tulee, olin selvästi jo vähän vieraantunut useimmista. Ainoastaan Erlend ja Krumme tuntuivat edelleen läheisiltä.

Mielenkiinnolla odotan seuraavan osan suomennosta ja sitä, mihin suuntaan Neshovien elämät kulkevat.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Ympyräiset


Anne-Maria Kuusela: Kiva Kirahvin kannustus
Räyhä Ravun kiukkupuuska
Sisu Kettu ei anna periksi
Kustannus Mäkelä 2017
Kuvitus: Matias Teittinen

Sain pyytämättä itselleni Räyhä Ravun kiukkupuuska -kirjan, jossa käsitellään tunnetaitoja. Vaikka kirja tuntuikin näin kotioloihin vähän turhan opettavaiselta, lainasin kirjastosta sarjan muutkin kirjat.

Räyhä Rapu -kirjassa opetellaan huomioimaan toisten tunteita ja pyytämään anteeksi, Sisu Kettu -kirjassa sinnikkyyttä ja toisten auttamista ja Kiva Kirahvi -kirjassa positiivisuutta ja kannustamista. Kaikki aiheet ovat totta kai tärkeitä ja voisin kuvitella, että näille kirjoille olisi kovasti kysyntää esimerkiksi päiväkodeissa. 

Tarinat ovat lyhyitä ja siellä täällä tarinoiden ohessa on kysymyksiä, joiden avulla on helppo keskustella kirjan teemoista lapsen/lasten kanssa. Esimerkiksi Kiva Kirahvi -kirjassa pohditaan, missä kukin on taitava ja millaisista asioista voi tulla surulliseksi. 

Kirjojen kuvitus on hyvin ympyräistä, mikä sopiikin sarjan nimeen, Ympyräiset, oikein hyvin. Meidän makuun nämä kirjat ovat kuitenkin vähän liian söpöjä ja tarinoiltakin kaipaamme enemmän vauhtia.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Elämäni ennen kuolemaa

Elina Järvi: Elämäni ennen kuolemaa
Like 2017, 363s.
Kuvat: Olga Poppius

Elämäni ennen kuolemaa sisältää neljäntoista ihmisen tarinat siitä kuinka kuolema on tai on käynyt aivan lähellä. Viidestoista tarina on kahden omaisen kertomus läheisen kuolemasta.

Rintasyöpä, alkoholismi, liikenneonnettomuus, ratsastusonnettomuus, sydänvika, räjähdys, hoitovirhe, räjähdys, pieleen mennyt lapsivesipunktio. Kuolema on näissä tarinoissa läsnä, mutta jotenkin häälyvänä varjona jossain taustalla. Osa on selvinnyt kuoleman porteilta melko vähällä, toisten elämä on muuttunut pysyvästi.

Eniten minua kosketti Rikan tarina. Hän meni toista lasta odottaessaan lapsivesipunktioon, vaikka ei oikeastaan halunnut koko tutkimukseen. Näytettä oli yritetty ottaa jo paria viikkoa aiemmin, tuloksetta. Tällä kertaa näyte saatiin otettua ja kaikki näytti sujuneen hyvin. Seuraavana päivänä neuvolassa vauvan sydänäänet kuulostivat liian hitailta ja kotiovella Rikan valtasi valtava uupumus. Illalla alkoivat kovat kivut ja Rika lähti sairaalaan, missä ultrassa vauvan todettiin kuolleen. Rika oli saanut verenmyrkytyksen, luultavasti lapsivesipunktiosta. Lapsen lisäksi Rika menetti kohdun ja munasarjat, molemmat jalat polvista alaspäin ja osan sormista.

Aivan liian monissa tarinoissa kerrotaan siitä, kuinka vaikeaa on saada ketään vastuuseen virheistä tai ylipäätään oikeudenmukaista kohtelua. Onnettomuuden jälkeen yritetään tivata, onko menopeli viritetty ja ajoitkohan ehkä sittenkin ylinopeutta, vaikka potilas olisi vielä shokissa. Kelan lääkäreiden omituisista päätöksistä olen saanut kuulla tuttaviltakin ja samanlaisia kokemuksia löytyy tästä kirjasta: on aivan sama millaisia lausuntoja erikoislääkärit antavat, Kelan lääkärit eivät niitä tunnu välttämättä edes lukevan.

Elämäni ennen kuolemaa on laadukas haastattelukokoelma, jolle Olga Poppiuksen valokuvat antaa lisää syvyyttä.