keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Punainen pukee teitä & Aarre

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä (Le Rouge vous va si bien, 2007, 118s.)
Aarre (Trésor, 2008, 106s.)
Wsoy 2009 ja 2011
Suom. Saara Pääkkönen

Lucie Durbianon sarjakuvat Punainen pukee teitä ja Aarre lähtivät kirjastosta mukaani kansiensa perusteella. Piirustustyyli näytti kivalta ja se tuntui riittävältä syyltä lukea molemmat kirjat.

Aloitin Durbianon ensimmäisestä albumista, Punainen pukee teitä, joka sisältää seitsemän lyhyttä, omalaatuista rakkauskertomusta. Rakkaus ei katso ikää, aikaa eikä paikkaa, vaan näissä novellien tapaan toimivissa tarinoissa Punahilkka voi rakastua suteen, etana kaunista naista esittävään patsaaseen tai Ihmemaan Liisa kiireiseen kaniin (joka ilman omantunnontuskia antaa Liisan merirosvoille vastineeksi omasta mielitietystään). Durbiano kuvaa mainiosti myös renessanssiajan miesparia sekä villin lännen kipeää kolmiodraamaa. Latautuneita, rohkeita tarinoita.

Aarre taas on melko heppoinen aarteenetsintäseikkailu, jonka kunnianhimoinen juoni ei toimi näin lyhyessä tarinassa. Aarteessa olisi ollut aineksia tasokkaaseen tarinaan, mutta nyt sisältö on lähinnä pintaraapaisuja toisensa perään. Aarretta enemmän huomiota saa professori Alamaron nuori ja naiivi tyträ, Christine. Mutkikas juonikuvio olisi mielestäni vaatinut (ja ansainnutkin) hallitumman tarinoinnin ja tämän vuoksi huomattavasti enemmän sivuja.

Molemmat sarjakuvat olivat kepeää luettavaa, mutta Punainen pukee teitä jää varmasti mieleen paljon pitemmäksi aikaa kuin seuraajansa, Aarre.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Gigantosaurus

Jonny Duddle: Gigantosaurus
(Gigantosaurus, 2014)
Karisto 2014, 30s.
Suom. Sirja Kunelius

Jonny Duddlen aiempi kirja, Merirosvoja naapurissa, on yksi luetuimmista kuvakirjoista meillä. Ilahduinkin suuresti, kun huomasin Gigantosauruksen ilmestyvän tänä kesänä ja vielä enemmän ilahtuivat lapset, kun postimies kävi kirjan meille tuomassa.

Gigantosaurus on nimensä mukaisesti valtavan, valtavan suuri dinosaurus, josta muut dinosaurusvanhemmat varoittelevat lapsiaan. Neljä dinosauruslasta, Luupää, Mini, Heka ja Veka, lähtevät retkelle ja lupaavat pyhästi olla supervarovaisia. Luupää ilmoittautuu vapaaehtoiseksi tähystäjäksi ja kiipeää suuren kivenlohkareen päälle tarkkailemaan ympäristöä. Ei aikaakaan, kun Luupää huutaa "Se on Gigantosaurus! Äkkiä, juoskaa karkuun!" Ja kaverit juoksevat kauhuissaan piiloon. Mutta säikähdys on turhaa, sillä Luupää vain huijasi ja huijaa vielä toisen ja kolmannenkin kerran. Käy kuten Aisopoksen sadussa pojasta ja sudesta: liian monta väärää hälytystä saa aikaan sen, ettei kukaan ota todesta oikeaa hätähuutoa.

Runomuotoinen teksti on oivallisesti suomennettu. Samojen rivien toistuminen toimii hyvin ja lapsetkin oppivat ne pian, tarttuvien kertosäkeistöjen tavoin. Kuvituksen ilmeikkyys on ihastuttavaa ja etenkin Luupäästä paistaa kauas hänen luupäisyytensä. Erityisen paljon lapsia viehätti aukeama, jolla viimein nähdään tuo pelätty Gigantosaurus. Sehän on tietenkin niin suuri, ettei se mahdu tavalliselle aukeamalle, vaan oikeanpuolimmainen sivu avautuu suuremmaksi pystysuunnassa. Tällaiset erikoissivut tuntuvat olevan aina lasten mieleen.

Gigantosaurus ei sulattanut sydäntäni aivan yhtä nopeasti kuin edeltäjänsä, mutta oikein hyvä tämäkin on. Luimme tämän iltasatuna eräänä lämpimänä iltana, kun vietimme yön leikkimökissä. Sopivan jännittävä ja pöhkö tarina ahtaissakin oloissa luettavaksi.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Ihana maa

Grace McCleen: Ihana maa
(The Land of Decoration, 2012)
Otava 2013, 330s.
Suom. Marianna Kurtto

Ihanan maan päähenkilö on 10-vuotias Judith. Hän asuu kahdestaan isänsä kanssa, sillä äiti on kuollut Judithin synnytyksessä. Isä ja Judith ovat Jehovan todistajia ja heidän tärkein tehtävänsä onkin elää tarkoin määriteltyjen ohjeiden mukaan ja levittää sanaa Harmageddonista niille, jotka eivät vielä ole löytäneet tätä ainoaa ja oikeaa tietä pelastukseen. Koulussa Judithilla ei ole yhtään oikeaa ystävää, mutta vihamiehiä kylläkin. Pahin on Neil, joka ei jätä käyttämättä yhtäkään mahdollisuutta pilkata, loukata tai halventaa Judithia. Miesopettaja tuntuu olevan sokea kaikelle sille, mitä luokkahuoneessa tapahtuu, eikä Judith osaa oikein kääntyä kenenkään aikuisen puoleen ongelmineen. Judith on rakentanut omaan huoneeseensa kierrätysmateriaaleista minimaailman, Ihanan maan. Eräänä iltana Judith askartelee Ihanaan maahan lunta ja seuraavana aamuna lunta onkin satanut ihan oikeasti. Se on ensimmäinen ihme. Judith kuulee Jumalan äänen ja alkaa tehdä mielestään harkittuja ja harmittomia ihmeitä, joiden seuraukset ovat arvaamattomat.

Ihana maa on ollut lukulistallani pitkään. Olen lukenut muiden blogitekstejä vain varoen, joten en ollut tietoinen edes siitä, että Ihana maa on (ainakin kirjan kansiliepeiden mukaan) omaelämäkerrallinen romaani. Judithin tavoin myös Grace McCleen on kasvanut vahvasti uskonnollisessa ympäristössä, mutta en tiedä kuinka paljon muita yhtymäkohtia kirjailijan ja Judithin välillä on. Judithin elämä tuntuu karulta ja yksinäiseltä. Isällä on omia murheitaan, eikä uskonnollinen yhteisö ole mitenkään erityisen laaja tai arjessa vahvasti läsnä, vaikka kokoukset ovatkin lämminhenkisiä. Raamattu ja maailmanlopun odottaminen sen sijaan kuuluvat erottamattomasti arkeen. Koulukiusaaminen ja aikuisten haluttomuus tai voimattomuus Judithin auttamisessa tuntuvat turhauttavilta, mutta ikävä kyllä realistisilta.

Luin Ihanan maan ehkä huonoon aikaan: helteet ovat verottaneet lukuintoani, sillä olen keskittynyt nauttimaan lämmöstä. McCleenin kirjoitustyyli on erikoista, välillä melkein pitkästyttävää. En missään vaiheessa tempautunut kunnolla mukaan kirjan tapahtumiin, eikä tunnelatauskaan päässyt kehittymään niin vahvaksi, kuin olin toivonut. Väärähköstä lukuhetkestä huolimatta pidin Ihanasta maasta kovasti. Tällaiset kurkistusmahdollisuudet itseltä tavallisesti suljettuihin yhteisöihin, ovat mielenkiintoisia.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Blacksad 1-5

Díaz Canales & Guarnido: Blacksad
Kissa varjoisilta kujilta (48s.)
Valkoinen valtakuna (56s.)
Punainen sielu (56s.)
Hiljainen helvetti (56s.)
Amarillo (56s.)
Arktinen Banaani 2000, 2003, 2005, 2010
Egmont Kustannus 2013
Suom: Kirsi Kinnunen

Blacksad-sarjakuvat valikoituivat luettavakseni surkean muistini ansiosta. Nuorin siskoni joskus kauan, kauan sitten esitteli innoissaan upeasti piirrettyä sarjakuvaa, jonka henkilöt olivat eläinhahmoja. Kirjastossa sitten kiinnitin huomiota Blacksadiin ja kuvittelin viimein löytäneeni tuon siskon hehkuttaman sarjan. Aika pian tajusin, että tämä taitaa olla joku ihan eri sarja, mutta sen verran Blacksad kiehtoi, että luin kaikki tähän asti ilmestyneet viisi albumia. (Siskon hehkuttama sarja oli Lackadaisy, joka on luettavissa netissä.)

John Blacksad on yksityisetsivä, 1940-luvun Amerikassa. Hänen työhuoneensa on sotkuinen, eikä Blacksad itsekään ole mitenkään siloinen hahmo. Heti ensimmäisessä albumissa tulee selväksi, ettei Blacksad pelkää käyttää voimaa tai rajuja otteita saadakseen syyllisen vastuuseen teoistaan.

Ensimmäinen albumi, Kissa varjoisilta kujilta, oli oma suosikkini. Poliisipäällikkö kutsuu Blacksadin erääseen huoneistoon, jonka sängyssä makaa ampumalla murhattu nainen. Naisella ja Blacksadilla on ollut aikoinaan suhde, mutta viime tapaamisesta on jo aikaa. Vaikka poliisipäällikkö pyytää Blacksadia pysymään erossa tapauksesta, tämä alkaa tietenkin selvittää murhaajaa. Vauhti ja tunnelma ovat kohdallaan, samoin Guarnidon kuvitus. Pidän siitä, kuinka kaikki hahmot eivät suinkaan ole kissoja, vaan eri rooleihin on löytynyt sopivia edustajia koirista, liskoista, sammakoista, näädistä ja niin edelleen.

Lyhyehköjen albumeiden tarinat olivat yllättävänkin mutkikkaita. Lukuiset käänteet ja kohtausten vaihtumiset olivat enimmäkseen onnistuneita, vaikka muutaman kerran olisinkin kaivannut selkeämpää "kappalejakoa". Ymmärrän kyllä, että sarjakuvissa tarinan rytmittäminen on haastavampaa kuin pelkässä tekstissä, mutta ehkä ruutujakoa hiukan muuttamalla lukeminen olisi ollut selkeämpää. Joko tekijät ovat kehittyneet tässä asiassa tai sitten aloin itse oppia Blacksadien tahdin, sillä Amarilloa lukiessa en enää eksyillyt tunnelmasta toiseen, vaikka sen tarina onkin aiempia albumeita sotkuisempi.

Vaikka Blacksad ei ollutkaan se sarja, joksi sitä luulin, vietin näiden albumien parissa oikein hyvän aamupäivän. Erityisesti suosittelen sarjakuvannälkäisille dekkareiden ystäville.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Lapset sodassa 1918

Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918
Tammi 2014, 414s. + liitteet

Suomen sisällissota on aihe, josta ei koulussa liiemmin puhuttu. Tuosta sodasta on pian sata vuotta ja arvet alkavat olla sen verran umpeutuneet, että noista tapahtumista on viimein alettu puhua ja kirjoittaa enemmän. Tuulikki Pekkalaisen teos Lapset sodassa 1918 ilmestyi jo tämän vuoden maaliskuussa. Aloitin kirjan lukemisen heti, mutta en ole vieläkään lukenut sitä kokonaan. Lasten asema sisällissodassa on ollut hirveä, eikä näistä kohtaloista ole lainkaan helppo lukea.

Lapset sodassa 1918 on tutkimus siitä, mitä lapsille tapahtui Suomen 1918 sisällissodassa, vankileireillä ja valtiorikosoikeudessa. Vuonna 1918 lapseksi katsottiin alle 15-vuotiaat ja Pekkalainen onkin keskittynyt tutkimuksessaan alle 15-vuotiaisiin sekä muutamiin "rajatapauksiin", joiden tarkka ikä ei ole ollut tiedossa. Sisällissota kesti vajaat neljä kuukautta, tammikuun lopusta toukokuun puoliväliin. Tuona aikana kuoli ainakin 300 lasta, osa taisteluissa, osa vankileireillä nälkään ja/tai tauteihin tai teloitettuina ja yli 30 lasta katosi. Arkistoissa on epäselvyyksiä, päällekkäisyyksiä ja puutteita, joten täysin todenmukaisia lukuja ei ole mahdollista selvittää.

Sodan aikana lapsetkin jaettiin punaisiin ja valkoisiin. Lapset leimattiin herkästi vanhempiensa tai muiden perheenjäsenten tekojen perusteella ja "[p]ahimmillaan lapsi esitettiiin perhetaustansa takia "poisperattavaksi" tai käytettiin muita kiertoilmaisuja tarkoittamaan lapsen surmaamista." Vasta sodan jälkeen kadonneita listattaessa punaisiin ja valkoisiin aiemmin luokitellut lapset mahtuivat saman otsakkeen alle. Käytännössä kuitenkin "punikkitausta" leimasi myös lasten elämää vielä pitkään sodan jälkeenkin. Pekkalainen toteaa kirjassaan, että "Käsite "lapsi" on osoittautunut olleen vielä lähes tuntematon vuonna 1918. Kohde eli lapsi on joutunut hyvinkin nuorena pelinappulaksi aikuisten maailmaan, koska hänellä ei ollut vaihtoehtoja. - - Lapset itse ovat olleet vailla turvaa". Tämä käykin lukiessa ilmi hyvin usein, sillä niin julmasti lapsia kohdeltiin.

Lapset sodassa 1918 on raskas paitsi aiheensa puolesta, myös rakenteeltaan. Vaikka teksti itsessään on selkeää, on sisältö ikävästi pirstaloitunut. Esimerkiksi 14-vuotiaana kenttäoikeuden päätöksellä teloitun Ester Rahkosen ja lopulta kadonneisiin merkityn Nikolai Gavriloffin kohtaloista kerrotaan lyhyesti useita kertoja. Jäin kaipaamaan perusteellisempaa ja yhtenäisempää käsittelytapaa, vaikka Pekkalaisen tekemä jaottelu onkin perusteltu ja tutkimuksen kannalta onnistunut.

Kirjassa on myös kaksi kuvaliitettä, joiden kuvat kylmäävät. Korkeintaan nelivuotiaatkin lapset poseeraavat tyytyväisinä lelupyssyjensä kanssa, valmiina taisteluihin. Minua järkytti eniten kuva tuntemattomaksi jääneestä äidistä ja hänen kahdesta lapsestaan, joiden päiden päälle ja rintaan on jälkikäteen piirretty ristit. Heidät kaikki teloitettiin.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu
Tammi 2011, 126s.
Kuvitus: Virpi Talvitie

Olemme edenneet iltasaduissamme neljänteen Maukka ja Väykkä -kirjaan. Tämä kirja osoittautuikin jännittäväksi kertomukseksi, minkä toki olisi voinut arvata jo kirjan nimestäkin.

Maukkaa turhauttaa, kun Väykkä istuu päivät pitkät askarrellen Lehmä Muukkoselle pienoismallia kylästä ja sen asukkaista. Maukka tahtoisi seikkailla ja tehdä jotakin jännittävää, sillä hänen elämänsä tuntuu juuri nyt olevan aivan "tasalaakatylppöä, arkitiistaimaisen harmaata". Väykkä ehdottaa Maukalle vaihtokauppaa: kaksikymmentä Maukan pehmeää poskikarvaa siitä hyvästä, että Väykkä lähtee Maukan mukaan pyörällä sateenkaarta pitkin aurinkoon. Kirvelevin poskin Maukka suostuu tähän, mutta sateenkaartapa ei näy mailla eikä halmeilla silloin kuin sellaista tarvitsisi. Itse tehty sateenkaari ei tietenkään toimi toivotulla tavalla. Lopulta Maukka suostuttelee Väykän kaivamaan kuopan keskelle pihatietä, sillä siitä voisi alkaa seikkailu. Ja niinhän siitä alkaa, mutta paljon hurjempi ja pelottavampi, kuin Maukka olisi toivonut.

Koska olimme jo aiemmin lukeneet Maukka, Väykkä ja Karhu Murhisen, tiesimme toki alusta asti, että seikkailulla on onnellinen loppu. Silti meno äityi sopivan jännittäväksi vaativallekin kuulijalle ja kirjan viimeiset viisi lukua piti lukea yhtenä iltana. Jälleen kerran osoittelematta opettava tarina ystävyydestä ja sen tärkeydestä.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Mummo 3

Anni Nykänen: Mummo 3
Sammakko 2014, 104s.

Anni Nykäsen luoma Mummo on hulvaton hahmo. Tämä mummo ei yritä siloitella ryppyjään (paitsi kerran kauan sitten) tai pukeutua nuorekkaasti vaan hän on antaumuksella ihan rehellinen mummo. Hän kulkee talvella potkukelkalla eikä anna oikukkaiden kesäsäiden sotke suunnitelmiaan. Mummo leipoo kerralla paljon, koska onhan pakastin keksitty ja talvella parvekkeellekin voi säilöä lämpimäisiä. Mummo ei kuitenkaan ole jämähtänyt tyystin entisaikoihin, vaan sukkuloi sulavasti internetin suuressa maailmassa: hänellä on blogi ja facebook-tili, joista jälkimmäinen aiheuttaa ajoittain kiusallisia tilanteita 16-vuotiaalle lapsenlapselle.

Mummo 3 on tuttua, taattua laatua ja tarjoaa veikeitä hetkiä ja hihityksiä. Nykäsen piirustustyyli on sulavaa ja miellyttää minun silmääni. Nykänen ei arkaile hyödyntää tilaa uusilla tavoilla, kuten stripeissä, joissa Mummo intoutuu tankotanssimaan ja tankona toimii ruutujen välinen tila.

Mummon touhuista lukisi helposti ja mielellään paljon enemmänkin kerralla, mutta kyllä yhdelläkin albumilla taas hetken pärjää.