tiistai 28. kesäkuuta 2016

Status Squaw

Achdé, Morrisia muikaillen: Status Squaw,
Lucky Luken uudet seikkailut
(Statue Squaw, 2015)
Egmont Kustannus 2016, 46s.
Suom. Annukka Kolehmainen

Lucky Luke on minulle hyvin tuttu jo lapsuudesta. Yksinäisen cowboyn seikkailuja tuli luettua uudestaan ja uudestaan ja vain vähän liioitellen totean, että kirjastoauton sarjakuvatarjonnasta lainattiin aina kaikki Lucky Luket (lausutaan tietenkin Lakki Luke, kuten silloin lapsuudessakin) ja Asterixit, mitä tarjolla oli. En ole Lucky Lukea (tai niitä Asterixejakaan) mihinkään unohtanut, vaan edelleen luen niitä aktiivisesti. Jostakin syystä en vain ole tullut bloganneeksi niistä.

Nyt on kuitenkin aika esitellä nuoren Lucky Luken uusia seikkailuja. Jopa varjoaan nopeammin ampuvalla cowboylla on takanaan lapsuus, johon tämän albumin avulla voi kurkistaa.

Kid Lucky on sellainen poika, joka ei juuri paikoillaan pysy. Hänellä on paljon ystäviä ja loputtomasti tekemistä. Topakan Martha-tätinsä tiukan valvonnan alaisenakin Kid ajautuu toisinaan kiperiin tilanteisiin, vaikka useimmiten pahimmat kolhut osuvat kavereille. Eniten haastetta tuottavat kylpypäivät ja suloinen Joannie, johon Kid haluaisi tehdä vaikutuksen, mutta ei yrityksistään ja onnekkuudestaan huolimatta oikein osaa.

Status Squaw koostuu pääasiassa yhden sivun mittaisista tarinoista, joissa ruutujen määrä vaihtelee tarinan tarpeiden mukaan. Minun silmiini Achdén kuvitus on aivan Morrisin tasoista. En usko, että osaisin erottaa heidän piirroksiaan toisistaan, jos jostain syystä niin pitäisi yrittää tehdä. Sarjakuvien huumori on kepeää ja koko perheelle sopivaa. Jokaisen sivun alalaidassa on lyhyt tietoisku jostakin kyseiseen sarjakuvaan liittyvästä aiheesta. Olen aina tykännyt niistä tietosivuista, joita joissakin Lucky Luke -albumeissa on ja vaikka nämä parin lauseen infot eivät aivan vedä vertoja suttuisille mustavalkovalokuville, tuovat ne kuitenkin mukavan lisän tähän albumiin.

Lapsi-Luken lisäksi tämän albumin sivuilla vilahtaa myös aikuinen Lucky Luke. Muutamassa yhden sivun tarinassa Kid Lucky näkee välähdyksiä joko todellisesta tai kuvitellusta aikuisuudestaan. Tämän lisäksi Status Squaw päättyy lyhyeen jouluspesiaaliin, jossa yhdistyvät kivasti sekä nuori että aikuinen Lucky Luke.

Status Squaw on sopiva sekoitus vanhaa tuttua villiä länttä ja ehtiväisen lapsen toilailuja.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Kahvia komeille miehille

Alexander McCall Smith: Kahvia komeille miehille
(The Handsome Man's Deluxe Café, 2016)
Otava 2016, 352s.
Suom. Outi Järvinen

"Kaikilla miehillä on heikkoutensa - vaikka he koettavat teeskennellä ettei niitä ole, aina on jotain. Mutta jos niistä tietää etukäteen, niiden kanssa pystyy elämään. Ongelmia aiheuttavat vain ne viat, jotka pysyvät piilossa."

Jos jokin kuuluu kesään, niin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe -sarja. Kahvia komeille miehille on jo sarjan 15. osa, mutta ainakin minua sarjan perusidea jaksaa viehättää edelleen.

Mma Ramotswe ja Mma Makutsi saavat tutkittavakseen mielenkiintoisen tapauksen: erääseen taloon on ilmaantunut nainen, joka ei muista edes omaa nimeään, menneisyydestään puhumattakaan. Ensimmäistä kertaa Naisten etsivätoimisto nro. 1 etsii jotakin niin vaikeasti löydettävää, kuin henkilön historia.

Mma Ramotswen aviomies, J.L.B. Matekoni, joutuu tekemään raskaan ratkaisun kun hänen autokorjaamollaan on taloudellisia vaikeuksia. Mma Makutsi taas päättää pistää pystyyn kahvilan, mutta sellaisen perustaminen ei olekaan aivan mutkatonta, vaikka rahaa olisikin.

Tykkäsin jälleen Mma Ramotswen rauhallisuudesta ja tyyneydestä. Mma Makutsi on varsin räyhäkkä ja ilkeilee mielellään korjaamossa työskentelevälle Charlielle, joka tosin osaa pitää puolensa. Juoni on yksinkertainen ja oikeastaan aika hidas, mutta minuun tämä raukeus puree. En tiedä, miten McCall Smith tekee tämän, mutta hän on kyllä mestari kirjoittamaan viihdyttävää tekstiä, jossa ei suuria jännitteitä pääse syntymään.

Suosittelen erityisesti kiireettömiin hellelomapäiviin.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

The One Plus One

Jojo Moyes: The One Plus One
Penguin Books 2015, 12h 19min.
Lukijat: Elizabeth Bower, Ben Elliot, Nicola Stanton & Steven France

The One Plus One on neljäs lukemani/kuuntelemani Jojo Moyesin kirja. Toisin kuin Kerro minulle jotain hyvää tai Jos olisit tässä, The One Plus One on hyvinkin perinteinen hömppäkirja ilman mitään isompia teemoja.

Jess Thomas on kahta työtä tekevä kahden lapsen äiti, jonka masentunut mies on muuttanut äitinsä luo kaksi vuotta sitten. Rahallisesti Jess on jatkuvasti tiukilla, mutta hän tekee parhaansa. Jessin poikapuoli, Nick, pukeutuu vähän massasta poikkeavasti ja käyttää maskaraa, minkä vuoksi hän on jatkuvasti paikallisten kovisten riepoteltavana. Tanzie-tytär taas on matemaattisesti hyvin lahjakas ja opettajat suosittelevatkin hänelle kallista yksityiskoulua, joka voisi tarjota hänelle laadukkaampaa ja monipuolisempaa opetusta.

Ed Nichols taas on hyvin menestyvä mies, joka on onnistunut sotkemaan asiansa pahasti. Lyhyessä ajassa hänen elämänsä menee täysin uusiksi, eikä lainkaan toivotulla tavalla.

Muutaman sattuman summana Jess, Ed, Tanzie, Nick ja Thomasin perheen koira, päätyvät ajamaan usean päivän matkan Skotlantiin (Tanzien pahoinvointitaipumuksen vuoksi on ajettava hitaasti), ja totta kai tarina taipuu romanttiseen suuntaan.

Kuuntelin tämän äänikirjana cd-levyiltä. Overdriveen tottuneena on kyllä todettava, että cd:t ovat vaivalloisia kuunneltavia. Cd:tä ei voi pysäyttää mihin tahansa kohtaan, ainakaan jos toivoo löytävänsä kohdan helposti myöhemmin. Välillä tuntuikin, että keskityin enemmän kyttäämään seuraavaa kappaleen vaihdosta, kuin itse tarinaa. Lisäksi ainakin tässä äänikirjassa useimmissa kappaleenvaihdoskohdissa (siis niissä kohdissa kun cd-soittimen näyttöön tuli uusi numero) levy jotenkin oudosti hyppäsi parin sanan yli. Onneksi minulla oli käytössäni myös kirjaversio, josta saatoin tarkistaa mitä jäi kuulematta.

Mitä itse tarinaan tulee, niin ihan oli leppoinen. Jonkin verran oli ennalta-arvattavuutta, mutta ei vaivaksi asti. Hahmot olivat mukavan monipuolisia ja tykkäsin siitä, kuinka jokaiselle päähenkilölle oli oma lukijansa, vaikka kerronta ei minä-muotoista ollutkaan.

Yksi asia minua kyllä häiritsi. Kirjassa on kohtaus, jossa Tanzie joutuu Nickin kiusaajien ahdistelemaksi. Hän kirkuu hädissään ja perheen koira syöksyy aidan läpi paikalle, mutta jää auton alle. Kun Tanzien huudon hälyttämät Jess ja Nick ehtivät ulos talosta, he menevät suoraan koiran luo. Samoin tekevät paikalle tulevat naapurit. Lapsi oli juuri vaarassa joutua ties millaisen käsittelyn kohteeksi, mutta kukaan ei välitä siitä, koska koira jäi auton alle?

No mutta. Epäolennaisuudet sikseen, The One Plus One tarjosi miellyttävää viihdykettä käsityön ohelle. En ollut muuten edes tajunnut, kuinka paljon Jojo Moyes on jo kirjoittanut. Näitähän riittää luettavaksi/kuunneltavaksi vielä pitkäksi aikaa, jos vain jostain osuu kohdalle.


perjantai 24. kesäkuuta 2016

Herra Gummi ja tanssiva karhu

Andy Stanton: Herra Gummi ja tanssiva karhu
(Mr Gum and the Dancing Bear, 2008)
 Kustantamo S&S 2016, 239s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: David Tazzyman

En osaa sanoa kuka meillä ilahtui eniten, kun postimies kävi tuomassa uusimman Herra Gummi -kirjan. Minua nauratti jo etukäteen, koska tiesin odottaa päätöntä hauskuuttamista ja juonta, jota ei voisi mitenkään väittää ennalta-arvattavaksi. Isommilla lapsilla oli jo ennen lukemisen aloittamista sellainen leveä, odottava virnistys, josta päätellen aiempien kirjojen iloinen pöhköys on jättänyt hilpeät muistot.

Herra Gummi ja tanssiva karhu on sarjan viides osa. Lamonen-Pulin kaupunkiin, puiston penkille ilmestyy kuin tyhjästä karhu. Se on vähän masentuneen näköinen ja vain ynähtelee laiskasti Pollylle, joka yrittää kovasti selvittää kuinka voisi olla sille avuksi. Ennen kuin Polly ehtii auttaa Riippulukoksi nimeämäänsä karhua, Herra Gummi ja Ville Viljami Kolmas kaappaavat sen ja pakottavat tanssimaan pikkukapakoissa maksua vastaan. Polly ei tietänkään jää seuraamaan touhua sivusta, vaan pelastaa Riippulukon kaksikon kynsistä. Luvassa on erikoinen seikkailu Nantucketin Kutkutus -nimisellä laivalla, jota pitää komennossaan vähän mielenvikainen kapteeni Brasilia.

Tässä vaiheessa toivoisin, että olisin malttanut lukemisen lomassa laittaa tavalla tai toisella muistiin ne kirjan maukkaimmat kohdat. Näin jälkikäteen en onnistunut löytämään niitä kikatuttavimpia sutkautuksia. Nauraa sai jälleen kerran monet monituiset kerrat. Minulle juoni oli toissijainen seikka, sillä nautin niin kovasti kerronnan persoonallisuudesta ja Kapari-Jatan loistavasta suomennoksesta. Kuvitus on sekin hauskan ilmeikästä ja tyyliin täydellisesti sopivaa.

Niin paljon kuin tämän kirjan parissa viihdyinkin ja Stantonin tyyliä rakastan, tällä kertaa on pakko antaa hiukan kritiikkiäkin. Jostakin syystä kirjassa kuvataan hyväksyttävänä ja täysin luontevana sitä, että pilkataan jonkun ylipainoa. Joonatan Kare -hahmo on hyvin isokokoinen mies, joka rakastaa syömistä. Tässä kirjassa on kohtaus, jossa Polly, Riippulukko ja Kare rysähtävät kuumailmapallolla viidakkoon ja siinä rytinän keskellä Kare käskee Pollya tarttumaan läskeihinsä. Jo tämä särähti pahasti. Ikävä kyllä Kareen painolle nauretaan vielä rumemmin kirjan lopussa.

No, jos nyt kuitenkin jätän tuon Kareen ruman kohtelun taka-alalle, niin kirja oli juuri sellainen kuin odotinkin. Tässä riitti vauhtia, yllätyksiä ja hauskoja juttuja. Tuli myös todistettua se, että lukemalla oppii uusia asioita: tämän kirjan myötä lapset oppivat, mitä tarkoittaa 'olla kännissä'.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Viimeinen sana

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana
Noxboox 2014, 213s.

Viimeinen sana on nököttänyt hyllyssä lukemattomana hävettävän kauan. Alunperin minua hirvitti kirjan aihe, kouluammuskelu. Rankka aihe, jonka lukemiseen tunsin tarvitsevani sopivan mielialan (jota ei koskaan tuntunut tulevan). Sitten kuulin, että oikeastaan kirjassa on huomattavasti enemmän filosofointia, mikä taas uuvutti jo etukäteen.

Nyt kuitenkin päätin, että Viimeinen sana ansaitsee ainakin lukuyrityksen ja niin tulikin luettua koko kirja.

Franz on lukiota käyvä omalaatuinen nuori mies. Hänen suurin unelmansa on tulla (vähintään) Suomen suurimmaksi filosofiksi. Kavereita on noin yksi, aseita rakastava Kolehmainen. Koulussa Franzia kiusataan törkeästi, mutta ketään ei kiinnosta puuttua asiaan, jos nyt yksikään aikuinen on edes asiasta tietoinen. Kotona Franz käyttäytyy törkeästi ja suhtautuu alentavasti vanhempiinsa, jotka ovat poikansa kanssa aika hukassa. Hetken aikaa Franzin elämässä näyttää alkavan ihana ajanjakso, kun kuvioihin astuu Virpi. Siinä missä Franz jotenkin kieroutuneesti hullaantuu Virpiin, tämä käyttää Franzia törkeästi hyväkseen.

Tässäpä kirja, joka on täynnä vastenmielisiä ihmisiä. Ainoat sympatian häivähdykset tunsin Franzin vanhempia kohtaan, kaikki muut olivat aivan kauheita. Franz on täynnä omaa erinomaisuuttaan, joka ei kuitenkaan lukijalle välity - eikä varmaan ole tarkoituskaan välittyä. Hänen filosofiansa on puuduttavaa ja (oman tulkintani mukaan) tekoälykästä. Silti, vaikka Franz kuinka kuvittelee olevansa älykkäämpi kuin suurin piirtein kukaan, hän ei tunnu huomaavan lainkaan, kuinka vääristynyt hänen ja Virpin välinen "suhde" on.

Sitä pelkäämääni kouluammuskelua käsiteltiin hyvin ohimennen. Kirjan pääasiallinen tarkoitus onkin kai yrittää kuvata, millaiset syyt äärimmäiseen tekoon voivat johtaa. Franz on vain niin äärettömän vaikeasti ymmärrettävä hahmo, ettei mitään rajaa. En ymmärtänyt, miksi hän kokee tarpeelliseksi kuskata Virpille herkkuja keskellä yötä ja vielä vähemmän ymmärsin, mitä hän koki voittavansa ammuskelulla.

Viimeinen sana on ihan vetävästi kirjoitettu, mutta ne Franzin filosofoinnit olivat harvinaisen turruttavaa luettavaa. Tunnetasolla en kokenut mitään suuria, mutta tulipahan luettua.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Otava 2016, 110s.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo Peetusta, pian täysi-ikäistyvästä transnuoresta. Peetulle on aina ollut selvää, että hän on poika, vaikka ympäristö ja yhteiskunta onkin alunperin luokitellut hänet tytöksi. Kesän jälkeen Peetu täyttää 18 ja pääsee rintojenpoistoleikkaukseen. Peetulle operaatio on selkeä vedenjakaja: siitä alkaa uusi ajanlasku.

Odotin tältä ohkaiselta kirjalta paljon. Aihe on tärkeä ja sellainen, josta en juuri mitään tiedä. Harmikseni kirja ei vastannut odotuksiani. Etenkin tunnetasolla tarina jätti ärsyttävän kylmäksi. Ehkä suurin ongelma minulle oli Peetu itse. Hän on ikänsäkin huomioiden hämmentävän itsekeskeinen. Totta kai sukupuolen vaihtaminen on iso asia ja pelottavakin, vaikka sitä olisi lapsesta asti toivonut. Mutta silti. Peetu odottaa jokaisen ymmärtävän häntä väsymättä, ilman että hän oikeastaan vaivautuisi ajatuksistaan, tunteistaan tai peloistaan edes liikoja puhumaan. (Ainakaan enää prosessin tässä vaiheessa, kenties hän on puhunut kaiken jo aiemmin. Vaikea sanoa.) Totta kai se suurin konkreettinen muutos on tapahtumassa Peetulle itselleen, mutta kuten kirjassakin mainitaan, myös muiden roolit muuttuvat.

Tykkäsin eniten Peetun ja hänen isänsä purjelentokuvauksista. Ilmassa kumpikin on vapaampi puhumaan jos siltä tuntuu, mutta hiljaakin voi olla. Isä on selvästi hyväksynyt jo ajat sitten ajatuksen siitä, että tytär onkin poika. Murheita ja mietittävää riittää silti isälläkin.

Olisin halunnut tykätä tästä huomattavasti enemmän. Peetu oli kuitenkin henkilönä niin väsyttävä ja asioiden käsittely liian pinnallista minun makuuni. Lisäksi korjaan asiavirheen, jonka kirjassa huomasin: Peetun soittoäänenä oleva Monty Pythonin biisi on nimeltään Every Sperm is Sacred, ei Seed.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Voro

Janne Kukkonen: Voro, Kolmen kuninkaan aarre
Like 2016, 280s.

Janne Kukkosen muhkea fantasiaseikkailu Voro on laadukas sarjakuvaromaani. Luin tämän yhdeltä istumalta heti samana päivänä, kun kirjan sain käsiini. Tarina käynnistyy varmasti ja vauhdikkaasti, eikä meno hyydy hetkeksikään.

Lilja on nuori tyttö, joka haaveilee urasta mestarivarkaana. Entinen huippuvaras Seamus on opettanut Liljaa parhaansa mukaan, mutta varkaiden killan mestari ei tytöstä liiemmin välitä. Toimeliaana tyttönä Lilja ottaa ohjat omiin käsiinsä ja tulee hankkiutuneeksi seikkailuun, joka hirvittäisi kokeneintakin rosvoa.

Takakannen teksti albumin sopivuudesta 'kaikenikäisille lukijoille' on harmillisen harhaanjohtava. Ehdin jo innostua ajatuksesta, että molemmat koululaisetkin lukisivat tämän ja voisimme yhdessä jutella tarinasta. Pojatkin innostuivat, mutta Liljan seikkailut ovat sen verran vaarallisia, verisiä ja pelottavia, että esimerkiksi minun 10-vuotiaani ei uskaltanut lukea tätä puoliväliä pitemmälle. Vaikka lasten puolesta harmittaakin, minä viihdyin Voron parissa erittäin hyvin.

Kukkosen piirrostyylistä minulle tulee mieleen Luke Pearsonin Hilda ja kivipeikko, vaikka toki tässä mennään huomattavasti hurjempaan suuntaan niin visuaalisesti kuin tarinallisestikin. Kukkonen hyödyntää tilan loistavasti eikä tyydy perinteiseen ruutujakoon. Alkuun hiukan petyin siihen, että albumi on mustavalkoinen, mutta nopeasti unohdin värien puuttumisen ja annoin tarinan viedä. Kielellisesti Vorossa on jonkin verran kömpelyyttä, kun esimerkiksi kirjakielinen puhe saattaa äkkiä lipsahtaa puhekieleksi ja murre vaihtua toiseen kesken lauseen.

Voro on hieno, melko perinteiseen fantasiamaailmaan sijoittuva seikkailu, joka vakuuttaa etenkin visuaalisuudellaan. Ilahtuisin isosti, mikäli Liljan seikkailuille tulisi myöhemmin jatkoa.




Lisäys 1: Oli pakko tulla vielä lisäämään, että tuo oma jälkikasvu on hyvin herkkää sorttia. Luulisin, että keskiverto 10v. ei mitenkään määrättömästi Liljan seikkailuista pelästyisi.

Lisäys 2: Sitä ihmettelen kyllä, että mistä tällainen Janne Kukkonen yhtäkkiä putkahti? Että miten joku voi muka debytoida näin laadukkaalla ja muhkealla sarjakuva-albumilla? Ihan mieletöntä.