lauantai 22. marraskuuta 2014

Uinuvien kirjojen labyrintti

Walter Moers: Uinuvien kirjojen labyrintti
(Das Labyrinth des Träymenden Bücher, 2011)
Otava 2014, 4430s.
Suom. Marja Kyrö

Ihastuin Walter Moersin kirjoihin vuosia sitten, kun ostin pikkusiskolle joululahjaksi Kapteeni Sinikarhun 13 ja 1/2 elämää. Kirja näytti kivalta ja ajattelin lukaista vähän kirjan alkua, mutta lopulta pakkasin siskolle kerran luetun kirjan. Sittemmin olen lukenut muutkin Moersilta suomennetut kirjat, joiden parissa olen viihtynyt hyvin. Olikin tervetullut yllätys huomata, että viimeinkin on käännetty uusi Zamonia-kirja.

Uinuvien kirjojen labyrintti on jatkoa Uinuvien kirjojen kaupungille, jossa lohikäärme Hildegunst von Mythenmetz seikkailee kyseisessä kaupungissa (ja sen alla). Mikäli jompi kumpi kirjoista on sinulle tuntematon, kannattaa lopettaa lukeminen tähän, sillä en voi sanoa Labyrintista mitään paljastamatta jotakin molemmista osista.

200 vuotta Uinuvien kirjojen kaupungissa koetun seikkailun jälkeen Mythenmetz on tuottelias ja hyvin menestyvä kirjailija, jonka teosten taso on kylläkin laskenut tasaisesti. Fanipostia lukiessaan Mythenmetz on kuitenkin tukehtua aamupalaansa, sillä kirjeen sisältö on lähes karmivalla tavalla tuttu. Tämä kirje saa Mythenmetzin palaamaan Uinuvien kirjojen kaupunkiin, joka on luonnollisesti muuttunut sitten viime näkemän.

Noin puolet Labyrintista on sujuvaa ja tuttua Moersia, jonka parissa viihtyy oikein hyvin. Mutta sitten Mythenmetz tutustuu nukketeatteriin, josta paasataankin antaumuksella käytännössä koko loppu kirjan ajan. Nukketeatterin avulla saadaan "kätevästi" kerrattua käytännössä koko edellinen osakin, minkä voisin kuvitella olevan erityisen puuduttavaa luettavaa sellaiselle, jolla nuo tapahtumat ovat tuoreessa muistissa. Minulla ei todellakaan ollut, mutta pitkästyin silti. Noin 90-sivuista kertausosiota seurasi muutaman kymmenen sivun verran Mythenmetzin muistiinpanoja nukketismista. Nuo muistiinpanot eivät luonnollisestikaan vieneet kirjan olematonta juonta eteenpäin lainkaan. Kirja loppuu siihen, mistä tarina vasta alkaa, mikä tämän kirjan kohdalla vain turhautti: ihanko totta luin yli 400 sivua pelkkää esipuhetta jatko-osalle??

Tavallaan olen hyvin pettynyt Uinuvien kirjojen labyrinttiin. Jopa närkästynyt. Toisaalta taas, oli ihanaa matkustaa Zamoniaan ja maleksia Uinuvien kirjojen kaupungin kaduilla. Lisäksi Moersin hauska ja runsas kuvitus pelastaa todella paljon. Hänen kirjojaan kannattaisi lukea jo pelkkien kuvien takia. Ilmeisesti Uinuville kirjoille on odotettavissa jatkoa, mutta aikataulusta minulla ei ole aavistustakaan. Toivottavasti seuraavaa osaa ei tarvitse odottaa yhtä pitkään kuin tätä Labyrinttia.

torstai 20. marraskuuta 2014

Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta

Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta
Scriptum 2009, 75s.
Kuvitus: Suvi Kari

En tiedä mikä mielenhäiriö sai kaltaiseni pelkurin näin synkkänä vuodenaikana kaipaamaan kummitusjuttuja, mutta niin vain kävi. Keväällä lukemani Aaveiden Pohjanmaa oli mieluinen teos ja ilokseni kirjastosta löytyi Tiina Hietikko-Hautalan aiempikin kummitustarinakokoelma, Aaveiden kaupunki. Laitoin kirjan varaukseen ja odottelin saapumisilmoitusta.

Nimensä mukaisesti Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta keskittyy Vaasan alueen kummitusjuttuihin. Tarinat on rajattu koskemaan julkisissa ja/tai hyvin tunnetuissa paikoissa kohdattuihin kummituksiin, mikä on toki ihan hyvä peruste. Monenlaisiin paikkoihin kummitukset tuntuvatkin asettuvan. Niitä on kohdattu niin kirjastossa, kasarmilla kuin metsäteilläkin. Muutamia urbaanejakin kummitusjuttuja kokoelmaan mahtuu, muun muassa Kuokkamummo ja Ninja.

Hietikko-Hautala on kummitustarinoiden kertojana oikein hyvä ja minusta jännittävä tunnelma välittyi mukavan leppoisasti. Ihan yhtä kutkuttavia juttuja tämän kokoelman tarinat eivät kuitenkaan ole, kuin Aaveiden Pohjanmaassa. Erityisesti harmittivat jutut Ninjasta sekä eräästä toljottavasta naisaaveesta hautausmaan laitamilla, ne kun täysin varmasti tiedettiin ihan tavallisiksi kuolevaisiksi. Ehkä oli kuitenkin ihan hyvä, ettei tämä kirja kovin paljoa onnistunut pelottamaan, sillä pelkään pimeää aivan liikaa jo valmiiksi.

Aaveiden kaupunki oli helppo ja viihdyttävä kirjanen lievään kummituskaipuuseen.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
(Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, 2013)
Tammi 2014, 330s.
Suom. Raisa Porrasmaa

Haruki Murakamin nimi on tullut tutuksi lukuisista kehuista kirjablogeissa ja muissakin viestimissä. Olen hankkinut noiden suositusten perusteella omaan hyllyyn 1Q84 -trilogian, mutta huomattavasti ohkaisempi Värittömän miehen vaellusvuodet tuntui sopivammalta kirjalta aloittaa Murakamin tuotantoon tutustuminen.

Tazaki Tsukurun elämä on muuttunut äärimmäisen synkäksi ja masentavaksi. Mikään ei tahdo kiinnostaa, eikä millään tunnu olevan mitään väliä. Miksi? Vielä lukioaikoina Tsukurun elämässä kaikki oli hyvin. Parasta oli viisihenkinen ystäväporukka, jonka kanssa Tsukuru vietti tiiviisti aikaa. Lukion jälkeen Tsukuru muutti Tokioon opiskelemaan, mutta ystävät jäivät kotikaupunkiin. Puolen toista tunnin välimatka ei katkaissut ystävyyttä, vaan Tsukuru matkusti usein kotiseudulleen ja juttu ystävien kanssa luisti kuten ennenkin. Kunnes eräällä kerralla yksikään ystävistä ei vastaa Tsukurun puheluihin ja hänet sysätään karusti eroon muista. Vuosia myöhemmin Tsukuru yrittää viimein selvittää, miksi ystävät hylkäsivät hänet.

Minulle Värittömän miehen vaellusvuodet oli sellainen perushyvä lukukokemus. Pidin tekstin tietynlaisesta tasaisuudesta ja hötkyilymättömyydestä. Periaatteessa kirjan juoni on ehkä jopa hivenen tylsä, mutta tämä "tylsyys" tuo kirjaan myös miellyttävän realistisen sävyn. Näin voisi oikeasti tapahtua. Ehkä on tapahtunutkin. Ennakkoon olin kuullut tästä kirjasta vain sen, että tapahtumat sijoittuvat Suomeen, Hämeenlinnaan. Ohimennen mainittakoon, että Suomessa pyörähdetään vasta kirjan viimeisessä kolmanneksessa.

En tosiaan ole lukenut aiempia Murakamin kirjoja, joten en tiedä onko tämä kuinka tyypillistä Murakamia. Sellainen mielikuva minulla kuitenkin on, ettei Väritön mies ehkä ole miehen parhaimmistoa. Siihen haluan uskoa ja jatkan Murakamin tuotantoon tutustumista luottavaisin mielin.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Puiden tarinoita: Ritari

Iiro Küttner: Puiden tarinoita, Ritari
Books North 2014, 31s.
Kuvitus: Ville Tietäväinen

Puiden tarinoita -sarja sai vastikään jatkoa, kun itsenäinen jatko-osa, Ritari, ilmestyi. Sain kirjan yllätyksenä ja ilahduin todella paljon. Ritari on ulkoasultaan ja taitoltaan aivan yhtä upea kuin edeltäjänsä Puuseppäkin. Kuvia on sopivasti ja ne ovat koostaan riippumatta puhuttelevia ja upeasti tarinaa tukevia.

Minä luin Ritarin iltasatuna lapsille. Oli ehkä onnekasta, että 6-vuotias oli ehtinyt nukahtaa jo ennen iltasatua ja 2-vuotias ei vielä malta näitä tarinoita kuunnella, sillä Ritarissa on yksi aika raaka kohtaus. Palaan siihen hetken kuluttua.

Pohjoisessa maassa on eletty ilman kuningasta jo lähes sata vuotta. Edellisen, lapsettoman hallitsijan surmasi lohikäärme, joka on vetäytynyt luolaan sulattelemaan syömisiään. Monet ritarit ovat yrittäneet surmata lohikäärmeen, mutta vuorilta on palannut vain vapisevia ja harmaantuneita hevosia, jotka ovat kuolla kupsahtaneet parissa viikossa. Tämän tarinan ritari  on lapsesta saakka halunnut tulla siksi urheaksi ritariksi, joka viimein pelastaisi valtakunnan lohikäärmeeltä ja nousisi uudeksi hallitsijaksi. Vartuttuaan tarpeeksi hän ratsastaakin lohikäärmevuorelle, mutta sankaria hänestä ei sillä reissulla tule.

Tarinan juonesta en haluaisi enempää kertoa, mutta pienenä varoituksena mainittakoon, että kirjassa uhrataan yksi ihminen katkaisemalla kaula ja leikkaamalla raajat irti. 8-vuotias kuulija koki tuon kohtauksen kirjaimellisesti yököttäväksi ja hetken aikaa piti olla oksennusvalmiudessa. Toisaalta samainen kohtaus sai lapsen kuuntelemaan tavallista tarkemmin ja kirja luettiinkin yhdessä illassa. Ennen nukkumaanmenoa piti vielä keskustella julmuudesta ja lukea puolikas Kapteeni Kalsari -kirja ennen kuin nukkumista saattoi edes harkita.

Yökötyskohtauksesta huolimatta, tai siitä johtuen, Ritari oli myös lapsen mielestä erikoisen hyvä kirja. Toivonkin sarjalle pitkää ikää, sillä nämä tarinat ovat hyvällä tavalla perinteisiä ja siten varmasti aikaa kestäviä,

perjantai 14. marraskuuta 2014

Wenla Männistö

Riina Katajavuori: Wenla Männistö
Tammi 2014, 268s.

Ensikosketukseni Seitsemään veljekseen on peräisin ala-asteelta, missä luimme sitä oman muistini mukaan varsin usein vuorolukuna. Silloin opettaja selvensi monia kirjan tapahtumia, jotka muuten olisivat voineet jäädä pieneltä koululaiselta tajuamatta. Luulen kyllä, että selitysten jälkeenkin epäselvyyksiä jäi. Myöhemmin luin Seitsemän veljeksen uudestaan, aivan vapaaehtoisesti, ja pidin siitä.

Riina Katajavuoren Wenla Männistö tuo Kiven Seitsemän veljestä nykypäivän Helsinkiin. Orvoksi jääneet veljekset (Jusa, Tommi, Aapo, Simppa, Late (Lowri), Timi (Tim, Timppa) ja Eppu) eivät tosin tässä pääse paljoakaan ääneen, vaan kerronta etenee naisten suilla. Naapurin nuori ja itsevarma, isättömänä kasvanut Wenla tiirailee veljesten tekemisiä vuokra-asunnon ikkunasta, hengailee veljesten seurassa ja on mukana bändihommissakin. Wenlan Kätilöopistolla työskentelevä yksinhuoltajaäiti, Marja Männistö, sekä Harjun saunassa pesijänä huhkiva Rajamäen Kajsa pääsevät myös ilmaisemaan ajatuksiaan ja huomioitaan, niin hulttioveljeksistä kuin nykypäivästä yleensä. Puhuttelevimpana naisäänenä minun mieleeni jäi kuitenkin poikien edesmennyt Alli-äiti, jonka sanoista uhkuu nöyryys ja viisaus.

"Minä katson täältä heitä ja toisinaan he minua. En johdata, en ohjaa, tarkkailen vain. Teen havaintoja, en tulkitse. En työnnä tunteitani heihin enää, kaikki on ollut mikä on ollut ja leiviskä hoidettu niin kuin parhaaksi taisin. En kiristä, en purista, en komenna, en säksätä. En kerää en korjaa en kata en vaivaa en pese en ripusta en muistuta en petaa. (En unohda en suutu en huuda.)"

Tämän kirjan lukeminen oli häkellyttävää. Kaikki tässä on niin upeaa ja onnistunutta, että taisin lukea lähes koko kirjan kasvoillani höntti ihastuksen hymy. Aikakauden vaihtaminen saa veljesten toilailut näyttäytymään juuri niin idioottimaisina kuin ne ovat alunperinkin. Samalla lukijan on myönnettävä, että tällaisia valopäitä on ollut maailman sivu ja on edelleenkin vaikka kuinka paljon.

Haluaisin sanoa tästä kirjasta vaikka mitä, mutta en löydä tarpeeksi suuria sanoja. Tämä on täydellinen. Olisi jännittävää kuulla, millaisen lukukokemuksen Wenla Männistö tarjoaa sellaiselle lukijalle, jolle Seitsemän veljestä ei ole entuudestaan tuttu. Sellaista ihmistä ei vain taida Suomesta löytyä.

En tiedä, kuinka paljon Seitsemää veljestä nykyään kouluissa luetaan, mutta Wenla Männistö olisi varmasti virkistävää vaihtelua niin oppilaille kuin opettajillekin. Voisin kuvitella, että näiden kahden kirjan vertaileminen kirvoittaisi virkistäviä keskusteluja ja näkökulmia oppitunneilla.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

8xKapteeni Kalsari

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari seikkailee, 2002
Kapteeni Kalsari ja ulkoavaruuden uskomattoman keljut keittiöntädit (ja ruokalan ihan yhtä ilkeät zombinynnyt), 2007 (3. painos)
Kapteeni Kalsari ja Professori Poksupöksyn piinalliset puuhat, 2003
Kapteeni Kalsari ja Hurjan Hierrenaisen hirmutuuli, 2004
Kapteeni Kalsarin ja Sähköräkäjätkän iso paha taistelu, 1. osa: Siivottomien sierainmöykkyjen yö, 2004
Kapteeni Kalsarin ja Sähköräkäjätkän iso paha taistelu, 2. osa: Roimien roboräkien kosto, 2004
Kapteeni Kalsari ja Violetin vessan väen vinha vahinko, 2007
Kapteeni Kalsari ja Hippi Helihousun hirvittävä paluu, 2014
Tammi
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Perheemme vanhin lapsi on nyt tokaluokkalainen, melko energinen poika, joka oppi itsekseen lukemaan ennen eskarin alkua. Olenkin pari vuotta yrittänyt vinkata hänelle kirjoja, joista olen uskonut hänen pitävän. Menestys ei ole ollut kauhean hyvä, mutta onneksi joku kirjabloggaajatoveri tuli jossakin joskus maininneeksi Kapteeni Kalsari -kirjat. Heti ensimmäinen osa, Kapteeni Kalsari seikkailee, oli sellainen menestys, etten ollut uskaltanut toivoakaan! Poika luki ripeään tahtiin kaikki osat ja saman tien jokaisen uudestaan. Sittemmin olen onnistunut hankkimaan omaksi kaikki muut paitsi sarjan toisen osan.

Uusin Kapteeni Kalsari, Kapteeni Kalsari ja Hippi Helihousun hirvittävä paluu, ilmestyi tänä syksynä ja  pyysin sen arvostelukappaleena. En nimittäin ollut itse lukenut yhtään sarjan osaa lapsen ahkerista suosituksista huolimatta ja koska arvostelukappaleet luen aina, sain hyvän syyn tutustua pojan suosikkisarjaan. Luimme yhden vanhoista ja tämän uusimman Kapteeni Kalsarin iltasatuna ja voi että, miten ne satutuokiot meinasivat venähtää! Poika oli aivan mielissään kun huomasi äidinkin pitävän Kapteeni Kalsarista ja niinhän siinä kävi, että luin sitten koko sarjan (paitsi sen meiltä puuttuvan ja kirjastosta aina lainassa olevan Puhuvat pöntöt).

Kapteeni Kalsareissa on lukuisia lapsilukijaan vetoavia piirteitä: iso fontti, runsas kuvitus, sarjakuvaosioita sekä toimintakohtauksia, joiden "lukeminen" sujuu sivua edestakaisin heiluttamalla: perättäisten sivujen lähes samanlaiset kuvat alkavat näyttää yhdeltä liikkuvalta kuvalta. Ai niin, lisäksi kirjojen huumori vetoaa ihan varmasti erityisesti poikalapsiin.

Kapteeni Kalsari ja Hippi Helihousun hirvittävä paluu on liki tuplasti muita osia paksumpi. Kirjan nimestä poiketen Hippi Helihousua ei kirjassa paljoa näy, vaan hän vilahtaa vain tarinan alussa ja lopussa. Pääpaino on Ernon ja Huukon eskariajoissa, heidän ystävystymisessään, kepposissa ja lopulta siinä, kuinka he yhdessä yrittävät saada eskareita piinaavat kiusaajat kuriin. Pelkästään tuo esikouluaikainen tapahtumasarja olisi riittänyt kirjaksi, mutta Hippi Helihousun ja hänen aikamatkustusrobottihousujensa ansiosta mukaan on saatu vinkeä aikamatkustusparadoksilisä. Aikamatkustuksen vaikutuksia tapahtumien kulkuun ja näiden ristiriitaisuuksia käsiteltiinkin kirjassa ihanteellisen seikkaperäisesti ja havainnollistaen, joten lapsetkin ne ymmärsivät ja silmät suurina ihmettelivät kaikkia mahdollisia käänteitä. Sarjalle on mitä ilmeisemmin odotettavissa jatkoa, joten Kapteeni Kalsarista kuullaan vielä.

Lopuksi luovutin tietokoneen näppäimistön 8-vuotiaalle KK-fanille. Tässä hänen muokkaamattomat ja juonipaljastuksia sisältävät näkemyksensä Kapteeni Kalsarista ja Hippi Helihousun hirvittävästä paluusta:

"se oli hyvä kirja ja mahtava loppu. ja kolme sarjakuvaa joista yksi oli semmoinen kuin ennen ja kaksi muuta sarista jotka olivat erilaisia ja vieläpä kipperi kruppi jonka setä oli häijy ja sen nimi oli pena-setä. ja mahtavia jekkuja tekivät erno ja huuko. esim. hierto juhuun kummitus housut ja varsinkin kun tuli ne viestit."

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Silkkiäistoukka

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka
(The Silkworm, 2014)
Otava 2014, 457s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Tahmean Telegraph Avenuen jälkeen halusin lukea jotakin takuuvarmasti sujuvaa. J.K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittama Silkkiäistoukka olikin tähän väliin sujuva kirjavalinta.

Käen kutsusta tuttu yksityisetsivä Cormoran Strike palkataan etsimään kadonnutta kirjailijaa. Aiemminkin katoamistemppuja tehnyt Owen Quine on viipynyt teillä tietämättömillä tavallista pitempään, mutta vaimo uskoo tietävänsä miehensä sijainnin. Pian Cormoran kuitenkin joutuu toteamaan, ettei tämä tehtävänanto ollutkaan rutiininomainen pikkukeikka, vaan nopeasti melkoiset mittasuhteet saava murhatutkimus. Kun poliisi on jo pidättänyt heidän mielestään selkeän syyllisen, Cormoran ja hänen apulaisensa Robin tekevät kaikkensa löytääkseen todisteet oikeaa murhaajaa vastaan.

Silkkiäistoukka oli juuri niin helppoa luettavaa, kuin etukäteen toivoinkin. Kirjan teksti soljuu vaivattomasti ja juoni kehittyy miellyttävällä temmolla. Tätä olisi mielellään lukenut vaikka kellon ympäri, jos sellainen olisi ollut mahdollista. Jännitystä ja yllättäviä juonenkäänteitä on sopivasti, samoin taustalla pilkahtelee kutkuttavasti tunteitakin.

Silkkiäistoukka oli erityisen mukava piristysruiske muuten niin ankeaan marraskuuhun.