maanantai 26. tammikuuta 2015

Blogistanian kirjapalkintoehdokkaani

On jälleen aika jännittää, mitkä viime vuonna ilmestyneet kirjat ovat tehneet bloggaajiin suurimmat vaikutukset. Omat ehdokkaani olen valinnut hyvin pitkälle lukukokemuksen herättämien tunteiden ja ajatusten perusteella. Lyhyestä virsi kaunis, joten ehdokkaani tulevat tässä:

Blogistanian Finlandia:

  1. Anni Kytömäki: Kultarinta (3p.)
  2. Elias Koskimies: Ihmepoika (2p.)
  3. Riina Katajavuori: Wenla Männistö (1p.)



  1. Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen (3p.)
  2. Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006 (2p.)
  3. Marjut Hjelt: Lapsuuden sadut ja seikkailut (1p.)



lauantai 24. tammikuuta 2015

Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Laura Honkasalo: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
Kirjapaja 2014, 197s.

Nuukaillen eli kuinka pelastin lompakkoni ja maailman oli minulla lainassa ja noin vuosi sitten, mutta muut kirjat kiilasivat sen edelle sellaiseen tahtiin että kirja palautui lukemattomana kirjastoon. Joulun aikaan jostakin muistui mieleeni, että tämä on edelleen lukematta ja nyt oli lukumotivaatiokin oikeassa asennossa.

Nuukaillen keskittyy huomattavasti omaa kukkaroa enemmän maailman pelastamiseen. Monihan voi pitää ekologisuutta kalliina, mutta loppujen lopuksi melko moni ekologinen valinta on iloksi myös henkilökohtaiselle taloudelle. Sinänsä aihe on totta kai mielenkiintoinen ja ehdottomasti aiheellinenkin, mutta minä olisin kaivannut nimenomaan niitä arkisia vinkkejä, joilla raha ehkä pysyisi paremmin omalla tilillä.

Honkasalon täytyi perehtyä kulutustottumuksiinsa ja talousasioihin yleisemminkin aiempaa tarkemmin, kun hän jäi kahden lapsen yksinhuoltajaksi. Tässä kirjassa hän kertoo, kuinka he ovat hyödyntäneet mm. luonnon antimia ruoanlaitossa, ruokakaappien sisältöä kauneudenhoidossa ja erilaisia kierrätysryhmiä ja kirppiksiä vaatteiden ja muiden pakollisten hankintojen metsästämisessä. Luvut keskittyvät yhteen aihepiiriin kerrallaan ja jokaiseen aiheeseen paneudutaan vähintääkin kohtuullisesti.

Meidän viisihenkinen perhe elelee tilastollisesti katsoen köyhyysrajan tuntumassa, mutta arki on silti suhteellisen turvattu. Laskut saadaan maksettua ajallaan, nälissään ei ole tarvinnut olla ja luottotiedot ovat kunnossa. Silti, koska niiltä yllättäviltä rahanmenoilta ei voi välttyä, olisi mahtavaa, jos säästössä olisi jonkinlainen pienikään hätävara. Lasten suhteen tilanne on aika lailla ihanteellinen: kaikki ovat poikia ja suvusta ja kaveripiiristä löytyy hitusen vanhempia poikia, joilta olemme saaneet valtaosan lasten vaatteista ja urheiluvälineistäkin. Minä en viihdy vaatekaupoilla, vaikka käyttövaatteita onkin liian vähän. Tälläkin hetkellä haaveilen kyllä uusista ja ehjistä vaatteista, (etenkin kengistä!) mutta on kuulkaas helppo säästää tässä asiassa kun on mittasuhteiltaan vääränlainen. Olen myös jääräpäinen, joten jos en löydä mieluista, olen mieluummin ilman. Itse voisi toki tehdä sopivia vaatteita, mutta halpaa hommaa ei ole sekään. Aikuisen vaatetta ei ihan kangasmetristä saa tehtyä ja kaksi metriä maksaakin jo sen verran, ettei epäonnistumisenriskin huomioiden tunnu järkevältä kuluttaa uuden vaatteen hintaa pelkkään kankaaseen.

Minun heikko kohtani ovat tietenkin kirjat. Niitä on talon lähes kaikissa huoneissa ja vaikka säännöllisesti pistän niitä kiertoonkin, kokonaismäärä lisääntyy jatkuvasti. Koen tavallaan "ansaitsevani" kirjat, sillä olen karsinut rutkasti turhiksi kokemistani menoista. En esimerkiksi käy kampaajalla tai kauneushoidoissa, en osaa meikata tai laittaa hiuksia. Hiukset pesen palashampoolla, joka kestää pienen ikuisuuden ja tulee valtavan paljon edullisemmaksi kuin halvimmatkaan nestemäiset shampoot. Luontainen pihiys auttaa myös paljon hillitsemään rahan käyttöä. Vaikka haaveilisinkin jostakin kivasta asiasta X, voin hyvinkin kavahtaa hintaa niin paljon että kaikki mielenkiinto haihtuu.

En useinkaan ymmärrä, miksi pitäisi hankkia uusi tavara, vaikka entinenkin vielä ajaa asiansa. Minulla on esimerkiksi noin kuusi vuotta vanha puhelin, jota mieheni häpeää valtavasti. Minusta tämä on kiva: punainen ja helppo käyttää. Akkukin kestää liki viikon. Tosin viime viikonloppuna mummulareissulla tapahtui sekin epätodennäköinen asia, että akku loppui ja laturi oli unohtunut kotiin. Kotona uudelleen ladattu puhelin olikin päättänyt, että se ei halua tätä vuotta nähdä ja niinpä kännykkäni elää sinnikkäästi vuotta 2014. Mainitsinkin jo hankalat mittasuhteeni ja niihin liittyen voin kertoa, että minulla on käytössä noin vuonna 2005 ostetut maiharit. Ne eivät ole enää järin edustavan näköiset, mutta kuitenkin ehjät - ja mikä tärkeintä - jalkaani sopivat. Uusille asioille sytyn todella hitaasti, joten mainontakin puree hyvin harvoin.

Pääsääntöisesti olen Honkasalon käsittelemistä asioista samoilla linjoilla. Esimerkiksi tavaramäärän vähentämisen edut ovat selkeät. En kuitenkaan ymmärrä, miksi erilaiset muistot olisivat pahasta? Jos haluaa säästää lapsen tekemiä askarteluja, niin keneltä se on pois? Kenelle niistä muka olisi enemmän iloa kuin meidän perheelle? Tavallaan ymmärrän, että joku ei kaipaa niitä muistojuttujakaan, mutta minusta on aivan mahtavaa, että olen voinut esitellä lapsilleni äidin minulle tekemän hellemekon vuodelta -80 ja muutaman rakkaimmista pehmoleluista. En myöskään haluaisi kotini näyttävän hotellilta tai munkin kammiolta, jossa ei olisi mitään ylimääräistä tai persoonallista.

Vaikka Nuukaillen ei tarjonnutkaan sellaisia säästäväisyysvinkkejä kuin minä olisin kaivannut tai edes juurikaan uutta tietoa, oli se joka tapauksessa ajatuksia herättävä kirja. Kiehtovinta oli tutustua vanhoista kodinhoito-oppaista otettuihin lainauksiin ja vinkkeihin, joista monet olisivat hyvin käyttökelpoisia edelleen.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Maan vetovoima

Taru Kumara-Moisio: Maan vetovoima
Nordbooks 2014, 192s.

Kiinnostuin tästä kirjasta Elinan blogitekstin luettuani. Elinan kokemat pienet muutokset ja pipon löystyminen kuulostivat minullekin tarpeellisilta kokemuksilta ja näin kotiäitinä kirjan aihekin tuntui olevan enemmän kuin sopiva.

Noora on kahden pienen lapsen äiti, joka elää päällisin puolin ihanteellista elämää: on mukava mies, terveet lapset, uusi talo kaupungin vuokratontilla, lapsilla tarhapaikka ja yliopisto-opinnotkin hyvällä mallilla. Taloustilanne on vakaa ja parisuhdekin mallillaan. Mutta Noora ei osaa nauttia elämästään. Hän perehtyy kaikkiin mahdollisiin kasvatuksellisiin kysymyksiin niin perusteellisesti kuin vain on mahdollista. Yhtä lähellä sydäntä on ekologisuus, jonka ilosanomaa Noora yrittää levittää niin päiväkodin väelle kuin naapureillekin. Jääkapin ovea ei korista lasten piirustukset, vaan erilaiset muistilaput kotityövuoroista rakentaviin mietelauseisiin. Kun Nooran tomera mumma kuolee, ei Noora tyydy osallistumaan hautajaisiin surevana omaisena. Hän haluaa järjestää kaikkien aikojen prameimmat hautajaiset, sellaiset tismalleen mumman arvoiset. Noora haluaa ottaa kaikki tilanteet haltuunsa, pitää ohjat käsissään ja saada muut toimimaan tismalleen hänen toiveidensa mukaan.

Maan vetovoiman lukeminen oli kuin olikin varsin terapeuttista. Inhosin Nooraa syvästi, mutta kieltämättä se omaa päätäni kalvava tiukahko pipo löystyi. Jos joku meidän perheessä vertailee elämäämme erilaisiin tutkimuksiin ja kasvatussuosituksiin, niin kyllä se olen minä. Samoin se olen minä, joka räpsii tyhjissä huoneissa palavia valoja sammuksiin ja motkottaa, kun hanaa pidetään auki hammaspesun ajan. Ja vaikka Noora olikin äärimmäisen ärsyttävä hahmo, häntä kävi myös sääliksi. Kuinka kukaan voisi nauttia yhtään mistään, jos koko ajan täytyy olla vertaamassa omaa arkea (jatkuvasti vaihtuviin) kasvatussuosituksiin. Eikä yksittäinen ihminen voi ottaa harteilleen koko naapuruston ekokasvatusta. Jospa minäkin osaisin olla tuntematta maailmantuskaa, edes tässä määrin kuin tunnen?

Maan vetovoima on Kumara-Moision esikoisromaani ja mielestäni hyvin kypsä sellainen. Lukeminen oli vaivatonta ja tarina eteni jouhevasti sekin. Hyvä lukukokemus, vaikka päähenkilö olikin hyvin tuskastuttava persoona.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Iltasatuja

Timo Parvela: Hyvän mielen iltasatuja
WSOY 2012, 96s.
Kuvitus: Virpi Penna
Timo Parvelasta näyttää muotoutuneen meidän perheelle luottokirjailija, mitä näihin iltasatuihin tulee. Paljon ja monipuolisesti hän onkin kirjoittanut, joten ei ole ihme että yhden miehen tuotannosta löytyy sopivaa luettavaa monen ikäiselle.

Nyt alkuvuodesta olemme lukeneet kaksi iltasatukirjaa. (Kaksi muuta satukirjaa on jäänyt kesken. Ehkä jatkamme niitä joskus toiste.) Hyvän mielen iltasatuja on runsaasti ja hauskasti kuvitettu kokoelma. Sen sadut ovat sopivan mittaisia yhdeltä istumalta luettaviksi ja sisältökin on mukavan leppoista. Ei siis tarvitse pelätä mitään painajaisia tai muuta vastaavaa.

Minä pidin eniten tarinasta Neljä vanhusta, jossa on paljon vanhanaikaisia piirteitä: köyhä perhe, julma rikas mies ja neljä hyväntahtoista, taikavoimia omaavaa vanhusta, jotka auttavat köyhän perheen tyttöä.

Lapsia taas hauskuutti eniten tarina nimeltä Ei saa!. Kieltämättä kuulosti äidinkin korvaan tutulta tämä perheen ostosreissu, jonka aikana vanhemmat hokivat aika hirveän monta kertaa "Ei saa!".


Timo Parvela: Karuselli
WSOY 2008, 77s.

Karuselli oli myös mukavaa luettavaa illoiksi. Tässä kirjassa pieni, lentotaidoton unni Kattila ihastelee karusellia ja siinä leikkiviä isompia unneja. Syksyn tullessa isot unnit lähtevät etelään, mutta Kattila ei halua lähteä yhtään minnekään. Hän ystävystyy Onni-haitaran kanssa, jonka seurassa Kattila oppii paljon asioita. Ehkä eniten ajasta, joka kulkee joskus nopeaakin nopeammin ja joskus ei ollenkaan.

Minä taisin pitää Karusellista enemmän kuin lapset. Ehkä pätkissä lukeminen ei tehnyt oikeutta tarinalle, joka etenee kiehtovalla tahdilla ja kietoi ainakin minut miellyttävästi sormensa ympäri. Jos nyt tarinalla sormia on. Virpi Talvitien kuvitus ja Parvelan teksti tuntuvat kuuluvan saumattomasti yhteen ja kertovan tarinaa kumpikin tavallaan.



Iltasatuja on muuten luettu meillä viime aikoina huomattavasti enemmän kuin ennen, vaikka sitä ei täällä blogissa näekään. Kuopus nimittäin on jo sen ikäinen, että malttaa keskittyä kuvakirjoihin ja niitä on luettu pinokaupalla. Iltaisin luen ensin näitä isompien satuja, sitten kuopukselle ikioman kirjan hänen omassa huoneessaan. Toki päivisinkin luetaan, melkein aina kun lapsi tahtoo. Suurimpia hittejä ovat olleet Maisa-kirjat, Pikku kummitus Lapanen, Samu ja Salla sekä Mimi sanoo ei ja Mimi matkii. Mauri Kunnaksen kirjoja 2-vuotias ei vielä jaksa kuunnella, mutta kuvista hänkin pitää ja pyytää usein lukemaan "kissa kurkistaa -kirjan". Hänen lempipuuhaansa on nimittäin etsiä kuvista kissoja ja siellä täällä pilkistäviä silmäpareja. :)

maanantai 19. tammikuuta 2015

Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
(Me Before You, 2012)
Gummerus 2015, 473s.
Suom. Heli Naski

Luin viime vuonna Jojo Moyesin kirjan Ole kiltti, älä rakasta häntä ja vaikka en kirjaan suoranaisesti rakastunutkaan, jätti se jälkeensä hyvän mielen. Lukeminenkin oli mukavan joutuisaa, joten oli selvää, että Moyesin tulevatkin kirjat jossain vaiheessa lukisin. Kun pian ilmestyvän Kerro minulle jotain hyvää -kirjan ennakkokappale sitten tupsahti postilaatikkoon, pakkasin sen mukaan viikonloppureissulle ja luinkin samaisen viikonlopun aikana.

Lou on elänyt koko 26-vuotisen elämänsä kotikylässään, suuren linnan kupeessa vanhempiensa, vaarinsa sekä siskonsa ja tämän 5-vuotiaan pojan kanssa. Pitkäaikainen poikaystävä Patrick on muuttunut leppoisasta löhöilijästä himourheilijaksi, jonka päässä pyörii lähinnä hiilihydraatit ja proteiinit, ei niinkään tyttöystävä tai varsinkaan mahdollinen kosinta. Hän ei ole opiskellut ammattia, eikä hänellä ole ollut mitään hinkua matkustella ulkomailla tai kotimaassakaan. Viimeiset kuutisen vuotta hän on työskennellyt paikallisessa kahvilassa, jonka omistaja kuitenkin yks kaks ilmoittaa sulkevansa paikan seuraavana päivänä. Lou etsii kiivaasti töitä, mutta niitä on kovin niukasti tarjolla. Lopulta hänet pestataan neliraajahalvaantuneen miehen henkilökohtaiseksi avustajaksi puolen vuoden sopimuksella. Tuon työsuhteen aikana Lou oppii näkemään itsensä uudella tavalla.

Kerro minulle jotain hyvää on paljon parempi ja enemmän kuin kannen perusteella odotin. Kansi näyttää kepeältä ja vähän höpsöltä, mutta tarina ei olekaan chick litille ominaiseen tapaan suoraviivaisen selkeä. Kerronta on nautinnollisen sulavaa ja lukeminen erittäin helppoa. Ja se tarina. Ai että, kuinka se vei mukanaan hyvin pian, eikä päästä lukijaansa aivan helpolla. Vaikka kirjan voikin lukea viihteellisenä hömppänä, on kirjalla myös vakavammat teemansa.

Pidin tästä kirjasta valtavan paljon. Se on mielestäni huomattavasti parempi kuin edellinen suomennettu teos niin sisällöltään kuin rakenteeltaankin. Tarinakin on monessa mielessä uskottavampi ja äärimmäisen koskettava. Ne kirjan mukana tulleet nenäliinat olivat ehdottomasti tarpeellisia. Tosin minun oli turvauduttava myös särkylääkkeeseen, sillä itkemisestä tulee aina kova päänsärky.

Ihana, ajatuksia ja tunteita herättävä lukukokemus.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Kurttila

Erlend Loe: Kurttila
(Kurtby, 2008)
WSOY 2009, 124s.
Suom. Tuula Tuuva-Hietala
Kuvitus: Kim Hiorthoy

Pari vuotta sitten bloggasin Erlend Loen Kurt sarjan kirjasta Kurt Kuriirina. Silloin mainitsin, että sarjan paras osa on mielestäni tämä Kurttila: hulvattoman typerä kuvaus syrjäisen Kurttilan kylän kummallisesta lahkolaisryhmästä, jonka pastoriksi Kurt lukuisten onnettomien sattumusten myötä päätyy.

Kurthan on ahkera ja työtään rakastava trukkikuski. Hänen pomonsa kuitenkin pakottaa Kurtin lähtemään lomalle ja perhe suuntaa trukin nokan kohti Tukholmaa, mistä matkan on tarkoitus jatkua laivalla Suomeen ja Muumimaailmaan. Mutta matka on pitkä ja väsynyt Kurt ajaa ensin harhaan ja lopulta hiukan torkahtaessaan sillalta alas. Onneksi trukki plopsahtaa jokeen katolle kiinnitetty kanootti edellä, joten kukaan ei hukkunut (tai muutenkaan kuollut), mutta monen viikon ajelehtiminen jokea pitkin on toki iso pettymys, jos olisi mieluummin halunnut nähdä muumit.

Erään joenmutkan takaa vastaan tulee viimein kylä. Sen asukkaat ovat valkoisissa vaatteissa kulkevia ja Kirstuksen morsiamen ohjeiden mukaan eläviä himouskovaisia. Kurt pestataan pastoriksi, Anne-Lise komennetaan kotiin virkkaamaan ja lapset kouluun ja päiväkotiin opettelemaan kivoja lauluja mm. rangaistusmenetelmistä. (Joita on oikeastaan vain yksi, pippelistä puristaminen.)

Aluksi koko perhe pitää kylän elämänmenoa häiritsevänä, mutta kastetilaisuudessa Kurt iskee päänsä ja hurahtaa tyystin samoihin vinksahtaneisiin näkemyksiin kuin muutkin kyläläiset. Anne-Lise ja lapset yrittävät keksiä keinon päästä pois pelottavaksi käyneestä kylästä, mutta metsässä vaanivat sudet, eikä veneitäkään ole varastettavaksi.

Edelleen olen sitä mieltä, että Kurttila on erikoisen hyvä kirja. Tämä lukukerta ei vain ollutkaan hilpeä vaan äärimmäisen ahdistunut, sillä fanaattiset uskovaiset on aihe, joka tulee aivan liian lähelle minua. On pelottavaa lukea jotakin näin päätöntä ja samalla tietää, ettei Loen kirja loppujen lopuksi ole kovin kaukana todellisuudesta.

Jos uskonto ei olisi niin järjettömän tulenarka aihe, suosittelisin Kurttilaa luettavaksi vaikka yläkouluissa. Ylipäätään suosittelen tätä luettavaksi, sillä kirjalla saattaisi olla ahdasta ajatusmaailmaa avartava vaikutus. Tai sitten ei, kaikkihan riippuu lukijasta.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Jacob de Zoetin tuhat syksyä

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä
(The Thousand Autumns of Jacob de Zoet, 2010)
Sammakko 2014, 550s.
Suom. Tuukka Toppari & Erkki Värrälä

Jacob de Zoetin tuhat syksyä on upea historiallinen romaani, joka teki minuun suuren vaikutuksen. En ymmärrä, miksi ihmeessä en ole lukenut Pilvikartastoa? Senkin täytyy olla todella hyvä. Pistin jo varauksen kirjastoon.

Jacob de Zoet on nuori, sääntöjä tarkasti noudattava työntekijä ja armottoman rakastunut ihanaan Annaan, jonka isä ei ole nuorten tunteista mielissään. Annan isä järjestääkin Jacobille pestin Dejiman saarelle, Nagasakin edustalla sijaitsevalle hollantilaiselle kauppa-asemalle. Viiden vuoden uurastuksen jälkeen Jacob voisi palata vaurastuneena miehenä ja kosia rakastaan. Jacob lähtee matkalle ikävissään, mutta luottavaisin mielin. Hyvin pian asiat kuitenkin muuttuvat. Jacob kohtaa kätilönä toimivan Aibagawa Oriton, joka on kasvojensa palovammasta huolimatta kaunis ja kiehtova nuori nainen. Kahden hyvin erilaisen kulttuurin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä, eikä Jacobilla ole juurikaan sallittuja keinoja tunnustaa rakkauttaan. Arki ja työ on sekin haastavaa juonittelevien työtovereiden, tulkkien ja hallitsijoiden ristitulessa. On vaikeaa, usein mahdotontakin, arvioida keneen voi luottaa.

Jacob de Zoetin tuhat syksyä ei ole rakkausromaani, vaikka kansien väliin mahtuu useammankin rakkauden tarina. Tämä on myös enemmän kuin historiallinen romaani, vaikka sellaisena ehdottomasti harvinaisen antoisa. Parasta antia kirjassa on sen hienovireinen japanilaisuus ja hötkyilemättömyys.

Minulle Japani on melko suuri arvoitus, mutta Mitchellin tekemän laajan taustatyön ansiosta opin tätä kirjaa lukiessa todella paljon eräästä vaiheesta Japanin ja länsimaiden yhteisestä historiasta. Tiesin, ettei Japani toivottanut tervetulleeksi muiden maiden asukkaita, mutta en tiennyt että maa oli jossain vaiheessa näin suljettu. Ja että rajat paitsi pitivät vierasmaalaiset poissa, pakottivat japanilaiset pysymään niiden sisällä.

Käännöksestä on muuten ihan erikseen todettava, että enpä olisi lukemani perusteella arvannut kääntäjiä olleen kaksi! Todella yhtenäinen tyyli siis, mikä on lukijan kannalta erittäin positiivinen asia.

Ei Jacob de Zoetin tuhat syksyä kuitenkaan aivan täydellinen kirja ole, vaan myönnän välillä jopa hiukan pitkästyneeni kauppa-aseman arjen ja keinottelujen keskellä. Mutta noinakin hetkinä tarinassa säilyy erityisen vahvana autenttisen oloinen tunnelma. Ehkäpä tarina ylipäätään tuntui niin uskottavalta suvantovaiheidensa vuoksi: eihän oikeassakaan elämässä asiat aina etene kiivaalla tahdilla, vaikka niin toivoisikin. Varsinkaan silloin, kun niin toivoisi. Ehkä tämä sittenkin oli täydellinen. Kannattaakin lukea ja tehdä omat päätelmänsä.