tiistai 28. lokakuuta 2014

Nuoruuden savotat

Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat
Gummerus 1975, 609s.

Nuoruuden savotat jatkaa Iijoki-sarjaa siitä, mihin Täydessä tuntirahassa jäätiin. Tunnelma tässä kirjassa on kuitenkin tyystin erilainen kuin edeltäjässään ja pari kertaa pitikin tarkistaa, olenko varmasti tarttunut oikeaan osaan vai hypännyt ehkä kirjan tai parin yli. Mutta ei, Nuoruuden savotat kuvastaa tasaisen seesteistä ajanjaksoa, jolloin kotiasiat ovat kunnossa, taloustilanne maassa kohentunut merkittävästi ja vain harva osaa edes aavistella lähestyvää sotaa.

Kalle kulkee tienahommissa ja ahkerana nuorena miehenä tuokin kotiin komeita tilipusseja. Omaan käyttöön rahaa ei juurikaan jää, mutta sen verran kuitenkin, että Kalle saa hankittua omaksi Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi -oppaan. Aina tilaisuuden tullen Kalle pyörittelee mielessään novellinaiheita ja kirjaapa joitakin muistivihkoonsakin. Tukkeja parkatessa ajatus on melko vapaa kulkemaan, eikä työtahtikaan häiriinny ideoita pyöritellessä.

Tässä osassa Kallen suhde kirjallisuuteen olikin esillä huomattavasti enemmän kuin aiemmissa osissa. Siinä missä muut nuoret suuntaavat viikonloppuisin tansseihin tai muihin huvituksiin, Kalle jää mieluummin kotiin lueskelemaan ja levähtämään raskaan työviikon jälkeen. Mikkelinjuhliltakin Kalle kiirehtii kotiin lukemaan Teuvo Pakkalan uutta kirjaa, Tehtaan varjossa. Suomussalmen maatalousjuhlilla Kalle pääsee näkemään itsensä Ilmari Kiannon ja tästä Kalle on aivan tohkeissaan.

Vaikka Päätalo kirjoittaa kaikesta käsittämättömän pikkutarkasti, silti tuntuu aina jäävän jotakin kertomatta. Esimerkiksi Kallen osallistuessa suojeluskunnan hiihtokilpailuihin hän palaa muistoissaan parin viikon takaisiin hiihtokisoihin, joista ei tekstissä ole aiemmin mainittu sanaakaan! Olen aiemminkin maininnut, että näissä kirjoissa pääsee tosissaan tutustumaan entisaikoihin tapoihin. Esimerkiksi ruokapöydässä useimmiten käytettiin omaa puukkoa, jota ei syönnin päälle ruukattu kummemmin pestä:

"Miehet rupeavat röyhtäilemään ja kuivaamaan puukkojaan. Ikämiehet kuivaavat hiuksiinsa ja nuoremmat, kansakoulusivistyksen saaneet, jalkineittensa varsiin."

Vasta tätä kirjaa lukiessa hoksasin ajatella, miten mahdottoman hieno perintö koko Iijoki-sarja on Päätalon jälkeläisille. Ajatella, miten mahtavaa olisi saada tutustua omaan iso(iso)isään näin tarkkojen muistelmien kautta! No, ehkä en olisi kauhean innokas kuulemaan esi-isän poikuuden menetyksestä tai haaveista päästä niksauttamaan maksullista naista, mutta noin muuten.

Nyt on lukupinossa rutkasti syksyn uutuuksia, mutta ilman muuta joulukuussa suuntaan jälleen Iijoelle.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Suuri karttakirja


Aleksandra Mizielińska & Daniel Mizieliński: Suuri karttakirja

(Mapy, 2012)
Nemo 2014, 104s.
Suom. Tapani Kärkkäinen

Suuri karttakirja on hieno, kirjaimellisestikin suuri kirja. Se on vain hiukan pienempi kuin A3 paperiarkki, joten aukeaman kokoisiin karttakuviin mahtuu paljon selkeitä kuvia. Suuressa karttakirjassa esitellään maanosat ja 42 valtiota. 

Jokaiselle maalle on varattu oma aukeamansa, jolta kartan ja muutamien perustietojen lisäksi löytyy runsaasti kuvitettua tietoa kustakin maasta. Esimerkiksi Suomesta esitellään muutamien puiden, marjojen ja perinteisten ruokien lisäksi pesäpallo, sauvakävely, Väinämöinen ja Kemin lumilinna. Muutamia tunnettuja henkilöitäkin löytyy, kuten Alvar Aalto ja Tove Jansson (jota en kyllä olisi tunnistanut kuvasta). 

Kirjan kuvitus on todella onnistunut. Se on sopivan pelkistettyä toimiakseen tiukasti rajatussa tilassa ja vetoaa hyvin sekä aikuisiin että lapsiin. Nuorin (2v.) ei vielä malttanut hirveästi pysähtyä kuvia tutkimaan, mutta isommat kyllä senkin edestä. Koska sivuilla on paljon yksityiskohtia, niitä voi käyttää myös yksinkertaiseen etsi ja löydä -peliin: yksi valitsee jonkin kuvan ja muut yrittävät löytää sen. Tällä tavalla lapsetkin malttavat tutkia yksityiskohtia huomattavasti tarkemmin ja useampaan kertaan kuin "vain"lukiessa.

Minua viehättää kuvituksen lisäksi paljon myös kirjan värimaailma, joka on maanläheinen ja siksi erityisen hyvin karttakirjaan sopiva. Ainoa negatiivinen asia on uuden kirjan pistävä haju, jonka luulen johtuvan painomusteesta tai muusta vastaavasta teknisestä seikasta. Eiköhän tuoksut tästä tasaannu ajan kanssa, kun kirjaa ahkerasti selaillaan.

Erittäin laadukas ja mielenkiintoinen kirja, joka sopii hyvin kaiken ikäisille.

torstai 23. lokakuuta 2014

Edda

Eeva-Kaarina Aronen: Edda
Teos 2014, 371s.

50-luvun lopulla, eräässä kivitalossa Töölössä, leikkivät aina yhdessä tytöt Eetu ja Aatu. Aatu ei puhu, vaan kirjoittaa sanottavansa paperille. Eetu taas puhuu paljon ja johtaa mielellään leikkejä, joihin alkaa yhä vahvemmin liittyä muinaiset viikinkien jumaltarut. Kaiken keskellä on Yggdrasil, jonka runkoa ylös ja alas kipittää Ratatoskur-orava kuljettaen tietoa Asgårdista Heliin ja takaisin. Muutkin pihan lapset ovat mukana siinä leikissä, jossa kuljetaan talon kellarikäytävillä riimusauvaansa ylpeänä kantavan Eetun johdolla. Leikissä, joka loppuu karmeaan näkyyn. Leikin mukana loppuu myös ystävyys, vaikka Eetu - myöhemmin Edda - ei ymmärrä miksi. Hän haluaa selvittää, mikä on totuus kellarikäytävän kauhean näyn takana.

"Aikuiset aloittivat aina näin: et sinä vielä ymmärrä näitä asioita. Sitten he kertovat sen asian, ja varoitus, ja se, että ei sitä ymmärrä, luovat yhdessä ymmärryksen, joka on kauheampi ja suurempi. Se saa käsittämään osan, tai käsittämään väärin, mutta näkemään ytimeen tavalla joka on enemmän kuin mikään ymmärrys."

Eeva-Kaarina Arosen Edda on vahvan tunnelmallinen romaani. Sen kielessä on jotakin yhtä aikaa kiehtovaa ja raskasta, minkä vuoksi lukeminen vaati tavallista enemmän keskittymistä. Lasten meuhkatessa vieressä ei kannattanut edes yrittää jatkaa lukemista, vaan oli pakko odottaa iltaa ja jälkikasvun nukkumisaikaa.

Tarina kulkee kahdessa tasossa, Eddan nykyhetkessä (80-luvulla) ja lapsuusmuistoissa. Edda on erikoinen nainen, joka puvustaa omaa elämäänsä eikä osaa irrottautua menneestä. Vanhat tapahtumat ja etenkin epätietoisuus piinaavat häntä niin paljon, että Edda tuntuu olevan irrallaan muusta maailmasta. Hänen ja muiden ihmisten todellisuudet eivät kohtaa. Vaikka tarina oli enimmäkseen ahdistava, siihen mahtuu myös runsaasti huvittavia pieniä huomiota lasten leikeistä, ajatuksista ja väärinkäsityksistä. Nämä huomiot kevensivät muuten ahdistavaa tarinaa ja tekivät Eddan muistoista lukijalle aidon tuntuisia.

Edda oli jännä kirja. Tavallaan pidin siitä kovasti ja tavallaan koin sen turhankin ahdistavaksi. Ehkäpä tuntemukseni asettuvat ajan kanssa uomiinsa ja osaan vasta jonkin ajan kuluttua sanoa, oliko tämä minulle hyvä vai keskinkertainen lukukokemus. Napinantarpeeni tyydytän väittämällä, että liikenneympyrästä ei voi "kääntyä ensimmäisestä vasemmalle".

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Kultainen POP-laulukirja

Kultainen POP-laulukirja
(Toim. Ari Leskelä)
F-kustannus 2014, 272s.

Viime kesänä meidän suvussa juhlittiin 150-vuotissynttäreitä. Hyvin usein kun sukua on isommin koolla, jossain vaiheessa lauletaan. Näin myös kesän juhlissa: ensin oli muutama lauluesitys, mutta myöhemmin yhteislaulullekin olisi ollut kysyntää. Seurasi ongelma. Emme millään tahtoneet keksiä sellaisia lauluja, joita soittotaitoiset olisivat osanneet säestää tai edes lauluhaluiset (laulutaidosta kun ei jokaisen innokkaan kohdalla voi puhua) muistaneet sanoja. Muutaman vähän sinne päin ja sanoja arvaillen lauletun laulun jälkeen tyydyimme nauttimaan serkkupoikien kitaransoitosta. Siinä ei kyllä ollut mitään valittamista, sillä kaunis kesäilta ja kitarat sopivat valtavan hyvin yhteen.

Juhlien jälkeen tuli sitten mieleen, että seuraaviin juhliin olisi hyvä varautua jo nyt. Kultainen laulukirja on laulukirjana klassikko ja siinä on hyvä valikoima monen eri genren lauluja. Mutta sitä on laulettu jo kyllästymiseen asti. Pitäisi olla jotain tuoreempaa, menevämpää, nuorekkaampaa laulettavaa.

Kultainen POP-laulukirja on juuri tällainen. Se sisältää reilut 100 pop-laulua, joista osa on tuttuja vuosikymmenten, osa parin vuoden takaa. Mutta tuttuja laulut ovat valtaosin, myös tällaiselle varsin vähän radiota kuuntelevalle. Kirjasta löytyy niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin biisejä, osalle sekä alkuperäiset että "suomennetut" sanat. Nuotit ainakin näyttävät selkeiltä, en vain itse ole päässyt näitä testaamaan kun kotoa löytyy vain kazoo, josta on vähän vaikea saada varmuudella yhtään mitään nuottia. Soinnut on merkitty myös ja kirjan lopusta löytyy kitaran otetaulukko, joten kitarasäestyksenkin pitäisi luonnistua, mikäli jonkinasteinen soittotaito on omasta takaa.

Odotankin seuraavia sukujuhlia malttamattomana, jälleennäkemisen ja hilpeän laulutuokion toivossa. Voisimme laulaa alkuillasta jotain tuttua ja turvallista kuten Leijat, Pikkuveli ja Telepatiaa, siirtyä sitten Kolmen Cowboyn kautta Poikaan nimeltä Päivi ja ehkä sitten irtoaisikin jo Like a Virgin, Valo yössä tai You're My Heart, You're My Soul. Ja jos ihan haikeaksi menee, niin hei, Careless Whisper!

tiistai 21. lokakuuta 2014

Valhalla-sarjakuvat

Peter Madsen: Valhall, den samlade sagan 1-5
Ekholm & Tegebjer 2011-2013
Översatt. Mikael Tegebjer


Luin alkuvuodesta Valhalla-sarjakuvasarjan ensimmäiset viisi osaa, jotka jostakin käsittämättömästä syystä ovat myös ainoat suomennetut osat. Tarinat olivat yhtä hauskoja, kuin muistelinkin ja jäin haikailemaan sarjan loppujen osien perään. Kesällä viimein huomasin, että vaikka suomennoksia ei enempää olekaan, koko sarja on käännetty ruotsiksi. Kaksikielisessä kaupungissa on se etu, että kirjastossa on kelvollinen valikoima myös ruotsinkielistä kirjallisuutta ja onnekseni hyllystä löytyivät myös nämä upeat Valhall, den samlade sagan kokoelmat. Lainasin nämä elokuussa ja aloitin lukemisenkin heti, mutta harmillisen vajavainen kielitaitoni teki lukemisesta hidasta ja välillä liiankin työlästä. Varsinaiset sarjakuvat kyllä tuli luettua ihan sutjakasti, mutta näiden yhteisniteiden lisämateriaaleissa oli haastetta senkin edestä.

Valhalla-sarja koostuu viidestätoista albumista. Mikäli syventäviä tekstejä oikein ymmärsin, sarjan seikkailut on pitkälti koottu islantilaisen Snorre Sturlarssonin Eddan ja muutaman muun muinaista pohjoismaista mytologiaa sisältävän lähteen perusteella. Luonnollisesti tekijät ovat ottaneet vapauksia muun muassa hahmojen luonteiden suhteen ja yhdistelleet eri taruja luodakseen paremmin sarjakuvaksi taipuvia seikkailuja.

Niin, Peter Madsen ei todellakaan ole tehnyt Valhallaa yksin. Hän on kyllä kuvittanut sen, mikä on kiistatta suuritöisin osuus, mutta esimerkiksi käsikirjoituksia ovat olleet tekemässä myös Hans Rancke, Per Vadmand ja Henning Kure. Lisäksi sarjaa on ollut värittämässä ja tekstaamassa useampikin henkilö. Luonnollisesti Madsenin kuvitustyyli on sarjan edetessä kehittynyt ja ensimmäiset osat tuntuvatkin melko pelkistetyiltä, mikäli niitä vertaa sarjan loppupään albumeihin. Tilankäyttö sivuilla muuttuu vapaammaksi ja muutenkin kuvallinen ilmaisu vahvistuu hurjasti.

Lokin näkyvyys sarjassa pääsi yllättämään. Toki viekas, itsekäs ja suurpiirteinen Loki tarjoaa jo sinällään loistavia mahdollisuuksia tarinan kuljettamiseen, mutta ihan jo seikkailujen sivujuonteissa Loki pääsee loistamaan. En esimerkiksi tiennyt Lokin ja Odinin kahdeksanjalkaisen hevosen, Sleipnerin, suhdetta ennestään, mutta nyt en voi sitä unohtaa. Sarjan viimeinen osa, Völvans syner, oli haikeaa luettavaa. On ymmärrettävää, että viikinkijumalten tarina päättyy sarjakuvassakin ragnarökiin, mutta silti moinen tuntui karulta kohtalolta. Toisaalta, paria osaa aiemmin olin saanut lukea siitä, kuinka Balder muutti Helin (sekä henkilön että paikan) tyystin toisenlaiseksi kuin aiemmin.

 Edelleen toivon, että Valhalla-sarja suomennettaisiin loppuun asti, sillä varmasti tällaiselle sarjalle löytyisi uusiakin lukijoita. Tässä toivossa en lähde ruotimaan seikkailujen juonia lainkaan, vaan lupaan tehdä sen sitä mukaa kun suomennoksia joskus hamassa tulevaisuudessa ehkä ilmaantuu.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina

Petter Karlsson: Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina
(Muminvärlden & verkligheten. Tove Janssons liv i bilder, 2014)
WSOY 2014, 242s.
Suom. Sari Kumpulainen
Kuvatoimitus: Bengt Wanselius

Muumimaailma ja todellisuus on upea, runsaasti kuvitettu katsaus Tove Janssonin elämään. Kirjan esipuheen on kirjoittanut Toven veljentytär, Sophia Jansson, jonka muistoissa täti on määrätietoinen, iloinen ja humoristinen. Karlsson on kirjoittanut kirjan tekstit yhdessä Toven sukulaisten ja läheisten ystävien kanssa ja sen kyllä huomaa: tekstissä kuvattu Tove tuntuu elävältä ja aidolta.

Jos on lukenut Tove Janssonista elämäkerran tai kaksi, ei tämä kirja todennäköisesti tarjoa mitään järisyttävää uutta tietoa. Mutta teoksen valokuvat, piirrokset, maalaukset, luonnokset, kirjeet... Niissä riittää tutkittavaa ja tunnelmoitavaa pitkäksi aikaa. Mukana on toki entuudestaan tuttuja kuvia, mutta paljon on mukana myös ennen julkaisemattomia. En osaa päättää, viehätynkö enemmän valokuvista, joista näkee kaunispiirteisen Toven vähitellen ikääntyvän tyylikkäästi vai piirroksista, joiden lumovoima tuntuu vain kasvavan.

Muumimaailma ja todellisuus on esineenäkin kaunis teos, joka sopii hyvin vaikkapa lahjaksi. Se sopii yhtä hyvin Tove Janssonin elämään hyvin perehtyneelle yleisteokseksi ja silmäniloksi kuin Toven elämään vasta tutustuvalle, samoista syistä.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Maukan ja Väykän naamakirja

Timo Parvela: Maukan ja Väykän naamakirja
Tammi 2014, 77s.
Kuvitus: Virpi Talvitie

Voi miten ihanan sujuvaa ja elävää kieltä nämä Maukat ja Väykät ovatkaan! Takuttuani Tuukka-Omarin ääneenlukemisen kanssa en olisi malttanut lopettaa Maukan ja Väykän naamakirjan lukemista. Parvelan tekstin poljento on kerta kaikkiaan ihastuttavaa ja eläväistä.

Maukan ja Väykän naamakirja ei ole kokoelma facebook-päivityksiä tai fb-profiilien tutkiskelua, vaan hieno katsaus järven rannalla sijaitsevan kylän asukkaiden taustoihin. Millaisia olivat ennen Kana von Got, Possu Röhkötti ja Vuohi Mäk Käkätin, mistä he tulivat ja mikä sai heidät asettumaan tähän nimenomaiseen kylään? Ja entäpä Maukka ja Väykkä? Oletteko koskaan miettineet, kuinka heidän ystävyytensä sai alkunsa? (Minä en!)

Naamakirja paljastaa kaikista jotakin yllättävää, kaikkein eniten ehkä Maukasta. Sarjan hahmot ovat olleet sympaattisia jo ennestään, mutta kyllä tämä kirja sai välittämään heistä kaikista vielä enemmän.