tiistai 30. syyskuuta 2014

Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä
(Life after life, 2013)
Schildts & Söderströms 2014, 595s.
Suom. Kaisa Kattelus

Kate Atkinsonin Elämä elämältä kiinnitti huomioni heti kun näin sen esittelyn kustantajan sivuilla. Luulin nimittäin ensin, että sivuille on eksynyt harmillinen virhe, kun teksti näytti toistavan itseään:

"Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena. 
Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa."

Ursula elää elämänsä moneen kertaan. Pienetkin muutokset vaikuttavat suuresti Ursulan tulevaisuuteen, mutta etukäteen on mahdotonta arvata ovatko muutokset hyviä vai huonoja. Vähitellen Ursula alkaa vaistota tuttuja tapahtumia. Déjà vu ei olekaan hänelle satunnainen, ohimenevä tuntemus vaan lähes aina läsnä.

Etukäteen pelkäsin tämän kirjan olevan vaikea luettava: sekava ja raskas. Hyvin pian minulle kuitenkin selvisi kirjan nerokkuus. Vaikka tarina sahaa edestakaisin, välillä hyvinkin kiivaasti, on sen matkassa helppo pysyä. Suomentaja on tehnyt loistavaa työtä ja lukeminen oli juuri niin vaivatonta ja palkitsevaa kuin vain laadukkaan kirjan lukeminen voi olla. 

Elämä elämältä on hieno romaani, jonka olisi halunnut lukea yhdeltä istumalta. Paikoin hyvinkin lyhyet luvut rohkaisivat lukemaan vielä yhden tai kaksi lukua ja mukaansatempaava tarina vei pari kertaa ajantajunkin ihan kokonaan. Yhtenäkin päivänä aioin lukea tätä ihan vain hetken ja jostain syystä lapset alkoivat melkein saman tien vaatia välipalaa. Ehdin kahdesti todeta, ettei vielä ole syömisaika, kunnes viimein maltoin vilkaista kelloa ja tajusin lukeneeni pari tuntia.

Tässä kirjassa oli aika lailla kaikkea, mitä hyvältä tarinalta kaipaan. En millään keksi tästä valittamista, sillä sivumääräkin tuntuu juuri oikealta. Loistava kirja!

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 2014, 332s.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja on ollut yksi hienoimmista lukukokemuksista viime vuosina. Olikin itsestään selvää, että luen myös Graniittimiehen, vaikka en ollut edes hoksannut että tämän kirjan henkilöt ovat niitä Kuopio-sarjan Tuomien "sinne" lähteneitä sukulaisia.

Ilja ja Klara Tuomi ovat lähteneet sisällissodan runtelemasta suomesta Petrogradiin, hiihtäneet koko pitkän matkan kohti vapautta. Kaupunki on valtavan suuri ja vallankumouksellisilla hirvittävän suuri työmaa edessä, ennen kuin unelmista voi tulla totta. On opeteltava uusi kieli, uusi kaupunki ja yritettävä löytää oma paikkansa.

Graniittimies on väkevä ja vahvatunnelmainen romaani, jonka lukeminen ei ole helppoa. Minä luin tätä hyvin hitaasti, sillä Pietarin painostus tuntui välillä aivan todelliselta. Iljan ja Klaran uusi elämä ei ehkä ollut sellaista kuin he etukäteen olivat haaveilleet, mutta etenkin Klaran asenne pysyi käsittämättömän luottavaisena. Lukijana sitä oli vaikea ymmärtää, mutta pakkohan sitä oli ihailla: että joku jättää taakseen kaiken tutun, perhettään myöten, seuratakseen utopistisia unelmiaan vieraaseen maahan.

Kirja koostuu kahdesta osiosta. Alkuosa on Klaran kertomaa ja hänen käyttämänsä sanastokin huokuu mennyttä aikaa. Jälkimmäinen osa sijoittuu vuoteen 1935 ja vallankumouksen sokaisemat silmät ovat avautuneet. Pietari ja koko valtio on muuttunut, mutta ei sellaiseksi kuin vallankumouslaiset olisivat toivoneet.

Takeltelen jälleen kerran sanoissani pahemman kerran. Näin käy usein etenkin erityisen puhuttelevien kirjojen jälkeen. Graniittimies osoittautui korkeita odotuksianikin paremmaksi, kaikin tavoin.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Daytripper

Fábio Moon & Gabriel Bá: Daytripper
(Daytripper 1-10, 2010)
Egmont Kustannus 2012, 248s.
Suom. Petri Silas

Brasilialainen Brás de Oliva Domingos työskentelee lehdessä nekrologien kirjoittajana. Työ ei ehkä ole unelmien täyttymys, mutta työ kuitenkin. Daytripper kuvaa Brásin elämää välähdyksinä, jotka osoittavat kukin tavallaan, kuinka elämä on elämisen arvoista aina ja kuinka kuoleman voi kohdata milloin tahansa.

Daytripper tuli lainattua kirjastosta kansikuvan ja nimen perusteella. Luin sen yhdessä päivässä, mutta en osaa oikein sanoa pidinkö siitä. Rakenne on kyllä ovela ja toimivakin, mutta ehkä tämän lukemiseen olisi pitänyt keskittyä vähän enemmän.

Jos tarina ei minua yksiselitteisesti päässytkään hurmaamaan, niin piirustustyylistä pidin kyllä kovasti. Kaikesta näkee, että tätä sarjakuvaa on tehty kauan ja hartaasti.

Fábio Moonin ja Gabriel Bán englanninkielinen blogi löytyy täältä.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Locke & Key 6, Alpha & Omega

Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key vol. 6, Alpha & Omega
IDW Publishing 2014, 191s.

Luin viime helmikuussa Joe Hillin käsikirjoittaman ja Gabriel Rodriguezin piirtämän Locke & Key sarjakuvasarjan viisi ensimmäistä osaa tiiviiseen tahtiin, yhden viikonlopun aikana. Viimeinen osa oli vastikään ilmestynyt ja oletinkin pääseväni lukemaan tämän hyvin pian. Kirjan saatavuuden kanssa oli kin odottamattomia ongelmia ja sain kuudennen osan käsiini vasta tällä viikolla.

Koska edellisten osien lukemisesta on jo reilu puoli vuotta aikaa, pari ensimmäistä lukua meni palautellessa mieleen aiempia tapahtumia. Pääpiirteet sentään olivat muistissa, mutta ei tarpeeksi yksityiskohtia, jotta olisin voinut sujahtaa tarinan vietäväksi täysin kivuttomasti.

Juonesta on paha mennä sanomaan taaskaan mitään, jotta en paljastaisi aiempien osien yllättäviä käänteitä, mutta sen verran voin sanoa, että rajua on meno tälläkin kertaa. Koulut ovat päättymässä ja tanssiaisiltaa aiotaan juhlia suurella porukalla rantaluolassa. Juhlista ei tule tippaakaan sellaiset, kuin nuoret ovat odottaneet, vaan ohjelmassa on silkkaa kauhua.

"Eighteen and stupid happens to everyone, I guess. If you survive it, it's probably half luck, and half having the right people in your life to watch out for you."

Joe Hill on yhtä taitava kertoja kuin isänsä ja Gabriel Rodriguezin piirrostyyli sopii tähän tarinaan täydellisesti. (Sarjassa onkin muuten muutamia viittauksia Kingin teoksiin. Lisäksi yksi sivuhahmo on hätkähdyttävästi nuoren Stephen Kingin näköinen.)

Haluaisin sanoa tästä vaikka mitä, mutta en voi! Sentään voin sanoa sen verran, että lukekaa ihmeessä tämä sarja!

maanantai 22. syyskuuta 2014

Smaragdinvihreä

Kerstin Gier: Smaragdinvihreä
(Smaragdgrün, 2010)
Gummerus 2014, 480s.
Suom. Ilona Nykyri

Smaragdinvihreä on Rakkaus ei katso aikaa -trilogian päätösosa. Edeltävät osat ovat Rubiininpuna ja Safiirinsini, jotka molemmat ovat tarjonneet kevyttä ja helppoa viihdettä.

16-vuotias, aikamatkustusgeenin perinyt Gwendolyn Shepard on keskellä teinirakkausdraamaa ja monimutkaista salaseurakuviota. Ikivanhat aikakirjat sanelevat tarkalleen, milloin Gwendolynin tulisi matkustaa, minne ja usein myös miksi. Jotakin hämäräperäistä on tekeillä, mutta arvoituksen ratkaiseminen on vaikeaa kun ei tiedä, keneen voi luottaa - eikä sydänsuruiltaan oikein jaksaisi asiaa kaiken aikaa pohtiakaan.

Kirjasarjojen kanssa on aina sama ongelma: kun osien väliin jää tarpeeksi paljon aikaa, tapahtumia unohtaa väkisinkin eikä uuden osan alussa tahdo muistaa, kuka kukin on ja mitä tarkalleen ottaen olikaan tapahtunut. Smaragdinvihreä jatkuu tismalleen siitä, mihin edellinen osa päättyi ja minulta kestikin harmillisen kauan palauttaa mieleeni edes pääpiirteittäin edellisten kirjojen tapahtumat. Kirjan alku tuntui muutenkin vähän turhan junnaavalta, mutta kyllähän sitä toimintaa loppua kohti tuli lisää ihan riittävästi. Juonellisesti tämä kirja jätti sellaisen olon, kuin kirjailija ei olisi oikein tahtonut keksiä kunnollista loppuratkaisua. Minusta tarinaan jäi ristiriitaisuuksia ja epäkohtia, enkä voi väittää pitäneeni eräästä Gwendolyniin liittyvästä merkittävästä paljastuksesta.

Lukeminen oli vaivatonta, mutta käännös aiheutti kyllä muutaman kerran melkoista kompurointia. Ainakaan täällä meillä päin ei puhuta yöklubeista vaan yökerhoista ja Secret Servicekin voidaan kyllä kääntää ihan luontevasti salaiseksi palveluksi.

Rakkaus ei katso aikaa -sarja tuskin nousee nuortenkirjallisuuden klassikoksi, mutta minulle se on tarjonnut viihdyttävää vaihtelua lukemistoon. Kohderyhmälleen uskoisin tämän sarjan uppoavan helposti ja luulenpa, että kansikuvatkin houkuttelevat tarttumaan näihin.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Tuukka-Omar

Niina Hakalahti: Tuukka-Omar
Tammi 2010, 171s.
Kuvitus: Jukka Lemmetty

Tuukka-Omar on ihan tavallinen poika, vaikka hänellä onkin vähän erikoinen nimi. Ja iso nenä ja yöllä vaippa. Tuukka-Omarin äiti on viherpeukaloton pääsiäismunien yllätysten ideoija ja isä, eli baba, kaunopuheinen taksikuski, joka silloin tällöin tekee lentomatkoja lentävällä matollaan. Tuukka-Omarin paras ystävä on Paavo, jonka isä on äidin katoamisen jälkeen siirtynyt autotallielämään. Yhdessä pojat valmistautuvat kevätlukukauden huipennukseen, eräretkeen. Kumpikaan ei ole tottunut retkeilijä, mutta eniten jännittää se, kastuuko Tuukka-Omarin peti.

Luin Tuukka-Omarin iltasatuna lapsille ja kirjan leppoisa tahti sopikin rauhoittumiseen hyvin. Vaikka kirjassa käsitellään hyvinkin raskaita ja vaikeita aiheita, tarinan sävy on positiivinen ja toiveikas. Pojat eivät märehdi suuriakaan murheitaan, vaan yrittävät yhdessä keksiä ratkaisuja niihin. Baba on ihanan rauhallinen ja ymmärtäväinen isä, joka on aina Tuukka-Omarin tukena.

Pidimme kaikki Tuukka-Omarista, vaikka kirja onkin tavallaan vähäeleinen. Oli kuitenkin mukavaa, miten eksoottisista piirteistään (lentävä matto) huolimatta kertomuksesta oli helppo löytää samastumisen kohteita ja huomata, kuinka suureltakin tuntuviin ongelmiin on olemassa yksinkertaisia ratkaisuja. Ja miten tärkeää ystävyys on.

Kirjan loppu aiheutti pienen vastalauseen lasten osalta, sillä sitä pelättyä eräretkeä ei käsitelty lainkaan vaan kirja päättyy retkipäivän aamuun. Jatko-osa on jo lainattu ja se luettaneen heti seuraavaksi.

torstai 18. syyskuuta 2014

Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
(The Weed that Strings the Hangman's Bag, 2010)
Bazar 2014, 383
Suom. Laura Beck

Luin keväällä Flavia de Luce-sarjan ensimmäisen osan, Piiraan maku makea, josta pidin erittäin paljon. Oli heti selvää, että luen myös jatko-osat, joista ensimmäinen onkin jo ilmestynyt suomeksi.

Kuolema ei ole lasten leikkiä on monella tapaa yhtä kiehtova kuin edeltäjänsä. 11-vuotias Flavia on edelleen omalaatuinen, kemiasta kiinnostunut tyttö, jolla on tapana kuljeksia ympäri Bishop's Laceyn kylää ja tehdä tarkkoja havaintoja kaikesta näkemästään. Kiertävän nukketeatterin auto hajoaa hautausmaan kohdalla ja kirkkoherra innostuu järjestämään kaksi nukketeatteriesitystä seurakuntatalolle. Ensimmäinen esitys sujuu upeasti, mutta toinen show päättyy nukkemestarin kuolemaan. Flavia alkaa tutkia tapausta ja jälleen kerran hän on poliiseja nokkelampi tiedonkerääjä ja ongelmanratkaisija.

Lukeminen oli tälläkin kertaa erittäin jouhevaa ja viihdyttävää. Bradleyn luoma pikkukylä asukkaineen on kenties kokoonsa nähden epäilyttävän täynnä vaiettuja salaisuuksia ja Flavian nokkeluus epäuskottavaa, mutta mitäpä tuosta. Tarina käynnistyy oikeastaan hyvin hitaasti, mutta minä pidin kirjan  alustakin.

Suomennos on pääosin hyvin onnistunut, siitä kertoo jo sulava luettavuuskin. Mutta pakko on erikseen mainita muusta tekstistä silmille mätkähtävä lause: "Ei tarvinnut kuin vilkaista häntä ollakseen varma, ettei makeup ollut koskaan liannut noita kalpeita hillerinkasvoja". Harmillista, että tällainen virhe on jäänyt huomaamatta.

Kuolema ei ole lasten leikkiä tarjosi leppoisia lukuhetkiä ja sopivan kiemuraisen mysteerin lukijan pohdittavaksi. Jatkolta odotan ehkä eniten keskittymistä Flavian kotiin, Buckshawn kartanoon, sillä olen varma että tuo rapistuva rakennus uhkaa romahtaa jo kätkettyjen salaisuuksien painosta.